On näyttämö,

laavukangas levitettynä puolikaareksi,

sen alla orkesteri, oikeussali, levittäytyy peilikuvaksi

Ilmassa leijuvat värikkäät riessamat.

Ne muodostavat maisemia,

samoja maisemia, joita valo liikuttaa laavukankaalla.

Riessamista roikkuvat oksat, tuulenpesät, solmut.

Keskellä näyttämöä Juovssaheaddji (Niillas Holmberg), jonka takana Goavddis^[1] (Jakop Janssønn) ja vierellä Ruđot^[2] (Gáddjá Haarla Pieski ja Biret Haarla Pieski).

On oikeudenkäynti 1600-luvun ja nykyhetken leikkauspinnoilla,

noaidina tuomittu Poala Ánde ja Fosenin ihmisoikeusrikkomuksista tuomittu Norjan valtio.

Miten löytää varastetut esineet, maat, oikeudet?

Täytyy hiihtää Juovssaheaddjin luo.

Juovssaheaddji, takaisinpalauttaja, noaidi. Noaidit ovat saamelaisessa perinteessä yhteisön parantajia ja suojelijoita. He kykenivät liikkumaan eri maailmojen välillä, ja näin toimivat ihmisten ja henkien välisinä välittäjinä. Maailmojen välillä matkaamiseen noaidit käyttivät apunaan rumpua. Juovssaheaddji on noaidi, joka on erikoistunut löytämään ja palauttamaan varastetut tai kadonneet tavarat oikealle omistajalleen. Jos jokin esine oli siis kadonnut tai varastettu, mentiin juovssaheaddjin luo.

to see the stolen thing

returned.^[3]

10. helmikuuta 2024 Juovssaheaddji – The Rematriator esitetään Čáhcesuolussa (suomeksi Vesisaari, norjaksi Vadsø).

Teoksessa tarkastellaan lähemmin erään tunnetun noaidin, Poala Ánden, tapausta. Poala Ánde oli pohjoissaamelainen noaidi, joka tuomittiin 1600-luvulla noituudesta ja rummun käytöstä. Ennen kuin oikeudenkäyntiä kuitenkaan saatiin käytyä loppuun, Poala Ánde murhattiin selliinsä.

Olemme hyvin lähellä Poala Ándea. Vain 74 kilometrin päässä sijaitsee Várggát (suomeksi Vuoreija, norjaksi Vardø), jossa oikeudenkäynti ja murha tapahtuivat. Kävelen Čáhcesuolun rantaa. Jäämeri höyryää, vesilintu pärskii kylmillä aalloilla ja kaamosaurinko värjää höyryävän meren punertavaksi. Kylmä tuuli pureutuu ihohuokosiin.

Läheisyys on muutakin kuin maantieteellistä. Aika tuntuu venyvän ja kiertyvän kehälle. Mikä on muuttunut 400 vuodessa? Tätä kirjoittaessani on kulunut 894 päivää siitä, kun Norjan korkein oikeus tuomitsi Fovsenin poronhoitoalueen lävistävän tuulivoimalan laittomaksi ja tuulimyllyt poistettavaksi, mutta valtio ei ole vieläkään laittanut päätöstä toimeen. Yli kaksi vuotta ihmisoikeusrikkomuksia, ja myllyt halkovat edelleen tunturia. Norjan valtio rikkoo omaa lakiaan.

Yllemme on laskeutunut ajan pysäyttävä harso – jo yli sata vuotta sitten Johan Turi kirjoitti samasta aiheesta teoksessaan Muitalus sámiid birra.

And in times past, the reindeer could graze in peace everywhere.

And in those times the reindeer were much larger than they are

now, because they were able to graze everywhere that they wanted.

But when the people began to increase in number in Norway*,

they started to hate the Sámi, in some places so much so that

they robbed and beat and even killed them, because the

Sámi herds were grazing in those places where they had

always grazed before.

