Mikä on tutkimustietoa ja mikä tutkimuksen pohjalta koottua tietoa? Pitäisikö tietokirjoissa* siirtyä viitekäytäntöihin? Mitkä ovat populaarin kirjoittamisen ehdot ja kontekstit?

Syksyllä 2023 joukko kirjallisuuden- ja historiantutkijoita hieraisi silmiään lukiessaan mainostekstejä Anne Helttusen ja Annamari Sauren teoksesta Kynällä raivattu reitti. Suomalaisia kirjailijanaisia (SKS 2024). Kustantajan tiedotetekstissä teosta luonnehditaan ”tutkimusmatkaksi naisten vähän tunnettuun kirjallisuushistoriaan”. Tekijöiden kerrotaan tuovan esiin ”historian unohtamia kirjailijanaisia”.

Olemme työskennelleet kirjoittavien naisten historian parissa koko tutkijauramme. Keitä kirjoittajat ovat ja mitä teos sisältää?  Miltä pohjalta tämä uusi teos on kirjoitettu, jos sitä voidaan esitellä näin?

Kynällä raivattu reitti on tietokirja, jossa on esitelty 35 naiskirjailijaa 1600-luvulta 1900-luvulle. ”Lukijalle”-nimisessä johdannossa tekijät kertovat, miten karua luettavaa Kai Laitisen varsin miehinen Suomen kirjallisuuden historia (1981) oli 1980-luvun naisopiskelijalle. Tämän huomion jälkeen kirjoittajat tekevät yli 40 vuoden aikahypyn vuodesta 1981 käsillä olevaan teokseen: johdannossa ei mainita sanaakaan siitä, mitä tässä välissä on tutkimuksessa tapahtunut.

Mitä sitten on tapahtunut? Paljon. Vuonna 1989 ilmestynyt Maria-Liisa Nevalan toimittama suurteos ”Sain roolin johon en mahdu” (Otava) tutki ensimmäistä kertaa laajasti suomalaisen naiskirjallisuuden historiaa. Päivi Lappalainen analysoi kirjallisuushistorian mieskeskeisyyttä perusteellisesti artikkelissaan ”Isän ääni: kirjallisuushistoriamme ja patriarkaalinen ideologia” teoksessa Marginaalista muutokseen (1990). Tätä on seurannut miltei nelikymmenvuotinen naiskirjallisuuden tutkimustraditio – lukuisia tutkimuksia, väitöskirjoja ja projekteja – jota muun muassa Turun kotimaisen kirjallisuuden ja kulttuurihistorian tutkijat kollegoineen ovat olleet rakentamassa. Uusimmassa Suomen kirjallisuushistoriassa (päätoimittaja Yrjö Varpio, SKS 1999) monet naiskirjailijoista ovat jo mukana, kiitos aiemmin tehdyn tutkimustyön.

Kirjailijanaiset eivät siis ole enää ”historian unohtamia”, kuten kustantajan esittelyteksti antaa ymmärtää.

Lukija joutuu jatkuvasti kysymään, milloin äänessä ovat tutkijat ja milloin kirjan kirjoittajat.

Kynällä raivattu reitti on tietokirja, joka on laadittu ilman lähdeviitteitä. Kirjan lopussa on luvuittain etenevä lähdeluettelo ja tutkijoiden nimiä on mainittu paikoin myös itse tekstissä ja lukujen ”Lähteillä”-nimisissä, paikoin varsin ansiokkaissa loppulaatikoissa – tosin esimerkiksi keskeisin L. Onerva -tutkija Viola Parente-Čapková puuttuu kokonaan lähteistä. Lähteistä kertomiselle on monia tapoja tietokirjoittamisessa, kuten Sanna Nyqvist korostaa Kritiikin Uutisiin kirjoittamassaan kommentissa ”Tiedon alkuperä ja reilu käyttö – lähteistä kertomiselle on monia tapoja luovassa tietokirjallisuudessa” (19.9.2022). Tätä kirjaa lukiessa, lähdeviitteiden puuttuessa, lukija joutuu kuitenkin jatkuvasti kysymään, milloin äänessä ovat tutkijat ja milloin kirjan kirjoittajat. Kenen ääntä kuuntelen, kun luen, että Fredrika Runebergille Helsingin-aika oli ”elämän kohokohtia” (s. 32)? Hanna Ongelinin arkistot ja kirjeet juuri tarkkaan läpikäynyttä tutkijaa kiinnostaisi kovasti, mistä löytyy tieto siitä, että Hanna Ongelin ja hänen asuinkumppaninsa Selma Lundahl ”tiesivät, mitä tunsivat toisiaan kohtaan” (s.128).

Mihin lukemani tiedot perustuvat? Osa tiedoista on kuin taivaasta tipahtaneita. Viittaaminen toisi myös tarkemmin esiin sen, mikä on kirjoittajien omaa ja uutta tutkimusta ja tulkintaa.

