Poetry is just evidence of life

– Leonard Cohen

Makaan pehmeällä sängyllä vanhassa puutalossa Hangossa kello 01:35.

Paul Auster, kirjailija, on kuollut 77 vuoden iässä.

Instagramin algoritmi syöttää minulle videon, jolla Auster kertoo kuvan ulkopuoliselle haastattelijalle, että taiteilijan on aina annettava 100 %. Muilla aloilla voi kuulemma päästä helpommalla, mutta taiteilijan on aina laitettava itsensä likoon kokonaan.

Minulla on ollut kirjoittamani ja ohjaamani audiodraaman ensi-ilta Hangö Teaterträff -festivaalilla, ja nyt ilta on ohi.

Olen vielä kierroksilla, en saa unta, mutta en halua selata Instagramia.

Avaan muistiinpanosovelluksen.

Äsken näkemästäni Paul Auster -motivaatiovideosta tulee mieleen, että olen illan aikana puhunut muutamankin ihmisen kanssa aiheesta ”suorittaminen”.

Mistä tietää että on antanut kaikkensa?

Onko aina annettava kaikkensa?

Mistä tietää että on antanut kaikkensa?

Millaista taidetta syntyisi jos taiteilijat suhtautuisivat työhönsä niin kuin ”täysjärkinen normaali ihminen” eivätkä aina pyrkisi ylisuorittamaan, vaan säätelisivät työpanostaan esimerkiksi oman jaksamisensa mukaan?

Tämä on vakava kysymys, johon minulla ei ole vastausta.

Työpaikalla ylisuorittamisesta on koko työyhteisölle haittaa, koska yhden päivän huipputuloksesta tulee seuraavan päivän tavoite.

Mutta taiteilija toimii aina viime kädessä yksin, eikä muuta tavoitetta voi olla kuin oma kehitys, itsensä ylittäminen.

Eräs näyttelijä mainitsee Andri Žoldakin, suomessa työskennelleen ukrainalaisen teatteriohjaajan, joka on tunnettu siitä, että kohteli näyttelijöitään armottomasti.

Tuliko teoksista hyviä koska Žoldak kohteli näyttelijöitä armottomasti?

Vaikea sanoa.

Tuliko teoksista hyviä?

Mikä on hyvää?

Joskus taideteoksen idea on helppous. Juustonaksu tyhjän huoneen lattialla voi riittää.

Työskentelytapa tuottaa estetiikan.

Tuliko teoksista hyviä?

Keskellä itsensärakastamis-megatrendiä ja kollektiivista ”Healing Eraa” ylisuorittamisessa on kieltämättä myös jotain viehättävää.

Eräs metafora kehitykselle on kehonrakennus: lihasten kasvattamiseksi niitä on rasitettava yli kestokyvyn. Varsinainen lihaskasvu tapahtuu kuitenkin vasta palautumisen yhteydessä.

Ajattelen omaa valmistunutta teostani ja koitan tuntea jotain.

Teoksen valmistuminen harvemmin tuottaa mitään suurta riemua ja helpotusta.

Yhden teoksen valmistuminen saa minut eri tavalla tajuamaan, miten pian toisen teoksen deadline jo lähestyy.

Olen romaanikäsikirjoituksen kanssa keskellä taiteellista ”kriisiä”.

”Kriisi” on minulle vaihe, joka tulee joka prosessissa juuri ennen kuin löydän sen jutun, mistä teoksessa varsinaisesti on kyse, mistä minulla ei ollut prosessin alussa harmainta aavistusta.

Prosessin on oltava päämäärä itsessään.

Kun teos on valmis, se ei enää kuulu tekijälle. Luominen on luopumista. Energia, joka on ollut sidottuna tekemiseen, vapautuu johonkin muuhun.

Jälkikäteen voin jopa kaivata takaisin ”kriisin” keskelle, olihan projekti napa, jonka ympärillä elämä kiersi.

Dear Eki, olen jo aikuinen, tuleeko tämä koskaan muuttumaan?

En ole vielä koskaan lukenut yhtäkään Paul Austerin kirjaa. Olisinko parempi ihminen jos olisin?

• • •

Istumme Kreikan vapaussodassa taistelleen amiraali Andreas Miaoulisin patsaan juurella Hydran saaren satamassa, kun kirkonkello lyö kahdeksan ja minä ja matkaseuralaiseni laitamme LSD-laput kielen alle.

Aurinko paahtaa armottomasti suoraan naamaan ja päätämme kävellä poukaman toiselle puolelle kukkulalle, jossa on enemmän varjoa ja jokunen puu.

Kaikkialla on kissoja, jotka loikoilevat väsyneinä kivisillä rappusilla tai kerjäävät ruokaa ravintolaterassien ruokailijoilta.

Odotellessamme että psykotrooppinen substanssi alkaisi vaikuttaa meihin mietin keskeneräistä kolumnia, ylisuorittamis-aihetta – mitä on 100 %? Välillä naurattaa. Pitäisikö jo tuntua joltain? Mitä jos laput, jotka ovat nyt liuenneet suuhun kokonaan olivatkin vain pelkkää paperia?