And indeed, the Sámi would have moved farther away,

but there are no more grasslands to move to.

And so the Sámi must live in conditions which

one cannot describe as good.^[4]

Juovssaheaddji käsittelee sitä, miten kolonialismi kulminoituu oikeustaisteluihin, joissa joudumme puolustamaan oikeuksiamme kolonialistin kielellä ja termeillä, jotka eivät mitenkään voi välittää maailmankatsomustamme todenmukaisesti.

Now the laws in Norway against the Sámi are like a veil

through which not even the sharpest eyes can see,

to know what lies behind.⁴

Esitys pureutuu kieleen kolonialismin keinona, mutta toisaalta myös siihen, miten kieli on voima taistella kolonialismia vastaan. Esityksessä Juovssaheaddji puhuu pohjoissaamea, syyttäjä (jota ei ole ruumiillistettu näyttämölle, ainoastaan hänen äänensä kaikuu tilassa) taas puhuu norjaa, vaihdellen keskiaikaisen murteen ja nykypäivän kirjakielen välillä. Oikeussalissa Juovssaheaddji osoittaa yllään leijuvia norjankielisiä tekstityksiä ja vetoaa siihen, ettei tilassa voi tapahtua oikeutta sillä häntä ei edes kuulla. Kaikki mitä hän sanoo käännetään aivan erilaiseen maailmankatsomukseen – kääntäjä ei ainoastaan käännä kieltä, vaan myös tavan nähdä.

Yhtäkkiä näyttämön yllä olevat tekstitykset suljetaan, ja Juovssaheaddji puhuttelee pohjoissaameksi saamelaista yleisöä – tätä osaa ei käännetä. Yleisöstä kuuluu naurahduksia ja päiden nyökyttelyä kun Juovssaheaddji puhuu meille.

Mietin, miten paljon kielellä ja keskustelulla on valtaa, ja miten nämä poliittiset valtasuhteet ja tilanteet heijastuvat lähes identtisenä peilikuvana taidekentälle. Kolonialistinen vallankäyttö taiteellisen vapauden ja keskustelun herättämisen nimissä, omaa valta-asemaa ja aiheuttamaansa väkivaltaa huomioimatta, on edelleen yleistä suomalaisella taidekentällä. Tästä tuoreimpana esimerkkinä toimii Katariina Sourin tammikuussa 2024 Lux Helsingissä esitetty teos ”Pohjan kosketus” ja sen ympärillä käyty keskustelu.

Suomalaisen taidekentän toimijoiden tulisi tiedostaa käytetyn kielen valta – se, miten kieli ylläpitää tietynlaisia narratiiveja, ja miten koko käyttämämme kieli perustuu valtasuhteisiin ja niiden ylläpitämiseen.

Many times I have sat in this room,

sometimes forced to do so,

sometimes willingly.

I have sat here for hundreds of years,

and I still don’t really know,

why.³

Kielen ja keskustelun vallasta puhuttaessa ei voi myöskään sivuuttaa Palestiinan tilannetta. Tuntuu kummalliselta edes kirjoittaa taiteesta, kun samaan aikaan toisaalla tapahtuu kansanmurha. Miten elää arkipäiväistä elämää, kun Israel tappaa kymmeniä palestiinalaisia päivittäin? Kansanmurhan keskellä käytävässä keskustelussa kolonialismin irvokkaat luurangot paljastuvat. Tämä on näkynyt myös suomalaisen taidekentän haluttomuudessa näyttää solidaarisuuttaan Palestiinalle ja sen sijaan pysyä ’neutraalina’. Tilanteessa, jossa Israel ylläpitää apartheid-järjestelmää ja harjoittaa kansanmurhaa, ’neutraalius’ on suoraan sortajan puolelle asettumista.

