Elokuvakriitikko Timo Peltonen tarkastelee murroskohdalta tuntunutta Jussi-gaalaa 2024 katsoen samalla myös 1990-luvulle, jolloin kolmekymppinen Renny Harlin palkittiin urastaan ja Aki Kaurismäki oli viimeksi Aki Kaurismäki.

Kameramiestermiä käyttääkseni suomalaisen elokuvan laaja puolikuva hahmottuu vuosittain Jussi-palkintoihin liittyvässä prosessissa. Ensin tehdään joitakin kymmeniä kotimaisia elokuvia – vuonna 2023 ensi-iltoja oli 47. Esivalintaraati poimii ehdokkaat. Filmiauran jäsenet äänestävät, ja lopuksi parhaat palkitaan.

Tuoreimmassa gaalassa oli sukupolvenvaihdoksen tuntua. Kaltaiseni riviäänestäjän näkökulmasta nuoremman polven esiinmarssi vanhempien kustannuksella kuitenkin nojasi valintoihin, joiden kohdalla olisi voinut heittää kruunaa ja klaavaa, niin lähellä onnistuneimmat onnistumiset olivat toisiaan. Muutenkin vuosi 2024 oli oman, neljännesvuosisadan mittaisen Filmiaura-jäsenyyteni aikana poikkeuksellinen ja siksi rauhallisen jälkitarkastelun väärti.

Ensinnäkin Oscar-ehdokkuutta harvinaisen uskottavasti kärkkynyt suomalaiselokuva jäi Jusseitta. Toiseksi Vuoden elokuva -kategorian viiden ehdokkaan joukkoon ei valittu teosta, joka kuului ilmiselvästi top kolmeen. Syrjään jätetyllä elokuvalla olisi monena kuivana vuonna putsattu koko palkintopöytä. Lisäksi erheettömin pääosanäyttelijänsuoritus ei nostanut tekijäänsä Jussi-palkittujen joukkoon. Se oli sekä väärin – itse äänestin toisin – että aivan oikein.

Oscar-ehdokkuutta harvinaisen uskottavasti kärkkynyt suomalaiselokuva jäi Jusseitta.

Otsikoissa hämmästeltiin etenkin Aki Kaurismäen Kuolleiden lehtien kohtaloa. Helsingin Sanomien Veli-Pekka Lehtosen jutun yllä luki: ”Aki Kaurismäelle näytettiin Jussi-gaalassa paikkaa komerossa” ja Episodin Jussi Huhtalan tekstissä: ”Aki Kaurismäki sivuutettiin täysin Jussi-gaalassa”.

Lajityyppivalikoimaa ajatellen raikasta oli, että näyttävästi esille pääsi 14 miljoonan dollarin lipputulot kerännyt, huolella tehty suomalaisohjaajan toimintaelokuva, Sisu. Se palkittiin leikkauksesta, kuvauksesta, lavastuksesta ja maskeerauksesta.

Silti Sisun ohjaaja Jalmari Helander, 47 vuotta, vaikutti pettyneeltä – ja syystä, etenkin jos tilannetta verrataan vuoteen 1991. Tuolloin Renny Harlinille myönnettiin 31-vuotiaana betoni-Jussi elämäntyöstä hänen ohjattuaan elokuvat Jäätävä polte (joka on todella karu), Prison (joka on karu), Painajainen Elm Streetillä 4 (joka on nokkela), Die Hard 2 (joka puolustaa paikkaansa) ja Ford Fairlane – rokkidekkari (jonka seksismi oli eltaantunut jo syntyessään).

Sisu (ohj Jalmari Helander), Jorma Tommila. Kuva: Antti Rastivo / Freezing Point Oy

Mikäli suomalainen elokuva olisi entisenlainen erämaa, ja betoni-Jussi jaettaisiin ohjattujen genre-elokuvien laatukeskiarvon perusteella, Helanderille olisi hyvin voinut ojentaa betoni-Jussin. Hänen pitkien ohjaustensa lista kuuluu Rare Exports (joka on mainio), Big Game (joka ei innosta) ja Sisu (jossa on paljon hyvää). Mutta vuosikymmenet eivät ole veljeksiä, ja Jussi-vuosikymmenet vielä vähemmän.

• • •

Helsinkiläisten elokuvajournalistien 80 vuotta sitten perustamasta Jussi-palkinnosta äänestäminen lienee mittavin elokuvakritiikillinen ponnistus maassamme joka vuosi. Filmiaurassa on jäseniä yli 500 ja jokainen äänestäneistä joutuu ottamaan kantaa, millaisia edellisvuodelta ehdolle nostetut näyttelijänsuoritukset, käsikirjoitukset, ohjaukset, elokuvat ja niin edelleen ovat toisiinsa verrattuna.

