Jos taidekeskustelu mediassa kuolee, taiteen ja yhteiskunnan suhde särkyy.

Belgialaisesta baarista näpistetty veikeä vihreä pupu tarkkailee isäntäänsä hyllyn reunalta ja saa tanssija, koreografi Valtteri Raekallion virnistämään. Viihtyisää työhuonetta hallitsevat valtava peili Lomonosovin moottori -esityksestä ja hyvinvoivat viherkasvit. On toukokuu ja Raekallio valmistelee Valvojat-esitystä yhdessä Jaakko Yli-Juonikkaan ja Harry Salmenniemen kanssa.

Joulukuussa Raekallio Corp. -tanssiryhmän kymmenvuotinen taival huipentui Credo-juhlaesitykseen Tanssin talossa. Sitä luonnehdittiin ”häpeämättömäksi kurotukseksi kohti ihmisyyden selittämättömiä ulottuvuuksia taiteen keinoin”. Liikettä, elävää musiikkia ja nykyrunoutta yhdistävässä esityksessä Raekallio Corpin taiteilijat johdattivat katsojan rakkauden, kuoleman, kauneuden ja kaiken väliaikaisuuden kysymysten äärelle.

– Credo on minulle eräänlainen välitilinpäätös 10 vuoden yhteistyöstä tanssiryhmäni taiteilijoiden kanssa sekä niistä ajatuksista, joiden ympärillä olemme työskennelleet.

Valtteri Raekallio on tanssinut ammatillisesti yli kaksikymmentä vuotta. Tanssin virtaan hän astui jo seitsemänvuotiaana Kansallisoopperan balettikoulussa. Omat teokset ja Raekallio Corp. -tanssiryhmän johtaminen ovat kuitenkin olleet niin kuluttavia projekteja, ettei omalle tanssimiselle ole jäänyt aikaa sen vaatimalla intensiteetillä. Pientä haikeutta hän tanssin suuntaan tuntee, vaikka hän aluksi piti tanssin jättämistä hyvänä ratkaisuna.

– Olen riippuvainen siitä selittämättömästä, mitä ihmisen biologiassa tanssiessa tapahtuu. Sitä tietysti kaipaan. Aina välillä on palattava tanssin pariin vailla mitään sen kummempaa päämäärää oman hyvinvointini vuoksi.

Erilaisia muotoja saava vuorovaikutus tuntuisi olevan jonkinlainen yläotsikko Raekallion taiteessa ja elämässä. Siihen, että ihminen haluaa tulla näkyväksi ja ymmärretyksi on hänen mukaansa erilaisia, hienompia ja huonompia sisäisiä syitä.

– Jos yhteistoiminta on ”paraativastaus” suhteestani tanssiin tai laajemminkin elämään, on julkisivun takana olemassa myös muita, negatiivisempia, ”paskamaisempia” vastauksia. Nähdyksi tuleminen on ihmisen voimakas perustarve ja todeksi tuleminen toisten ihmisten kautta on ihmisenä olemisen välttämättömyys.

Ihmisen aivoihin on rakentunut mekanismi transsendenssiin kokemiseen.

Raekallio tunnetaan suuruudenhulluista, immersiivisistä ja paikkasidonnaisista teoskokonaisuuksista, joissa esiintyjät vievät katsojaa. Teosten massiivisuus ei kuitenkaan ole hänelle itseisarvo. Ideat, joihin hän haluaa kajota, vaikkapa yhteiskunnan disinformaation lisääntyminen, tapahtuvat hänen mukaansa niin monella kanavalla ja ovat niin monisyisiä ilmiöitä, että ne vaativat jopa suuruudenhulluutta.

Raekallion teoksille on ominaista myös eri taidemuotojen välisten rajojen rikkominen. Monikerroksiset narratiivit ja teemat yhdistettynä upeaan visuaaliseen kuvastoon ja harkittuun liikekieleen tekevät teoksista vangitsevia niin älyllisesti kuin emotionaalisestikin.

