Bokeh-julkaisuprojektin perustanut Antti Nylén on pukenut P. Puntarpään runoteoksen Dandyiltain tarinoita kiehtovaan kaapuun. Käsityönä valmistettu pieni vihko todistaa, ettei kirjallisuus ole aineetonta vaan graafista ja visuaalista, yksi kuvataiteen lajeista.

Yksi ainoa vihko voi antaa itsensä tuhat kertaa, jos lukijat ovat helliä. (Antti Nylén)

Kirjanen mahtuu kämmenelle, ja kun sen kuorii kansipaperistaan, eteen aukeaa A3-kokoinen juliste, joka esittää George Cruikshankin karikatyyriä vuodelta1819. Kirjasen ensimmäinen lehti kimaltelee kultaisena, mutta tätä pidemmälle sen syövereihin en pääse ilman tikaria (sen puutteessa paperiveitsikin käy).

Antti Nylénin taidokkaasti valmistaman P. Puntarpään Dandyiltain tarinoita -runoteoksen sivujen syrjät ovat vanhanaikaiseen tapaan leikkaamattomat. Viilto viillolta – sivusyrjä aukeaa suih, suih, yläreunan rasteri ääntelee raps, raps – pääsen sivu sivulta teoksen syövereihin.

Dandyilta alkaa pyörryttävin säkein:

Roskat kiertävät äänilevyssä

divaaneilla ja trymoopeilien edessä kyynisten katkeronjuojien

henget (Baudelaire ilmestyi ensimmäisenä)

ylistävät dityrambien kiihottunein säkein lukemattomien

savukkeidemme

makeanjuovuttavaa tuoksua;

kuuletko miten yö yöltä Saturnus

pyörii lähemmäksi meitä

Runojen minä puhuu sinulle, eikä aina niin ystävällisin sanoin:

sävelet nousivat kuplina pintaan

ja puhkesivat melodioiksi joita

en koskaan edes halunnut

sinun ymmärtävän

Lumoudun iltojen tunnelmasta, kun livahdan Baudelairen siivellä levottomien sielujen ja outojen näkyjen omalakiseen maailmaan. Säkeiden patoutunut tunnelma saa minut pidättämään hengitystäni.

Nautin sivujen hitaasta avaamisesta, säkeiden sommittelusta sivuille ja tekstin tummuusasteen vaihteluista. Tunnen oudolla tavalla olevani osa kirjan synnytystä. Ja tavallaan olenkin, sillä ilman minun tikarini viiltoja patoutuneet sanat olisivat edelleen vangittuina sivujen uumeniin. Kun runot vihdoin pääsevät vapauteen, ne suorastaan hyökkäävät lukijan tajuntaan.

Kesken näiden mietteiden avaruuden madonreikä imaisee minut dekadentista budoaarista 1970–1980 lukujen lapsuuteen, lähimetsään rakentamaan Majaa Kapon, Jarin ja Peran kanssa. Eihän siinä hyvin käy, sillä pian puhkeaa sota. Tuntuu kuin olisin joutunut Matias Riikosen Mataran taistelutantereille.

Juuri viime hetkellä takapihan ovesta kuin taivaasta jylisi koko välimetsän

täyttävä käsky

NO NIIN EIKÖHÄN RIITÄ TÄLTÄ PÄIVÄLTÄ!

Taidemaalari ja kirjailija Viggo Wallensköld tutustui nuorena opiskelijana Pekka Suvikorpeen, joka kirjoitti pseudonyymillä P. Puntarpää. Teoksen Jälkilauseessa Viggo palaa sen alkusyntyyn, heidän yhteisiin iltoihinsa Eino Leinon ja Oskar Wilden seurassa, tunnelmiin, jotka epäilemättä ovat olleet runojen inspiraationa: ”Dandyiltain aika oli välähdys elämästä, outo unenomainen nuoruuden aika, joka ei koskaan palaa.”

Palkittu kirjailija, esseisti ja suomentaja Antti Nylén, joka esikoisteoksellaan Vihan ja katkeruuden esseet (2007) sai Kalevi Jäntin säätiön palkinnon, liikkuu nykyisin kuvataiteen ja kirjallisuuden hämärällä rajamaalla.

Hänen perustamansa Bokeh ei ole kustantamo, vaan monitaiteinen julkaisuprojekti, jonka nimi japaniksi merkitsee sumua tai utua. Nykyisenä selailun ja silmäilyn aikana se ylistää painetun kirjan merkitystä siirtolohkareena, joka ”ei enää mene minnekään, se on valmis ja paikallaan”.

Taiteellisen pienjulkaisun, ”kirjahkon” tekoon ei tarvita kummoisiakaan välineitä. Kopiokone, lanka ja neula, tietokone, paperileikkuri ja vähän ymmärrystä riittävät, Nylén paljastaa Manifestissaan Bokehin sivuilla. Hän kehottaa meitä olemaan kirja-aktivisteja: Meidän on noustava koneiden herroiksi! Meidän on otettava tuotantovälineet olohuoneeseemme.

Meidän on noustava koneiden herroiksi!

Kirjahko on uudelleenajateltu kirja, käsintehty taiteellinen pienjulkaisu. Dandyiltain tarinoita on siitä hieno esimerkki. Pienen kirjasen (vain 80 sivua, joiden koko on 110 x 155 mm) painoskin on rajoitettu. Editio on 200 numeroitua kappaletta. Minä luen numeroa 153.