Aito kriittinen vertailu jää toteutumatta jäsenäänestyksessä vain kolmessa tapauksessa:

1) Jos elokuvan tekijä tai tuotantoyhtiön edustaja vetää äänestäessään kotiinpäin – rohkenen arvata, että tällainen on kohtalaisen yleistä – tai jos äänestyspäätös jostain muusta syystä tehdään muilla kuin taiteellisilla perusteilla.

2) Jos kaltaiseni perusjäsen antaa äänensä sellaisissa kategorioissa, joiden kaikkia ehdokaselokuvia hän ei ole nähnyt. Oletan, että näinkin käy silloin tällöin, mutta nykyisin ongelmaa suitsii se, että jäsenille jaetaan videolinkit ehdokaselokuviin.

3) Jos ehdokasasettelussa on tapahtunut virhe ja parhaat elokuvat eivät ole päässeet ehdolle. Näin ei tietenkään saisi koskaan käydä. Kiikun-kaakun-tilanteessa soisi kategoriaa laajennettavan vielä yhdellä ehdokkaalla, kun Jussi-ehdokkuus ei ainakaan vielä ole samanlainen meriitti kuin vaikkapa Oscar-ehdokkuus.

SARV:n elokuvakriitikot valitsivat omassa äänestyksessään vuoden 2023 parhaaksi kotimaiseksi Kuolleet lehdet ja vuoden parhaaksi ulkomaiseksi elokuvaksi Oppenheimerin. Itse jätin äänestämättä, koska monta koti- ja ulkomaista elokuvaa oli tuolloin vielä näkemättä.

Haluamatta ajautua liikaa sivupolulle totean nopeasti tämän: Oppenheimerin kohdalla kuulun siihen joukkoon, jonka mielestä ydinpommien japanilaiset siviiliuhrit sivuutettiin väärällä, silottelevalla tavalla. Lopputulos ei kestä aikaa, ei edes nykyaikaa ja nykykonflikteja.

SARV:n kriitikoiden valinnastakin päätellen tiukin Jussi-kisa ”vuoden elokuvan” eli parhaan suomalaisen elokuvan palkinnosta käytiin Kuolleiden lehtien ja Tia Kouvon Mummolan välillä. Muut ehdokkaat olivat Je’vida, Lapua 1976 ja Sisu.

Valinta kärkikandidaattien välillä ei ollut helppo, sillä Kaurismäkikin oli Kuolleiden lehtien kohdalla ottanut uudenlaisen askeleen, yhtäältä humoristisempaan suuntaan ja vielä merkittävämmin henkilökohtaisempaan suuntaan, alkoholismia kuvaamalla. Elokuvaan liittyvässä haastattelussaan Kaurismäki meni jopa niin pitkälle, että totesi alkoholin tuhonneen elämänsä.

Kuolleet lehdet (ohj. Aki Kaurismäki), Alma Pöysti. Kuva: Malla Hukkanen / Sputnik

Myös kyseiseen lausuntoon liittyen Kuolleiden lehtien laatua ja laatuvaikutelmaa on syytä katsoa pitkällä aikaperspektiivillä. Vielä kauemmaskin menneisyyteen voisi kurkottaa, mutta nähdäkseni koko totuus hahmottuu kohtalaisen hyvin, jos aloittaa vuodesta 1996.

Tuolloin valmistui Kaurismäen viimeisin hiotun kaurismäkeläinen elokuva Kauas pilvet karkaavat. Se on hämmästyttävä, lempeän täyteläinen elokuva näennäisen mahdottomasta elokuvakerronnallisesta aiheesta nimeltä työttömyys. Tiedän, työttömyyttä käsittelevät myös Vihan hedelmät (1940), Polkupyörävaras (1948) ja Parasite (2019), mutta kun huomaa, että Kaurismäen elokuva on toiveikas, niin ymmärtää tempun poikkeuksellisuuden.

Mikseivät sen jälkeen tulleet Kaurismäen elokuvat ole päässeet samalle tasolle?

Kahdesta selityksestäni ensimmäinen on tämä: Enää ei ole löytynyt näyttelijäkaartia, jossa kaikki hallitsevat vaaditun näyttelemistyylin kaikessa paradoksaalisuudessaan. Pitää osata puhua epäluontevalla tavalla, mutta luontevasti. Pitää pidätellä tunteita, mutta ilmaista niitä silti.