Tämä kaikki on mahdollista, sillä hän rakastaa tanssiryhmäänsä, läheistä ystäväpiiriään. Mutta tähänkin rakkauteen liittyy rosoja ja omat hankaluutensa, niin kuin kaikkiin ihmiskontakteihin.

– Totta kai teoksiini ja esiintymiseeni liittyy tiettyä narsistisuutta, oman minuuden korostamista. Mutta vuorovaikutuksen fasilitoiminen on tärkeintä teoksia harjoiteltaessa.

Valta ja yhteiskunnalliset asiat ovat olleet Raekallion teosten agendalla, koska ne ovat tärkeitä ja kiinnostavat häntä erityisesti. Myös kuolema ja pyhyyden kokemus askarruttavat ja nämäkin aiheet päätyvät usein hänen tanssiteoksiinsa.

– En ole uskonnollinen, mutta on asioita, joihin tuntuu tihentyvän enemmän merkityksiä. Tuntuu, että ihmisen aivoihin on rakentunut mekanismi transsendenssiin kokemiseen. Miksi meillä on sellainen mekanismi? Ja miksi niiden kokemusten äärelle pääseminen ja toisten ihmisten kanssa jakaminen on tärkeää? Miten ruumiillinen kokemus sekä kokemus tästä aistien reunalla olevasta mysteeristä voi käydä vuoropuhelua? Näihin kysymyksiin olen palannut elämässäni ja teoksissani kerta toisensa jälkeen. Myös lapsuuden ja muistin rakenteen tutkiminen ovat mielenkiintoisia aiheita. Niissä rakennamme samankaltaisesti monikerroksisia tarinarakenteita ja luomme itsellemme erityisiä merkityksiä.

Suurin osa Raekallion teoksista on perustunut johonkin häntä älyllisesti ja emotionaalisesti herätelleeseen kirjaan. Hän on tehnyt paljon yhteistyötä muun muassa kirjailija Jaakko Yli-Juonikkaan ja runoilija Eino Santasen kanssa. Yli-Juonikas on pitkään tutkinut äärioikeistoa, jota hän käsitteli muun muassa Jatkosota-extra -kirjassaan.

Disinformaation reitit ovat Raekalliosta mielenkiintoisia. Kaikki se, mitä siellä pinnan alla kasvaa. Informaatiokenttä on aivan käsittämättömässä murroksessa. Viimeiset eduskuntavaalit jo osoittivat sen. Tätä kirjoittaessa presidenttiehdokkaiden vaalikampana käy kuumimmillaan.

– Ainakin julkista keskustelua käydään enemmän esimerkiksi TikTokin vaikutuksesta vaaleihin ja demokratiaan. En oikein usko, että ymmärrämme vielä, mitä sosiaalisen median ulottuvuus ja tekoälypohjainen informaation tuottaminen yhdessä tulevat saamaan aikaan.

– Meillä on perinteisesti ollut hyvin koulutettuja ihmisiä, mutta kun tekoäly tekee informaation tuottamisesta ilmaista, enää ei voi olla minkäänlaista käsitystä siitä, mihin informaatioon voi luottaa. Tiedosta tulee uskon asia. Uhkana on, että ihmiset kerääntyvät entistä enemmän ”itselleen sopivan” informaation äärelle, jota tekoäly pystyy tuottamaan rajattomasti.

Raekallio uskoo, että samankaltaisten ajatusten kaikujen ympärille rakentuvat nopeatempoiset ja viihdyttävät ylisaturoituneet informaatiokuplat ovat todellinen uhka paitsi sivistykselle, myös demokratialle.

Miten sitten suu pannaan, jos tekoälyn, ”Suuren Automaatin” tuomaa arvonnousua ei kyetä verottamaan.