Palestiinan tilanne on näyttänyt suoraan sen, kuinka taideinstituutiot tahtovat ’edistää taiteesta käytävää keskustelua’ vain, kun se on valtarakenteita hyödyttävää. Ilmiö on näkynyt lukuisten suomalaisten taideinstituutioiden joukossa Taideyliopistossa, jossa itse opiskelen. Taideyliopisto on, lukuisten muiden taideinstituutioiden tavoin, yrittänyt hiljentää ja sammuttaa Palestiinaa koskevaa keskustelua instituution sisällä. Tämä tuntuu ristiriitaiselta, sillä Venäjän aloittaessa hyökkäyssotansa Ukrainaan, olivat nämä samat instituutiot välittömästi näyttämässä tukensa Ukrainalle. Näyttää siis selvältä, että haluttomuus ottaa kantaa ilmiselvään moraaliseen kysymykseen (eli vastustaa kansanmurhaa), johtuu rasismista ja kolonialismista.

Seison Jäämeren rannalla, ja mietin palestiinalaisia äitejä, jotka keittävät vettä, jotta heidän lapsensa luulisivat heidän laittavan ruokaa.

Istun autossa, katson valtavaa vuonoa, ja mietin ihmisiä, jotka eivät huuda sairaalassa enää pelkästään kivusta, vaan myös janosta.

Hiihdän Tenon jäällä kohti sinisenä hohkaavaa tunturia, aurinko näyttäytyy vielä muutamia minuutteja, ja mietin 1,5 miljoonaa palestiinalaista, jotka Israel on ajanut viimeiseen paikkaan, Rafahiin, jossa piti olla turvaa. Ja jossa nyt, on vain kangasta nukkuvien ihmisten ja pommien välissä, joita Israel pudottaa.

Kiipeän auringon laskiessa rinteelle, ja mietin Gazaa, jossa nyt viiden kuukauden ajan,

viisi vuotta

on todennäköisin ikä kuolla.

Käyn upottavaan lumeen makaamaan, ja mietin palestiinalaisia, jotka nukkuvat rakkaidensa kanssa vieri vieressä, jotta jos pommi putoaa yöllä, he kuolevat yhdessä.

Kun herään aamulla, lisää ihmisiä on tapettu.

.

.

.

Olisi yksinkertaistavaa erottaa Palestiinan tilanne ja saamelaisten tilanne toisistaan – vaikka sorto ja kärsimys eivät ole verrattavissa, molemmat ovat saman kolonialismin systeemin tulosta. Tämän takia rajat ylittävä solidaarisuus on kaiken ytimessä.

to see the stolen land

returned.

On tullut selväksi, etteivät sorretut ihmiset saavuta oikeuksiaan oikeussalissa. Länsimainen oikeusjärjestelmä ei ole luotu meitä tai meidän vapautustamme varten, vaan päinvastoin ylläpitämään vallitsevaa järjestystä. Järjestystä, jonka olennainen rakennuspylväs on toisten ihmisten sorto. Jos sorrosta pitäisi luopua, koko rakennelma romahtaisi.

Jo 400 vuotta sitten Poala Ánde ei saavuttanut oikeutta, vaan joutui perustelemaan norjalaisille syyttäjille, kuinka noituus ei ole syntiä, ja päätyi brutaalisti murhatuksi. Kun kirjoitan tätä, saamelaiset aktivistit istuvat Oslossa oikeudenkäynnissä vuoden 2023 Fovsen-protesteissa harjoittamasta kansalaistottelemattomuudestaan. Kuukausi sitten YK:n alainen International Court of Justice (ICJ), maailman korkein oikeusistuin, totesi Israelin harjoittavan kansanmurhaa, eivätkä länsimaat silti toimi pysäyttääkseen palestiinalaisten silmitöntä näännyttämistä ja murhaamista.

Kännykän näytölle nousee viesti: Suomen poliisi epäilee rikosta vuoden 2023 saamelaiskäräjävaaleihin liittyen.