Pääosa elokuvassa Kauas pilvet karkaavat oli suunniteltu Matti Pellonpäälle, mutta hän kuoli vuonna 1995, 44-vuotiaana. Rooli muokattiin Kati Outiselle, joka tapansa mukaan asettui kaurismäkeläiseen maailmaan kuin olisi elänyt siinä aina. Kari Väänänen ja Elina Salo pääsivät hienosti samalle aallonpituudelle.

Sen jälkeen tuo herkkävireinen aallonpituus on jäänyt tavoittamatta. Ohjaus ohjaukselta on käynyt aina vain selvemmäksi, että kaurismäkeläinen näytteleminen on huimasti vaikeampaa kuin äkkiseltään luulisi. On tuntunut nurinkuriselta, että maestron kansainvälisesti menestyneimmät elokuvat ovat valmistuneet tällä löyhemmän näyttelemisen aikakaudella: Mies vailla menneisyyttä (2002), Le Havre (2011), Toivon tuolla puolen (2017) ja Kuolleet lehdet – joka mielestäni on Kaurismäen paras sitten vuoden 1996.

Kaurismäkeläinen näytteleminen on huimasti vaikeampaa kuin äkkiseltään luulisi.

Ulkomaisten katsojien epäherkkyys näyttelijäntyön nyanssien suhteen on helpompi ymmärtää kuin kotimaisten. Selitys on ymmärtääkseni sama kuin sille, miksi kirjailija Stephen King pitää niin paljon suomalaisista poliisisarjoista: hän ei huomaa, milloin näytteleminen ei osu aivan kohdilleen vaan erehtyy luulemaan kulmikkuutta osaksi suomalaista kansanluonnetta. (Samaan hengenvetoon todettakoon, että kuten elokuvien puolella, niin myös suomalaisten tv-sarjojen näyttelemisessä on menty vuosikymmenten saatossa huimasti eteenpäin.)

Toinen selitykseni sille, miksi Kaurismäen elokuvissa palaset eivät vuoden 1996 jälkeen ole loksahtaneet vaivattomasti kohdilleen, on hänen itsekin vihdoin esiin nostamansa alkoholi. Tulkintani vuosien varrella on nimittäin ollut, että juurikin alkoholin pitkäaikaiskäyttö on vienyt Kaurismäen ohjauksista sen hienon viimeisen silauksen.

Koska ymmärrän, että tällainen puhe voi vaikuttaa helpolta jälkiviisastelulta, annan pari todistettavissa olevaa esimerkkiä:

Vuonna 2001 Helsingin Sanomiin kirjoittamassani arviotekstissä Kaurismäki-dokumentista, jossa ohjaajamestari ja Peter von Bagh keskustelivat, harmittelin ulosannin luhistumista alkoholin vaikutuksen alle.

Kun Kaurismäki esiintyi tv-haastattelussa juovuksissa Cannesissa vuonna 2017, tarjosin tapahtuneesta ja sen valitettavasta kaunistelusta kommenttia Helsingin Sanomiin. Juttutarjousmeilissäni selostin asiaa näin: ”Aihe on tätä haastattelua laajempi: teoriani on, että vuosia jatkunut viinankäyttö on vähitellen vienyt Kaurismäeltä sen herkkyyden, jonka avulla vähäeleisistä ja jäykästi replikoiduista elokuvista aikoinaan saatiin niukkuuden runoutta. Viimeisimmissä Kaurismäen elokuvissa niukkuuden runous on vaihtunut harmittavan proosalliseen ilmaisuun. Periaatteessa ollaan vain nyanssien päässä elokuvista kuten Tulitikkutehtaan tyttö tai Kauas pilvet karkaavat, mutta nuo väärään suuntaan keikahtavat näyttelijäntyön ja ohjauksen nyanssit sysivät tuoreimmat elokuvat kauas Kaurismäen parhaista.”

Tarjoukseni ei poikinut juttutilausta. Tilannetta kommentoitiin Hesarissa muutoin.

Kuolleissa lehdissäkään näytteleminen ei osu aina jengoilleen. Siksi ei pidä ihmetellä, miksi suomalaiset eivät tykästyneet Alma Pöystin suoritukseen yhtä varauksettomasti kuin Golden Globe -raati, joka nosti hänet komedia- ja musikaalisarjan naispääosaehdokkaaksi.

Suomessa Jussi-esivalintaraati oli löytänyt Pöystin pääosaehdokkuuden perustaksi elokuvan Neljä pientä aikuista, mikä oli erinomainen juttu. Siitä lisää kohta.