Kirjailija ja kääntäjä L. Onerva, 1920-luku. Kuva: Museovirasto

Huolestuttuavaa on myös se, että kirja on täynnä epätarkkuuksia ja virheitä. Ei pidä paikkaansa, että poliitikon työn ohella Hilja Pärssinen ”nähdään myös kirjailijana” vasta vuonna 2018 (s. 241), sillä häntä ovat runoilijana käsitelleet 1960-luvulla niin Raoul Palmgren kuin Sylvi-Kyllikki Kilpikin. Ei myöskään pidä paikkaansa, että ”niin lehtiartikkelit, romaanit, kertomukset kuin suuri osa runoistakin julkaistiin nimimerkillä 1800-luvun loppupuolelle saakka” (s. 27), sillä jo J. L. Runebergin Dikter (1830) ilmestyi omalla nimellä, samoin monien muiden teokset Franzénista ja Juteinista lähtien. Aino Malmberg, jota on ”turha etsiä” kirjallisuushistorioista (s. 322), mainitaan kyllä uusimmassa Suomen kirjallisuushistoriassa (1999). Olly Donneria koskevassa osuudessa on useita epätarkkuuksia ja virheellisiä tulkintoja. Donnerien mainitaan löytäneen ”tarkoituksen ja mielen elämälleen Rudolf Steinerin opeista, kuten antroposofiasta, teosofiasta ja jopa okkultismista” (s. 256). Kuitenkin vain antroposofia on Rudolf Steinerin oppi, ja ainoastaan siitä Donnerit olivat kiinnostuneita.

Kun on itse lukenut kasapäin kirjassa käsiteltyihin naiskirjailijoihin liittyvää, tasokasta tutkimusta ja elämäkertoja ja kirjoittanut heistä itse artikkeleita ja kokonaisia kirjoja, näitä epätarkkuuksia ja virheellisiä väitteitä on tuskaisaa lukea. Kirjaa lukiessa alkaa toden teolla kaivata myös tietokirjoihin tiedekirjoille tyypillistä viitekäytäntöä – vaikkapa loppuviitteitä, jotka dokumentoivat tiedon lähteen mutta jotka lukija voi halutessaan helposti ohittaa. Nyt käsillä on kooste, kudelma, joka muodostuu pääosin aiemmasta tutkimuksesta ja jossa tiedon alkuperä jää monin paikoin hämäräksi.

Uutuusteos on yksi esimerkki trendistä, jossa tutkimuksen ja tiedon raja on hämärtymässä.

Uutuusteos on yksi esimerkki trendistä, jossa tutkimuksen ja tiedon raja on hämärtymässä. Sanoja ”tutkiminen” ja ”tutkimus” käytetään usein löysästi. Helttunen ja Saure kertovat ”tutkineensa” naiskirjailijoiden ”elämää ja teoksia mahdollisimman monista lähteistä: heidän kirjoittamistaan teoksista, kirjeistä, päiväkirjoista ja muistelmista sekä kirjallisuushistorioista, aikalaiskritiikeistä ja tutkimuksista.” (s. 9) Yli kolmekymmenpäisen naiskirjailijajoukon elämän ja teosten perusteellinen tutkiminen tuntuu kuitenkin mahdottomalta tehtävännannolta. Lähdeluettelosta löytyy selkeät merkinnät vain kahdesta arkistolähteestä (s. 482, 485).

Humanistinen tutkimus on hidasta. Se muodostuu laajan lähdeaineiston tulkinnan, aiemman tutkimuksen tuntemisen, relevantin tutkimuskirjallisuuden kanssa keskustelun sekä teoreettis-metodologisen analyysin yhteistuloksena. Muu voi olla esimerkiksi koostetta, raportointia, esittelyä tai aiemmin tutkitun pohjalta kirjoittamista. On eettisesti tärkeää tuoda tämä prosessi esiin ja kertoa lukijalle, mistä tieto on ammennettu ja kenen tuottamaa se on.

Olemme ilahtuneita siitä, että kirjoittavien naisten historia kiinnostaa laajalti. Tutkimuksen popularisointi on tärkeää, kunhan se tehdään huolella. Tämä uutuusteos ei kuitenkaan ole tutkimus eikä ”uusi kirjallisuushistoria”, kuten sitä on arviossa (Hämeen Sanomat 26.2.2024) jo ehditty määritellä. Kynällä raivattu reitti on tässä tapauksessa tutkimuksella raivattu.

Kirjoittajat ovat naisten kirjoittamisen ja kirjallisen elämän pitkän linjan tutkijoita.

* Kirjoittajien pyynnöstä korjattu 25.3.2024 ingressin virheellinen sana ”tiedekirjoissa” oikeaan sanaan ”tietokirjoissa”.