Veli-Matti Huhta:

Seikkailu alkaa sumusta. Esseitä.

Kulttuurivihkot 2022, 129 s.

Kriitikko ja vapaa toimittaja Veli-Matti Huhta on julkaissut esseekokoelman vuodessa: Rahat ja henki (2019), Historian häikäisevä laakso (2020) sekä Aallot kuun rannassa (2021). Huhdan mielenkiinto kohdistuu ensisijaisesti elokuviin. Niitä yhdistää yleensä klassikkous, vanhuus tai harvinaisuus. Tämä on ominaista cinefiilille. Huhta on kirjoittanut paljon cinefiilien omaan lehteen, Filmihulluun. Hän on avustanut myös Kritiikin Uutisia.

Viime vuonna Huhdalta ilmestyi proosarunomainen romaani Kohtausten kirja. Siinä hän kirjoitti, yllätys yllätys, ”elokuvien kohtauksista, jotka eivät jätä rauhaan”. Vuoden 2022 lopulla Huhdalta ilmestyi neljäs esseekokoelma, Seikkailu alkaa sumusta. Neljässätoista lyhyehkössä kirjoituksessa vilisee tietenkin vähän tunnettuja elokuvia.

Huhta kirjoittaa myös tv-sarjoista, kuten vuoden 2019 Kylppärikavereista (Badrumsliv). Siinä kaksi nuorta naista viettää aikaa kodin kosteimmassa paikassa. Sarjasta tehdään hyviä havaintoja, kuten se, ettei Kylppärikaverien yhden huoneen draamassa ei ole ikkunanäkymää. Toisin on Alfred Hitchcockin yhden huoneen elokuvissa Köydessä ja Takaikkunassa. Näin saadaan taas mukaan klassikkoelokuvat.

Huhta suosii tyyliä, jossa harhaillaan sinne tänne pieniä huomioita tehden, mutta koko ajan pääteema näkyvillä. Täytteenä on kevyttä teoriaa, esimerkiksi Theodor W. Adorno ja kulttuuriteollisuus mainitaan. Välillä nostetaan esille tekstiä elävöittäviä yksityiskohtia. ”Paperi on kellastunut, kirjasin ja asettelu sellaisia, joita muistan Hesarissa joskus käytetyn. Kääntöpuolella on osa Panaman kanavaa käsittelevästä artikkelista. Se on täynnä tiheää tekstiä, painavan näköistä asiaa, niin kuin Hesarissa joskus oli” (s. 28). Teksti kulkee vaivatta ja hyväntuulisesti. Huhta ei konfrontoi mitään tai ketään, mutta se ei tee esseistä laimeita.

Huhta suosii tyyliä, jossa harhaillaan sinne tänne pieniä huomioita tehden, mutta koko ajan pääteema näkyvillä.

Kirjassa keskitytään kahteen kulttuurihahmoon, joista toinen on Richard Wagner. Hänestä löytyy kolme esseetä. Käsittelyssä on muun muassa saksalaissäveltäjän Die Wibelungen, Weltgeschichte aus der Sage -essee, jonka kautta upotaan germaaniseen mytologiaan ja keskiajan historiaan. Huhta vetää linkkejä Karl Marxiin ja taloushistoriaan. Alex Rossin massiivinen Wagnerism-kirja saa kritiikkiä: teoksessa Wagnerin suoraa vaikutusta säveltaiteen traditioon käsitellään yllättävän vähän eikä Wagner-levytysten historiaan puututa.

Kirjan päätähti on Sherlock Holmes, jota käsitellään peräti viidessä esseessä. Huomiota saavat Holmes-aiheiset elokuvat ja tv-sarjat, mutta myös ne kirjat, joita Arthur Conan Doyle ei kirjoittanut. Baskervillen koiran kohdalla Huhta keskittyy nummeen: ”Kaikki Baskervillen koiran lukeneet tai jonkin sen filmiversion katsoneet tietävät, että juuri suolla ja suonsilmällä on kertomuksessa aivan keskeinen osuus. Sen maailmassa on kuljettava varoen. Jossain kohtaa pettää.” (s. 63)

Kokoelman parhaassa kirjoituksessa, Holmes ei ratkaise mitään, fokusoidaan Holmesia aina uhkaavaan tylsistymiseen. ”Conan Doyle punoo tylsistymisen tai ikävystymisen vastaisen kamppailun osaksi tarinaa heti mestarietsivän kirjallisen uran alussa” (s. 72). Holmesille ”pieninkin probleemi on tervetullut” (s. 73). Todellinen kriisi iskee, kun päävastustaja Moriarty kuolee kaksinkamppailussa. ”Holmes elää Moriartyn jälkeisessä maailmassa ja alkaa epäillä oman olemassaolonsa tarkoitusta. (…) Mestari ei löydä arvoistansa vastustajaa eikä tarpeeksi kiehtovaa tekemistä” (s. 72–73). Pohdintaa siitä, miten vastustajan puute synnyttää tyhjiön, olisi voinut vielä syventää.