Kaurismäestä puhuttaessa on nimittäin nostettava esiin, tai oikeastaan jalustalle, Kati Outinen, joka palkittiin tänä vuonna betoni-Jussilla. Outisen ura alkoi realistisen elämänmakuisesti Täältä tullaan elämän (1980) tarkkailuluokkalaisena, mutta hänestä kasvoi etenkin kaurismäkeläisyyden kanssasynnyttäjä, niin muusa kuin tulkkikin.

Ei pidä ihmetellä, miksi suomalaiset eivät tykästyneet Alma Pöystin suoritukseen yhtä varauksettomasti kuin Golden Globe -raati.

Kauas pilvet karkaavat ja Tulitikkutehtaan tyttö (1990) ovat suvereenia Kaurismäkeä, mutta ovat ne suvereenia Outistakin. Onkohan kukaan näyttelijä ansainnut betoni-Jussia paremmin, siis nimenomaan siltä kannalta, että hän on ollut osa elokuviensa betonista kivijalkaa.

Toivon, että Kaurismäki tekee vielä taivaan porttien tällä puolen elokuvia, joissa Outiselle on päärooli. Ajatelkaapa vaikka Charlie Chaplinin tilinpäätöstä Parrasvalot (1952), jossa vieraili toinen veteraani Buster Keaton, tai näytelmäfilmatisointia Pukija (2015), joka toi yhteen ohjaaja Richard Eyren (s. 1943), Anthony Hopkinsin (s. 1937) ja Ian McKellenin (s. 1939). Vanheneminen on teemana syvä ja väkevä.

• • •

Parhaan ohjauksen ja parhaan elokuvan palkinnot osuvat erinäisissä palkintogaaloissa usein samalla elokuvalle. Näin kävi myös Jussi-gaalassa, jossa Tia Kouvon Mummola nappasi molemmat.

Itsekin äänestin Mummolaa vuoden elokuvaksi. Se kietoi katsojan tunnelmaansa, joka oli sekä traaginen että koominen että hellä. Aidosta elämästä poimitun tuntu oli omaa luokkaansa.

Parhaaksi ohjaajaksi päädyin silti äänestämään Kaurismäkeä. Valinta oli poikkeuksellisen vaikea, ja ratkaisu syntyi vasta käyttämällä päättelylogiikkaa ”ei ole X:n vika, että…”

Kauas pilvet karkaavat (ohj. Aki Kaurismäki), Kari Väänänen, Kati Outinen, Outi Mäenpää. Kuva: Sputnik

Kaurismäen kohdalla ei ole hänen vikansa, että hän on ohjannut jo koko liudan elokuvia omalla persoonallisella tyylillään. Yritin mahdollisimman objektiivisesti vertailla ohjaajien tekemää työtä keskenään: paljonko ohjaaja on saanut puhallettua näkemystä ja omaleimaisuutta elokuvaansa? Entä kuinka sujuvasti ja mieleenpainuvasti?

Ymmärrän hyvin niitäkin, jotka halusivat palkita ohjauksestakin Tia Kouvon. Ensinnäkin laatuero oli veteen piirretty viiva. Toiseksi on raikasta ja tulevaisuuteen katsovaa, että halutaan nostaa esiin muitakin kuin vakiintuneita ohjaajanimiä.

Vastikään Jussi-historiikin Anton Vanha-Majamaan kanssa kirjoittanut Matti Rämö toivoi Ylen radiokeskustelussa Sisun voittoa Vuoden elokuva -kategoriassa. Se olisi kieltämättä ollut vielä Mummolaakin railakkaampi loikka poispäin siitä, mitä suomalaisessa elokuvassa ollaan vuosikymmenten varrella totuttu näkemään ja parhaana palkitsemaan.

Omalla kohdallani täytyy kuitenkin todeta, että kysyessäni itseltäni kriitikon ydinkysymyksen ”Kuinka hyvin elokuva onnistuu omassa lajityypissään?” Sisulta jäi yksi rastitettava kohta tyhjäksi.

Kuinka hyvin elokuva onnistuu omassa lajityypissään?

Elokuvan Akilleen kantapää oli kuolemanvaara, jota päädyttiin jo alkuminuuttien aikana heikentämään: sinänsä hauskasti Wonder Womanista (2017) lainatussa hetkessä Aatami suojautuu sarjatulelta pitämällä edessään vaskooliaan. Astia ei peitä Aatamista puoliakaan, mutta saksalaisten luotisade osuu vain ja ainoastaan siihen.

Kuolemanvaaran katoaminen rinnastuu antiikin teatterin deus ex machinaan: (näkymätön) jumala pölähtää paikalle ja pelastaa ne Aatamin elimet, joita vaskooli ei suojaa. Jännitys kärsii, mutta lisäksi jää tuntu, että niin käsikirjoitettaessa kuin kuvattaessakin on valittu oikopolku.