Noin varttia vaille yhdeksän aurinko katoaa Eros-vuoren taakse. Yhtäkkiä toisenlaiset kirkonkellot alkavat kajahdella jossain korkealla päittemme yllä, kumeasti, kaoottisesti, massiivisesti, kuin sotarummut tippukiviluolassa reverb/delay täysillä. Matkaseuralaiseni kuvaa puhelimellaan videon, varmistaakseen että kellojen ääni kuuluu muillekin. Kissa kävelee meidän ohitsemme ja näyttää huokaavan meille. Pari trippaavaa turistia, taas! Puutarhavalot alkavat vilkkua. Kaikkea tapahtuu niin paljon.

Kokemus on esikielellinen.

Kävellessämme kivetettyä polkua ylös rinnettä maiseman jylhyys saa kirjaimellisesti haukkomaan henkeä, naurattaa ja itkettää. Miten kaikki voi olla niin kaunista! Katajan näköinen pensas kallion päällä nojaa meitä kohti ja katsoo meitä merkitsevästi, arvoituksellisesti, selvästi tietoisena omasta arvokkuudestaan. Meri, taivas, vuoret, laivat, 25% waxing crescent moon -kuunsirppi… Kaikki on 100 %. Elämme 100 %. Ihmetys 100 %. Rakkaus 100 %. Olisi mahdoton elää tällä intensiteetillä koko ajan.

Kokemus on esikielellinen.

Sanat ovat kuin hassuja pikku karkkeja, joita napostelemme huviksemme samalla kun annamme olemassaolon huuhtoa kehojamme.

Kissat tietävät mitä tarkoitan.

Tähtiä alkaa näkyä sitä mukaa kun taivas pimenee. Otavan tähtimerkki näyttää olevan 90-asteen kulmassa verrattuna Suomen tähtitaivaaseen.

Jäämme istumaan puistonpenkille tasanteelle. Edessämme on polvenkorkuinen muuri, ja sen takana parinkymmenen metrin pudotus mereen. Ympärillä on pilkkopimeää.

Kissa kävelee ohitsemme muurilla.

Matkaseuralaiseni saa yhteyden kissaan, ja menee muurille nelin kontin, taivuttelee selkäänsä, loikoilee, on löytänyt saaren taajuuden, kissatietoisuuden.

– Kato, mitä nää on, hän kysyy ja nostaa muurilta jotain.

Tilanne tuntuu tarkovskimaiselta.

Kuunvalossa näen että hän pitelee käsissään kahta avainta. Ne ovat vanhanaikaisia, ruosteisia. Toinen pitempi ja kulmikas, toinen lyhyempi ja pyöreämuotoinen. Tilanne tuntuu tarkovskimaiselta. Olemme saavuttaneet alamaailman syvimmän tason ja on aika lähteä takaisin kohti sivilisaatiota. Ravintolat ja myymälät satamassa näyttävät meille teatterilavasteilta, melu on yletön, kaikki on keinotekoista mutta totta, totaalista teatteria. Valtavan luksusjahdin ympärillä vesi on valaistu petrolinsiniseksi, kohtaus lainaa Harmony Korinen Spring Breakersin estetiikkaa. Vihertävästi valaistu kalakauppa on tuttu 90-luvun huonoa makua juhlivasta new metal -musiikkivideosta. Parikymmentä askelta myöhemmin magentanväriset kukat roikkuvat päänkorkeudella kattona hiljaisen kujan yllä. Kissojen rauhallinen salliva läsnäolo toimii barometrinä, vibe on kohdillaan, olemme ostaneet liput viiden tähden todellisuuteen. Elämä tuntuu immersiiviseltä taideteokselta. Ajatuksia tulee ja menee.

Asuntomme pihalla on sitruunapuu, jonka ympärillä kasvaa minttua. Poimin maasta kypsän sitruunan, puristan sen lasilliseen vettä ja lisään mukaan revittyjä mintunlehtiä. Vien juoman matkaseuralaiselleni.

Ultralife-kokemus hiipuu vasta aamuyöllä.

Heräämme keskipäivän tietämillä. Muurilta löydetyt avaimet, jotka tuntuivat unelta ovat tallessa. Kaikki olikin vain totta!

Hangossa mieltäni vaivanneet kysymykset eivät tunnu enää yhtä painavilta. Kieli ei ole kaikki. Vastaukset tuntuvat kehossa. Haluan elää vielä enemmän. Haluan kirjoittaa enemmän, vielä paremmin.

Kaikki olikin vain totta!

• • •

Johannes Ekholmin aiemmat kolumnit Kritiikin Uutisissa:

Taiteilijat tarvitsevat taikauskoa (30.4.2024)

Emme saaneet tekoälyä mitä tarvitsimme, saimme tekoälyn minkä ansaitsimme (21.2.2024)

Miehet jotka vihaavat miehiä (10.12.2023)

Oleileminen ja aika (2.11.2023)

Selitä tai kuole. Miksi kulttuurikeskustelu niin usein muistuttaa poliisikuulustelua? (4.9.2023)

Johannes Ekholm on vuodesta 2013 lähtien kirjoittanut näytelmiä, kuunnelmia, esseitä ja kaunokirjallisuutta, sekä ollut muulla tavalla mukana erinäisissä taideprojekteissa – näytellyt, ohjannut, toiminut dramaturgina. Hänen esikoisromaaninsa Rakkaus niinku (Otava, 2015) sai Kalevi Jäntin palkinnon. Hänen esikoisnäytelmänsä Kaspar Hauser (Q-teatteri, 2015) arvioitiin lehdistössä sukupolvitapaukseksi ja se palkittiin Thalia-palkinnolla.

Kuva: JE