Tämä on Raekallion mukaan valitettavasti väistämätön kehityssuunta. Tekoälyn vaikutukset muun muassa vaalidemokratiaan ja lainsäädäntöön – siihen miten lakeja kirjoitetaan ja millaiseksi lobbaus muuntuu, on huolestuttavaa. Aikaisemmin, mielipidevaikuttajien toimistoilta tulevien asiantuntijoiden on pitänyt tuottaa niin hyvää lakitekstiä, että poliitikot ovat tarttuneet kulloiseenkin asiaan.

– Kun asiantuntijatyö siirtyy enemmän tekoälyn hoidettavaksi, ”Suuri Automaatti” voi tuottaa poliittisesti kallellaan olevaa tekstiä aikaisempaa nopeammin ja tehokkaammin. Lainsäädäntöammattilaisten, virkahenkilöiden ja politikkojen portinvartioiminen vaikeutuu merkittävästi, kun dataa tullaan tuottamaan automaattisesti. Kun tähän yhdistää poliittisissa prosesseissa kroonisen kiireen sekä nyt jo näkyvän kintaalla viittaamiseen vaikutusarvioihin, niin kehityssuunta on aika ”mielenkiintoinen”. Tai kun vaikutusarviointeja päätöksenteon tueksi aletaan tehdä tekoälyavusteisesti, eikä kukaan tarkalleen tiedä minkälaisella aineistolla kielimallit on koulutettu, ollaan helisemässä. Yhdysvalloissa, jossa poliittinen kenttä on vahvasti polarisoitunut, tästä tekoälyn hyödyntämisestä lobbaukseen on jo demokratiaa jäytäviä esimerkkejä.

Raekallio muistuttaa, että tekoälyn myötä työpaikkoja tulee häviämään paljon. On arvioitu, että merkittävä osa tietotyöläisistä on korvattavissa murto-osalla nykyisistä kustannuksista. Miten sitten suu pannaan, jos tekoälyn, ”Suuren Automaatin” tuomaa arvonnousua ei kyetä verottamaan hän kyselee.

– Rahat valuvat niiden muutamien yhdysvaltalaisten ja kiinalaisten yritysten taskuihin, jotka tulevat kaupallistamaan tekoälyn. Auta, armias, millainen jengi tästäkin isosta asiasta on nykyisessä ja hallituksessa ja eduskunnassa päättämässä! Tämä on suuri, lähivuosien aikana ratkaistava haaste.

Raekallio Corp on kohdannut loistavalla urallaan myös vastoinkäymisiä. Vaikka katsomot täyttyivät ja kiinnostus teoksia kohtaan kasvoi, Valtteri Raekallio valmistui henkisesti ajamaan nykytanssiryhmänsä alas vuonna 2019. Ryhmän taustalla toimivan Pohjoinen liike -yhdistyksen hallituksen päätöksellä Raekallio Corp ajettaisiin alas, jos rahatilanne ei paranisi. Oli turha kituuttaa ja kilpailla verisesti pienistä summista muiden ryhmien kanssa. Sitten kävi hyvin, mutta haava ei ole vieläkään täysin umpeutunut.

– Se oli todella dramaattista. Taiken rahoitusinstrumentissa ei ollut tapahtunut mitään muutoksia vuosiin, eikä uusilla vapailla ryhmillä ollut mahdollisuutta päästä Taiken rahoituksen piiriin. Kunnes Opetus- ja kulttuuriministeriön VOS-rahoituksen uudistus – joka tosin jäi puolitiehen – takasi vapaille ryhmille suuremman kakun jaettavaksi. Ellei näin olisi tapahtunut, ryhmällämme eikä muillakaan vapailla ryhmillä olisi ollut toimintaedellytyksiä. Itseni yllätti, että silloin uudistuksen aikaan 2017–2018 perussuomalainen kulttuuriministeri Sampo Terho ajoi VOS-uudistusta ja työryhmän ehdotusta eteenpäin. Siinä kohtaa ilmeisesti oli laaja yhteisymmärrys, että taiteen vapaalla kentällä on selvästi työllistävä vaikutus ja kaiken kaikkiaan merkittävää potentiaalia, joka vain tarvitsee perusrahoituksen ruokkiakseen itseään.

