Harri Kalha: Lupa nauttia – esineistä, kauneudesta ja keräilystä
Riitta Nikula: Kävelykuvia – aikoja ja paikkoja
Marja-Terttu Kivirinta: Kriitikon katse – melankolian monet kasvot
Parvs, 2023
Samaan aikaan kun julkaistun esseistiikan määrä on hiljalleen kasvanut ja esseistien kirjo moninaistunut, klassinen taide-essee – tai laajemmin ajateltuna vakava taidekirjoittaminen – on ollut vähintään yhtä lujilla kuin ennenkin. Tietotasonsa näyttäviä, taustaltaan akateemisia kirjoittajia ei tule käsiini häiriöksi asti. Varsinkaan kuvataiteista, muotoilusta ja arkkitehtuurista ei kirjoiteta tarpeeksi.
Siinä mielessä Parvs-taidekustantamon Kirjoituksia taiteesta ja arkkitehtuurista -sarja on tervetullut. Suomen Kulttuurirahaston tuella ilmestyi loppuvuodesta kerralla kolme kirjaa: Harri Kalhan Lupa nauttia – esineistä, kauneudesta ja keräilystä, Riitta Nikulan Kävelykuvia – aikoja ja paikkoja ja Marja-Terttu Kivirinnan Kriitikon katse – melankolian monet kasvot.
Lähtökohtana on aiemmin tehdyn työn saaminen kansien väliin.
Kaikki kolme ovat väitelleitä ja monin tavoin meritoituneita, mutta ennen kaikkea suhteellisen taitavia asiatekstin kirjoittajia. Nikulan tekijäkuvaus tiivistää mielestäni muidenkin teosten lähtökohtia: ”teksteistä, kolumneista ja puheista rakentuu suorapuheinen omakuva ja tarina Ilta-Sanomien toimittajasta, joka päätyi taidehistorian professoriksi”. Kivirinta puolestaan ”päätyi” pitkän kuvataidekriitikon uran jälkeen tohtoriksi vuonna 2014 (väitöskirja Vieraita vaikutteita karsimassa – Helene Schjerfbeck ja Juho Rissanen: Sukupuoli, luokka ja Suomen taiteen rakentuminen 1910–20-luvulla). Kalha aloitti tutkijana, teki pitkään ensiluokkaisia tietokirjoja visuaalisesta kulttuurista ja muotoilusta – ja ilmoittaa uuden teoksensa takakannessa olevansa nyt päätoiminen kuvantekijä. Näin maailma monipuolisia ihmisiä heittelee.
Kaikissa kolmessa kirjassa lähtökohtana on aiemmin tehdyn työn saaminen kansien väliin, ja essee-sana saattaa kontekstin vaihtumisesta ja kirjoittajien ajattelun monipuolisuudesta huolimatta sopia ainakin osaan teksteistä huonosti. Kalhan lyhyet mutta ihailtavan jäntevät ja hauskatkin tekstit ovat ilmestyneet pääosin Glorian Antiikki -lehden kolumneina 2010-luvun alussa. Myös Nikulaa on julkaistu Glorian Antiikissa, minkä lisäksi kirjassa on tekstejä esimerkiksi taidehistorian alan Tahiti-lehdestä ja Helsingin Sanomista ja se päättyy arvostetun professorin jäähyväisluentoon vuodelta 2008. Kivirinnan teksteistä viisi on eri verkkoalustoilta ja kaksi Helsingin Sanomista 2020-luvulta, esseistä neljä on kirjoitettu kirjaa varten.
Yhdistävänä piirteenä näen kulttuurin kerroksisuuden ja hitaiden muutosten kuvauksen sekä tarkkanäköisyyden.
Vaikka lähtökohta on johtanut hienoiseen hajanaisuuteen ja tekstit ovat välillä turhan lyhyitä, kirjat toimivat kokonaisuuksina. Jonkinlaisena kolmikkoa yhdistävänä piirteenä näen kulttuurin kerroksisuuden ja hitaiden muutosten kuvauksen sekä tarkkanäköisyyden.
Kalha kirjoittaa etenkin kotimaisista muotoiluklassikoista, kuten Gunnel Nymanin Sifonki-maljakosta ja Birger Kaipiaisen Paratiisi-astiastosta, ja kytkee ne osaksi kulttuurihistoriaa. Huumorintaju ja tarkat lauseet ilahduttavat.
Nikulalla on sama taito. Hän kirjoitti Yliopisto-lehteen jo 2004 pelottavan enteellisesti: ”Mitä vähemmän arkkitehtuurin historian tuntemus puhujaa painaa, sitä ehdottomampina putoilevat tuomion ja ylistyksen sanat. Samaan hengenvetoon kauhistellaan sitä, mitä aikaisemmin on tuhottu ja esitetään lista siitä, mikä nyt joutaa purettavaksi.”
Kivirinnan kooste on kaikkein monipuolisin ja sisältää neljä uuttakin kirjoitusta. Ne ovat myös hänen kirjansa tasokkainta ja tunteikkainta antia: varsinkin tekstit Paul Kleen Angelus Novus -klassikosta (1920), Maaria Wirkkalan kuvataidenäyttelystä ja omasta syöpädiagnoosista puhuttelevat.
Kriitikon katseesta piirtyy myös kiinnostava kuva etenkin 1980-luvun nykytaiteesta. Kivirinta oli aikoinaan tekemässä Leena-Maija Rossin ja Ilppo Pohjolan kanssa Koko hajanainen kuva -teosta (WSOY, 1991) suomalaisen taiteen 1980-luvusta ja tulen lukeneeksi Kriitikon katseenkin suhteessa siihen. Kirjassa on kiinnostavia jälkihuomioita niin vahvojen naistaiteilijoiden tuolloisesta noususta kuin performanssitaiteen voimakkaasta läpimurrosta.
Se saa toivomaan, että SARVin kunniajäseneksi marraskuussa 2023 kutsuttu Kivirinta jatkaisi vanhojen kaivelua. Hän oli vuosikymmenten ajan keskeinen kuvataidekriitikko, muttei ole kirjoittanut muistelmiaan. Samaan aikaan monet mieskriitikot ovat kirjoittaneet menneistä, kuten Seppo Heikinheimo tuoreeltaan ja Matti Rinne jälkijättöisesti. Jukka Kajavasta on tehty elämäkerta. Museonjohtaja Tuula Arkion Jyviä nokkimassa -muistelmat (Into, 2015) osoitti, että 1990-luku ja 2000-luvun alkukin ovat jo lähihistoriaa ja hätkähdyttävän mielenkiintoista sellaista.
Kirjoittaja on kriitikko, esseisti ja tietokirjailija, jonka uusin teos on Sarjakuvan paikka. Nykysarjakuva suomalaisen taiteen kentällä (Kutikuti ry, 2024).