Viime vuoden saamelaiskäräjävaaleissa vaalilautakunta teki päätöksen jättää henkilöitä, jotka eivät ole käräjien määritelmän mukaan saamelaisia, hyväksymättä vaaliluetteloon. Osa näistä henkilöistä oli hakenut vaaliluetteloon, Saamelaiskäräjät eivät olleet hyväksyneet heitä, ja he olivat valittaneet Korkeimpaan hallinto-oikeuteen, joka määräsi heidät hyväksyttäväksi vaaliluetteloon. Saamelaiskäräjien vaalilautakunta joutui siis tekemään tämän päätöksen pakosta, kun ei-saamelaiset yrittävät pyrkiä kolonialistisen järjestelmän avulla ainoaan hallintoelimeemme saadakseen valtaa.

Tämä esimerkki näyttää selvästi sen, miten oikeusjärjestelmät eivät ole puolellamme. Saamelaiskäräjälakia on yritetty uudistaa kymmeniä vuosia, sillä nykyinen laki rikkoo saamelaisten itsemääräämisoikeutta ja päästää ei-saamelaisia käräjille. Länsimaisen oikeusjärjestelmän kapulat ja suomalaisten poliittinen vastustus ovat kuitenkin hidastaneet prosessia niin pitkään, että herää huoli, onko saamelaisten hallussa olevia saamelaiskäräjiä enää edes olemassa, kun lakiuudistus viimein saadaan läpi.

Meidän tulee jatkaa vastarintaa. Saamelaiskäräjien vaalilautakunta toimi oikein puolustaessaan itsemääräämisoikeuttamme; Fovsen-aktivistit toimivat oikein puolustaessaan maata ja elämäämme. Vapautus ei löydy länsimaisesta oikeussalista, se löytyy kun pidämme kiinni perinteisistä tavoistamme ja kielestämme. Mutta miten tehdä tämä, kun koko ympäröivä yhteiskunta painostaa meitä mukautumaan länsimaiseen kapitalistiseen elämään?

Esityksen lopussa Juovssaheaddji on unohtanut esivanhempien tavat, ja on vastaamassa syyttäjän kysymykseen länsimaisen tavoin: hän nostaa käsiinsä iPadin ja alkaa puolustaa itseään lukemalla YK:n alkuperäiskansojen oikeuksia, kun Ruđot sitovat hänen suunsa vyöllä.

to see the stolen power

returned.

Meidän tulee palata esivanhempien luo, käyttää heidän vuosisatojen aikana toimivaksi todettuja keinoja. Tarvitsemme henkisyyttämme enemmän kuin koskaan. Menneisyyden askelissa piilee vastaus. Juovssaheaddjin joiku avaa mielen unohdettuja maisemia, näyttämöllä tuli polttaa mennyttä ja avaa uusia reittejä. Astelen syvemmälle.

Give me a name –

and I promise

to return it

to you.

Herään lumikiepistä. Sukset lepäävät edelleen vierellä. Kaamosharson peittämä aurinko sulattaa hitaasti lunta ympärillä. Jostain kuuluu pienen veden solinaa. On aika jatkaa matkaa.

Kirjoittaja on saamelainen taiteilija ja kuraattori. Tällä hetkellä häntä kiehtoo erilaisten vapautumisen tapojen kuvitteleminen utopioiden ja kollektiivisen parantumisen kautta.

Kirjallisuus

Turi, Johan (1910): Muitalus sámiid birra. Käännetty englanniksi kokoelmassa Myths, Tales and Poetry from Four Centuries of Sámi Literature. Harald Gaski (toim.) & Thomas A. DuBois (kääntäjä) (2020). ČálliidLágádus.

Viitteet

^[1] Pohjoissaam. Rumpu.

^[2] Pohjoissaam. Henget.

^[3] Niillas Holmberg, Juovssaheaddji – The Rematriator, 2024.

^[4] Johan Turi, Muitalus sámiid birra, 1910.

* and in Finland