• • •

Koronakriisin paljastamat poliitikkojen asenteet ja nykyisen hallituksen toimet kulttuurin suhteen sekä tietämättömyys taiteen elinehdoista ja merkityksestä herättävät Raekalliossa voimakasta turhautumista.

– Se hitaus, millä kulttuurisektorin ongelmat otettiin huomioon korona-aikana, oli todella traumaattista. Pahnan pohjimmaisena luksustuotteena oleminen ei ole kovin ylentävää. Valtiovarainministeri Riikka Purra sanoitti taannoin sen, minkä korona-aikana olimme kokeneet. ”Kulttuuri on sellainen luksustuote, johon ei ole varaa.” Yhteiskuntamme on alkanut mieltää kulttuuria ylellisyystuotteeksi, johon ei ole varaa eikä osaksi jokaisen ihmisen perustarpeita. Kaiken kaikkiaan Purran tölväisy oli suuri palvelus kulttuurille. On hyvä, että tämän kehityssuunnan ajajat, tuovat mielipiteensä avoimesti esiin. Äänestäjien tehtäväksi jää ajatella, onko suomalaisessa kulttuurissa jotain, jota kannattaa puolustaa ja vaalia tämänkaltaisia ajatuksia ja leikkaustoimia vastaan.

Pandemian jälkeinen valtion taloudellinen shokkihoito ja sitä edeltänyt pandemia-aika paljastivat Raekallion mukaan ainakin sen, kuinka vähän poliitikot ja osa taiteen rahoituksesta päättävistä henkilöistä tietävät, miten ja minkälaisin talous- ja henkilöresurssein ja aikatauluin teoksia taidekentällä tehdään.

– Olen elänyt koko elämäni siinä luulossa, että suomalaisella yhteiskunnalla on sopimus siitä, mitä taide yhteiskunnalle merkitsee. Nyt valtiovallan ja virkamieskoneiston asenne kuitenkin osoittavat, että elävä taiteen kenttä ei enää vaikuta olevan välttämätön osa suomalaista yhteiskuntaa. Sopimus siitä on romahtanut. Tätä en ollut tajunnut ennen koronaa, vaikka merkit olivat olleet olemassa koko 2000-luvun.

Olen elänyt koko elämäni siinä luulossa, että suomalaisella yhteiskunnalla on sopimus siitä, mitä taide yhteiskunnalle merkitsee.

Raekallio on aiheellisesti huolissaan nykyisen hallituksen esittämistä taiteen rahoituksen leikkauksista.

– Jos Raekallio Corpin valtion avustukset pienenevät radikaalisti tai pahemmassa tapauksessa loppuvat, se merkitsee toimintamme loppua. Valtiontuki on rahoituksemme peruspilari. Sen lisäksi olemme onnistuneet hankkimaan huomattavaa rahoitusta pääsylipputuloilla, keikkamyynnillä ja muulla omalla varainhankinnalla, mutta emme missään nimessä voi toimia ilman valtiontukea. Tanssijamme joutuisivat työttömiksi ja elämään työttömyyskorvauksilla. Se se vasta kalliiksi tulisi. Minun on vaikea kuvitella, että asiat Suomessa menisivät niin typerästi, että taiteentekijät ja kulttuuri ylipäätään nujerrettaisiin Taiken rahoituksia vähentämällä. Sehän olisi puhdasta idiotismia, josta kukaan ei hyötyisi.

Elokuussa 2024 Valtteri Raekallio aloittaa kolmivuotisen pestinsä Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmän, Helsinki Dance Companyn johtajana. Raekallio työskenteli ryhmässä kiinnitettynä tanssijana vuosina 2006–2013, joten hän palaa tutulle areenalle.