Toimintaelokuvan palkitseminen parhaan elokuvan tai parhaan ohjauksen Jussilla olisi sinänsä tervetullutta, sillä lajityyppi on äärimmäisen vaativa. Nosta jalka kaasulta, niin kuolet. Paina se pohjaan vaarasta välittämättä, niin kuolet.

Parhaaksi käsikirjoitukseksi äänestin Mummolaa, mutta huomiota olisi ansainnut myös Teemu Nikin kainostelemattoman brutaali käsis elokuvaan Peluri – kuolema on elävien ongelma. Sen suurimpana ongelmana pidin lopetusta.

Vuoden suurin vääryys koski kategoriaa Vuoden elokuva, ehdokasasettelun vuoksi. Selma Vilhusen ohjaus ja käsikirjoitus Neljä pientä aikuista ei ollut mahtunut mukaan lainkaan, mitä en oikein osaa ymmärtää.

Elokuva tarttui vaikeaan, kaltaiseni keski-ikäisen miehen näkökulmasta jopa ärsyttävän trendikkääseen aiheeseen, polyamoriaan. Tarinan älykäs sommittelu kuitenkin vältti sudenkuopat ja onnistui koskettamaan syvemmältä kuin mikään muu vuoden elokuvista.

Suuri osa elokuvan vetovoimasta on nimenomaan siinä, että polyamoriasta ei tehdä hekottelun kohdetta.

Neljä pientä aikuista (ohj. Selma Vilhunen), Oona Airola, Alma Pöysti, Kaija Pakarinen, Esko Roine. Kuva: Mitro Härkönen / Tuffi Films

Mukana Jussi-äänestyksessä Neljä pientä aikuista oli lavastussuunnittelustaan ja Alma Pöystin roolisuorituksen takia. Entä jos tämäkin palkinto olisi jäänyt saamatta?

Pääosakategoriassa puntaroin melkoisen tovin vertaillessani Pöystin taitavaa näyttelemistä ja Leena Uotilan ”nimiroolia” Mummolassa. Uotilan suoritus oli nähdäkseni virheetön. Pöystistä ei voi sanoa aivan samaa, mutta toisaalta rooli oli monikerroksisuudessaan monin verroin vaikeampi.

Päädyin äänestämään Uotilaa samaisella ”ei ole X:n vika, että…”-logiikalla. Ei ollut Uotilan vika, että roolissa ei ollut yhtä paljon ulottuvuuksia kuin Pöystin vastaavassa. Paremmin Mummon roolia ei nähdäkseni olisi voinut näytellä.

Silti olen vilpittömän iloinen Pöystin voitosta, koska onnistumisen suhde roolin vaikeusasteeseen oli vuoden näyttelijänsuorituksista selvästi paras. Jos ette ole nähneet elokuvaa, vuokratkaa se, mutta yksittäisenä esimerkkinä voi mainita dragshow-kohtauksen: Lauluesitystä katsoessaan Pöystin roolihahmo Juulia alkaa itkeä. Mukana on surua avioliiton ajautumisesta outoon polyamoriseen asentoon, laulun synnyttämää kaihoa ja uuden yllättävän ihastuksen aiheuttamaa hämmennystä.

Palkitseminen ilahdutti siksikin, että Pöystin suoritus on parempi kuin elokuvassa Kuolleet lehdet ja parempi kuin elokuvassa Tove – josta hän myöskin voitti Jussin.

Mutta miksi juukelissa Neljä pientä aikuista ei päässyt viiden ehdokkaan joukkoon vuoden elokuva -kategoriassa? Rohkenen väittää, että syy on banaali: elokuva markkinoitiin, julistetta myöten, komediana, vaikka sen oleellisin sisältö löytyy mutkille vääntyvästä, parhaimmillaan sydäntäsärkevästä ihmissuhdedraamasta. Huumori on mukana sivujuonteena. Suuri osa elokuvan vetovoimasta on nimenomaan siinä, että polyamoriasta ei tehdä hekottelun kohdetta.

• • •

Vaihtuiko sukupolvi? Aika näyttää.

Toivon mukaan Aki Kaurismäen katse on lähtenyt kirkastumaan ja hän osoittaa, että vielä on vähintään yksi mestariteos tekemättä. Kaurismäki on vasta 67-vuotias, Kati Outinen 62.

Mutta jos vaihtui, Tia Kouvo teki sen tyylillä, omaäänisellä esikoisohjauksella, jonka niukkasanaisuudessa on paljon tuttua.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kriitikko.

Vuoden 2024 Jussi-gaala ja palkitut