Yksi kirjan keskeisiä ajatuksia on se, miten lapsena syntynyt vaikutus säteilee aikuisuuteen asti.

Yksi kirjan keskeisiä ajatuksia on se, miten lapsena syntynyt vaikutus säteilee aikuisuuteen asti. Huhta muistelee 1970-luvun televisiota ja itäeurooppalaisia lastenohjelmia. Kevättalvella 1984 televisiosta tuli Wagner-sarja, jossa säveltäjää esitti Richard Burton. Siitä lähtien Wagner näytti Huhdalle aina Burtonilta. ”Wagneriaani” syntyi. Muuttuuko lapsena syntynyt vaikutus vuosien saatossa ja jos muuttuu, niin miten? Huhdan kohdalla vaikutus ei ole ainakaan himmennyt.

1980-luvun alussa hän näki televisiossa ensimmäistä kertaa Holmesin. Amerikkalaispuolalaisen Sherlock Holmes ja tohtori Watson -sarjan 25 minuutin mittaiset jaksot näyttävät nykyään halvalla ja kiireessä tehdyiltä, mutta niiden kautta Huhta tutustui ensimmäistä kertaa ”Holmesin hahmoon, käsitteeseen ja perinteeseen” (s. 90). Kahdeksanvuotiaasta pojasta tuli ”holmesiaani”. Etsiväikonin ansiosta Huhdasta tuli myös kirjoittaja. Hän olisi voinut kehitellä ajatusta kirjoittamisesta salapoliisityönä, mutta siihen suuntaan Huhta ei lähde.

Seikkailu alkaa sumusta -teoksessa ilahduttaa, miten paljon siinä kiinnitetään huomiota herraskaiseen elämäntyyliin ja vaatetukseen – ihmisen ulkoasuun liittyviä piirteitä kun helposti väheksytään. Ei pidä koskaan aliarvioida merkityksellisen hahmon ulkoasun merkitystä. Huhta kuvailee Richard Oswaldin Der Hund von Baskerville -elokuvan (1929) näyttelijöiden herrasväen asuja: ”Kun lordi Baskerville kaatuu kuolleena maahan, hänellä on päällään berberi, siis Burberryn poplari eli gabardiinikankainen sadetakki.” (s. 67)

Rikoksen taiteessa Huhta esittelee Holmesin ranskalaisen vastineen, Maurice Leblancin luoman herrasmiesvarkaan Arsène Lupinin. Lupin ilmensi ”ranskalaista shampanjahenkeä”. Huhtaa kiinnostaa tietenkin erityisesti romaani, jossa kaksi hahmoa ovat vastakkain: Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesta vastaan (1919). Holmesin tweed-pukua, deerstalker-lakkia ja piippua vastaan asettuu Lupinin frakki, silinteri, monokkeli sekä imukkeella poltettava savuke.

Jotkut tekevät monomaanisuudestaan taidetta, josta oppii uutta.

Kokoelman toiseksi paras kirjoitus keskittyy dandymäisen herrasmiehen arkkityyppiin, italialaiseen kirjailijaan Gabriele D´Annunzioon (1863–1938). Huhta kertoo, että D´Annunziolla oli vuoden 1899 Egyptin-matkallaan mukana 48 paria päivähansikkaita, 24 paria iltahansikkaita, 130 kravattia, kaksi paria kenkiä krokotiilinmetsästystä varten, kahdeksan violettia sateensuojaa, kymmenen vihreää auringonvarjoa, 12 kävelykeppiä. Huhta kutsuu D´Annunzion kirjailijanlaatua ”ylimykselliseksi esteettisyydeksi” (s. 36). Hänen kirjansa ovat unohtuneet, mutta kirjailija ei. Tässäkin näkyy Huhdan viehtyminen nimenomaan hahmoihin.

Viihdyn yleensä marginaalisiin kulttuurialueisiin vihkiytyneiden ihmisten, arkistoijatyyppien, seurassa. Jotkut tekevät monomaanisuudestaan taidetta, josta oppii uutta. Huhta on kirjoittajana juuri tällainen. Hänen wagneriaanisuutensa ja holmesiaanisuutensa avaavat uusia näköaloja hahmojen mytologiaan, Wagneriin niukemmin.

Hassuksi harrastuneisuus menee, kun eri kiinnostuksen kohteet kytketään puoliväkisin yhteen. Huhta siteeraa Nicholas Meyerin romaania Sherlock Holmes ja teatterimurhat, jossa Watson kertoo, miten Holmes jumaloi Wagneria. Pitää silti arvostaa kirjoittajaa, joka kuvailee, miten otti vuonna 1985 talteen erään lehtileikkeen, jolle tuli käyttöä 37 vuotta myöhemmin.

Kirjoittaja on kriitikko.