Kirjahko kaipaa kosketusta, haluaa olla käyttöesine. Totta, sellainen Dandyiltain tarinoista on minulle tullut. Hypistelen pientä kirjasta, sivelen sen eri paperilaatuja, vedän sormeani pitkin sen rosoista yläsyrjää. Avaan sen sattumanvaraiselta kohdalta, ja annan säkeiden viedä minut muiston pysyvyyteen:

sinä lähdit näiltä

kaduilta jäädäksesi

tänne lopullisesti

Viime vuosi oli näännyttää Antti Nylénin. Meneillään oli viimeinen vuosi Koneen säätiön kolmivuotista apurahaa, joten hän koki velvollisuudekseen paiskia töitä hartiavoimin. Apuraha takasi toimeentulon, jota Bokeh ei pysty tarjoamaan.

”Julkaisuprojektillani ei ole voittopotentiaalia. Niin tulot kuin menot ovat pieniä, mutta voitto ei olekaan tavoitteenani. En ole kustantaja, sillä nimitys kuulostaa joltakulta, joka maksaa laskuja. Laserprinttaaminen ja käsisidonta eivät vaadi suurta pääomaa. Minä olen julkaisija”, Nylén kertoo.

Bokehin syntyhistoria ulottuu Nyléniä jo pitkään kiehtoneisiin taiteilijakirjoihin, joita hän itsekin on valmistanut. ”Vaihdoin vuoden 2020 alussa työhuonetta ja sain lisää tilaan asuntoni läheltä Maunulasta. Korona rauhoitti elämää ja auttoi keskittymään julkaisuprojektiini.”

Toshiban kopiokone näytti kyntensä ja Bokehin ensimmäinen julkaisu Sekalaisia kokeita näki päivänvalon. Sakari Pälsin kuvamateriaaliin perustuvan vihkon 12 kappaleen painos on loppuunmyyty. Tällä hetkellä nimikkeiden määrä lähentelee kolmeakymmentä.

Nylén uskoo painettuun kirjaan. ”Se on uniikki tavara siinä kuin kirves tai vasara. Ei sitä voi siirtää toiseen muotoon, joten se tulee aina säilymään. Tosin joukkotiedotusvälineeksi siitä ei enää ole, eivätkä sen painosmäärät enää yllä entisiin lukuihin. Finlandia-palkitun teoksen painosmäärä saattoi hipoa 80 000 kappaletta, nykyisin on hyvä jos päästään 15 000 kappaleeseen.”

Entä miten käsikirjoitukset päätyvät Bokehin julkaisulistalle? Dandyiltain tarinoita kelpaa yhdeksi esimerkiksi. ”Vuosi sitten olin HAMin taidekirjamarkkinoilla, kun Viggo Wallensköld kertoi minulle kaverinsa runokäsikirjoituksesta, joka oli julkaisijaa vailla. Jopa pienen genrensäkin ulkopuolelle pudonnut runoilijahahmo ja hänen runonsa kiehtoivat minua, joten päätös oli helppo”.

Lyhyet, omilla jaloillaan seisovat käsikirjoitukset sopivat mainiosti kirjahkoiksi.

”Runous tuntuu hakeutuvan Bokehin helmoihin, vaikken mikään erityinen runoihminen olekaan. Lyhyet, omilla jaloillaan seisovat käsikirjoitukset sopivat mainiosti kirjahkoiksi. Toisaalta poikkeuksiakin on. Ilkka Sariolan piirroksista ja Antti Hurskaisen esseestä koostuva raju, kärsimyksestä ja kidutuksesta kertova Dies Irae vaati nitomattoman sanomalehden muodon ja kalliin offset-painatuksen.”

Aina laadukaskaan käsikirjoitus ei päädy Bokehin julkaistavaksi. ”Tinkimätön nenäni haistaa tarkkaan, lahjomattomasti. Minulle on tärkeää, että käsikirjoitus tuntuu hyvältä, jotta voin olla ylpeä lopputuloksesta.”

Kutakin julkaisua valmistetaan vain rajoitettu, numeroitu määrä. Viime aikoina Nylén on kuitenkin tehnyt myös jälkieditioita, joissa teksti ja typografinen asu ovat samat, mutta muoto on yksinkertainen, eikä määrää ole rajoitettu.

P. Puntarpää: Dandyiltain tarinoita. Bokeh, 2023. 80 s.

Julkaisujen monipuolinen ulkoasu syntyy rajoitetuista mahdollisuuksista, toisin sanoen kulloinkin käsillä olevista laitteista ja materiaaleista. ”Olen itse tehnyt kaikkiin julkaisuihin graafisen suunnittelun, koska Bokehilla ei ole varaa palkata graafikkoa. Olen opetellut typografian perusteita ja kysynyt neuvoa asiantuntevilta kavereiltani. Sitä paitsi olen lopputuloksiin ihan tyytyväinen, tykkään tehdä suunnittelutyötä.”

Vaikka tahti vähän hidastuukin alkavana vuonna, uusi kohopainekone odottaa jo malttamattomana käynnistystään. Tulossa on Aki Salmelan runo- ja valokuvasikermä Saudade do Porto sekä kirjailija, tutkija Tanja Tiekson ääntä ja kuulemista käsittelevä essee.

Kun pienlevikkisen kirjallisuuden tukea leikataan, on hienoa, että Bokehin kaltaiset yltiöpäiset hankkeet jatkavat sinnikkäästi laadukkaan, taiteellisesti korkeatasoisen kirjallisuuden lipunkantajina.

Kirjoittaja on toimittaja ja kriitikko.