– Oman tanssiryhmäni johtajana olen käytännössä tehnyt viimeiset 10 vuotta kahden ihmisen työtä: koreografin ja vastaavan tuottajan. Tänä ajanjaksona olen halunnut tehdä todella paljon esityksiä, sillä olen kokenut, että se on ollut paras tapa oppia taiteesta ja sen tekemisestä sekä syventää yhteistyötä oman työryhmän taiteilijoiden kanssa. Nyt kuitenkin tuntuu, että tarvitsen toisenlaisen elämänvaiheen, missä voin keskittyä laaja-alaisesti taiteelliseen suunnitteluun ja esihenkilötyöhön, en niinkään omien teosteni toteuttamiseen. HKT tarjoaa ainutlaatuisen näköalapaikan esittäviin taiteisiin. Toivon olevani siellä hyödyksi taiteilijoille ja koko organisaatiolle ja samalla oppivani rutkasti lisää teatterin eri muodoista taiteena ja ison kulttuurilaitoksen toiminnasta.

• • •

Raekalliolla on kaksitoistavuotias lapsi. Aikaisemmin hän oli huolissaan siitä, miten ilmastonmuutos tulee vaikuttamaan hänen lapsensa tulevaan elämään.

– Varmasti niin käy, mutta ilmastonmuutos tulee vaikuttamaan hitaammin kuin mediaympäristömme muutos tekoälyn vaikutuksesta. Ennen, kuin poikani täyttää kaksikymmentä vuotta tekoälymurros tulee muuttamaan yhteiskuntaa aivan valtavasti. Tämä on todella pelottavaa, eivätkä toimittajat juurikaan tee juttuja tästä. Uumoilen, että jokainen vähänkään tekoälyn vaikutusta ymmärtävä toimittaja vapisee oman työpaikkansa puolesta, sillä tekoälyn myötä tiedon tuottamisen hinta romahtaa muuttuen lähes olemattomaksi.

Helsingin Sanomien ja muidenkin lehtien olisi Raekallion mielestä korkea aika vahvistaa profiiliaan suodattamalla tietoa informaatioympäristön radikaalista muutoksesta. Ylipäätään median pitäisi hänen mielestään panostaa yhteiskunnalliseen informaatioon aivan eri tavalla kuin nyt.

Tekoäly ei tule jättämään rauhaan taidettakaan.

– Voimme varmasti tuota pikaa valita myös tekoälyn tuottamaa taidetta. Keskustelu taiteen ja viihteen rajasta tulee uudella tavalla tärkeäksi. Tähän mennessä tuo keskustelu ei ole ollut kovinkaan kiinnostavaa. Tulevaisuudessa voimme pyytää ”Suurta Automaattia” räätälöimään juuri sellaista viihdettä, josta pidämme tai juuri sellaista taidetta, joka koskettaa meitä. Mutta onko se taidetta, tulee olemaan mielenkiintoinen kysymys. Ellei se, niin mikä oikein on taidetta? Onko taide jotain sellaista, joka syntyy ihmisen kurottaessa kohti toista ihmistä? Muuttuuko tekoälymurroksen myötä taide toimintamittakaavaltaan pienemmäksi käsittäen pääasiassa eläviä esityksiä? Tilanteita, joissa ihminen kohtaa ihmisen. Jos kaikki digitaalisesti siirrettävä informaatio voidaan ”tehokkaammin” tuottaa tekoälyllä, niin muuttuuko sen vastapainona ihmisten yhteen kerääntymisen merkitys? Toki kun ajattelee, että taide tapahtuu vastaanottajan päässä, niin ehkä kokemuksen synnyttäneen ”aistiobjektin”, eli teoksen valmistajalla tai valmistustavalla ei välttämättä ole niin suurta merkitystä.

Onko taide jotain sellaista, joka syntyy ihmisen kurottaessa kohti toista ihmistä?

Niin tai näin, taiteen markkinointi on välttämätöntä, mutta ei varsinkaan introverteille taiteilijoille kovinkaan helppoa. Raekallio Corpin keulahahmolle esitysten markkinointi ei ole ongelma. Jo teosten työstämisvaiheessa hän tarttuu tanssiteoksen viestinnälliseen prosessiin siihen perehtyneiden henkilöiden kanssa.

– Markkinointi ei sen jälkeen vaikuta millään tavoin teoksen syntyyn. Teos voi lähteä omille raiteilleen, piittaamatta lainkaan ennakkomarkkinoinnista. Haasteena on yrittää ennakkoon viestiä vasta syntyvästä teoksesta paikkansapitäviä asioita. Tiedottamisen tarkoituksena on vihjaista katsojalle, että johonkin tämän tapaiseen me pyrimme, mutta katsojan kokemus ja tulkinta teoksesta voivat olla täysin ennakkotiedoista riippumattomia.

Raekallio korostaa, että taiteen markkinointia pitäisi opettaa nykyistä syvällisemmin taideoppilaitoksissa, koska viestintä ja markkinointi eivät ole irrallaan taiteesta vaan olennainen osa taiteellista prosessia. Taiteesta viestintä on osa sitä kokemusta, minkä teos synnyttää yleisölle. Täytyisi osata ajatella mitä ja miten teoksesta kerrotaan etukäteen, mutta ei saisi ajautua tilanteeseen, jossa teos ja sen luominen kaventuvat vain vastaamaan omaa viestintäänsä. Hänelle on lopulta melko samantekevää, millä keinoilla katsojat saadaan esitykseen, kunhan saadaan. Hän luottaa, että nähtyään kiinnostavaa taidetta, katsojat palaavat seuraavaankin esitykseen riippumatta siitä, täyttikö esitys jotkut ennalta annetut raamit vai ei.

Sanansa sanottavana Valtteri Raekalliolla on myös taiteen kritiikistä.

– Taidekritiikin väheneminen on hyvin surullista. Se kuvastaa taiteen ja sivistyksen asemaa yhteiskunnassa ja mediakentässä. Taidekenttä ja taiteesta käytävä julkinen keskustelu on osa demokratiaa. Jos taidekeskustelu mediassa kuolee, taiteen ja yhteiskunnan suhde särkyy. Onneksi on myös toisenlaisia kehityssuuntia, kuten Long Play -julkaisun suunniteltu Kulttuuritoimitus.

Hyvä kriitikko voi Raekallion mielestä yllättää positiivisesti näkemyksillään ja teoksen kontekstualisoinnilla.

– Kantaakseen hyvin viittaansa, kriitikolla tulee olla rakkautta taiteeseen. Mutta, kyllähän se aidosti vituttaa, jos kriitikko ei lainkaan ole tajunnut, mistä esityksessä on kysymys. Silloin, kun kritiikkiä lukiessa teoksen tekijä ei ymmärrä lainkaan, mistä kriitikko kirjoittaa ja kritiikki kontekstualisoi teoksen täysin pieleen. Silloin on syytä myös miettiä, epäonnistuttiinko lehdistötiedotteiden tekemisessä ja ylipäätään teoksen viestinnässä.

Valtteri Raekallio on varttunut taiteilijaperheessä. Hänen isänsä on pianotaiteilija, professori Matti Raekallio ja äitinsä laulaja Sinikka Raekallio.

– Minua huomattavasti fiksumpi siskoni on juristi. Mietin lapsena palomieheksi ryhtymistä, mutta taiteen palo vei mukanaan. Teosten tekeminen – kokonaisvaltainen taiteellinen prosessi on loputtoman kiinnostavaa ja hienoa. Ensisijaisesti kuitenkin, kyky rakastaa on tärkein syy olla tässä maailmassa.

Kirjoittaja on tamperelainen kulttuuritoimittaja ja kriitikko. Tämä haastattelu on hänen ”Johan nyt on markkinat”-artikkelisarjansa ensimmäinen osa.