Kirjoitan tämän viimeisen kolumnini lehden ilmeisimmälle ja kriittisimmälle lukijakunnalle, kriitikoille. Lukuohjeeksi sanottakoon, että olen itse kirjoittanut kritiikkiä, ollut sen kohteena, tilannut sitä lehtiin ja tehnyt sille tilaa niissä. Ennen muuta olen nautiskellut kritiikkiä jo parikymmentä vuotta.

• • •

Kritiikin kuolemaa on julistettu jo vuosikymmeniä – algoritmit, ei-institutionalisoitunut kritiikki ja sen sellaista – mutta ihan vielä emme onneksi elä maailmassa, joka on pelkkää markkinointia ja amatöörien tekemiä tuote-esittelyjä, jotka nielaisevat markkinointimateriaalien koukut sellaisinaan.

Kaukana se ei ole. Suuren yleisön mielenkiinnon kritiikki voittaa lähinnä suurten kritiikkisotien yhteydessä. Nekin ovat enimmäkseen tympeää jankkaamista, jossa vastakkain ovat kukko- tai ukkopoikakriitikko ja pöyristynyt suuri yleisö tai sydämistynyt (aika usein muuten nais)taiteilija. Sitten ovat vielä ne edgyt, jotka puolustavat kritiikkiä sen laadusta viis ja joihin itse olen useimmiten kuulunut. (Miksi – siihen minulla ei ole vastausta.)

Kriitikot tapaavat syyttää taiteilijoita mimosiksi, mutta herkkäperseisin koko kuviossa on usein kriitikko itse.

Kriitikot tapaavat syyttää taiteilijoita mimosiksi – sellaisiahan ne ovat, epävakaita huuhentaaleja ja hörhöjä! – mutta herkkäperseisin koko kuviossa on usein kriitikko itse. Hänellä on aina suojaava, pehmoinen viltti, johon kääriytyä: muiden tunnereaktiot, jotka vain osoittavat kritiikin osuvuuden. Paitsi että todellisuudessa reaktiot ovat usein seurausta nimenomaan hutilaukauksista.

Meri Valkaman Parnasso-case on jäävuoren huippu. Joskus sitä toivoisi oikaistavan lievempiäkin stipluja kuin että tosielämän henkilöt sekoittuvat romaanihenkilöihin ja julistetaan kuolleiksi, mutta ei sellaista laadunvalvontaa jaksa kukaan tehdä (paitsi Meri Valkama, pisteet hänelle siitä). Itse en ole jaksanut tehdä edes niissä tapauksissa, kun minun on väitetty kirjoittaneen jotain, mitä en ole kirjoittanut (tai päinvastoin). Kirjoittakoot, kunhan kirjoittavat.

• • •

Silti. Kriitikon tärkein työ on kontekstointi, ja on myötähävettävää lukea murskakritiikkiä, jossa kriitikko ei tunnista kontekstia tai edes ilmeisimpiä intertekstuaalisia viitteitä, saati ole kuullutkaan aiheesta viimeisen viiden vuoden aikana käytyä keskustelua. Mieleen nousee kiusallinen kysymys: miksi tämä henkilö väkisin arvioi jotain osaamisalueensa ulkopuolelta?

Kriitikon tulisi olla herkillä sen suhteen, tunteeko varmasti konventiot ja sopan, johon on lusikkansa pistämässä. Ja ettei vain olisi sittenkin pistämässä sitä sinne kriitikkoa jostain syystä ärsyttävän tekijän, ei siis teoksen, vuoksi? Näinkin voi kirjoittaa, mutta silloin se on kirjoitettava myös auki: minä en henkilökohtaisesti pidä tästä julkihenkilöstä. Muu on lukijan ja itsensä huijaamista.

Kriitikolta ei ole kovin ammattimaista olla, että vittu kun vituttaa, projisoida tunne taiteilijaan ja kääriä ”vitun tyhmä runkku” hienosteleviin eufemismeihin. Toki sellainen kirjoittelu voi olla hauskaa – tiedän kokemuksesta – sillä tavalla kuin hihittely pillunkuville pulpetissa voi olla hauskaa. Harvoin se kuitenkaan kovin nerokasta on. Mutta ei se mitään! Kukaan ei tule penäämään perusteluita, koska taiteilijoille se on tehty mahdottomaksi (kritiikin kohteen reagointi ei voi koskaan näyttäytyä muuna kuin herkkähipiäisyytenä), kanssakriitikot ovat lojaaleja kollegalle (mikä ihmiselle hyvä ominaisuus onkin), ja työn tilaaja on iloinen provosoivan pökäleen tuomista klikkauksista, tietenkin. Yleisön osaksi jää edustaa raivostunutta nettikansaa vain hyvin löyhästi journalistisiksi laskettavissa turautuksissa.

Usein ”raju” kritiikki onkin vain klikkijournalismin yksi muoto. Äärimmäisyydet ja tunteet myyvät. Eikä siinä mitään, klikkejäkin tarvitaan. Mutta usein tulkinta menee yli tai rahkeet eivät kerta kaikkiaan riitä.

työn tilaaja on iloinen provosoivan pökäleen tuomista klikkauksista, tietenkin.

• • •

Satunnaisista alilyönneistä huolimatta sympatiani ovat kriitikkojen puolella. Suurin osa heistä kirjoittaa ykkössatasilla tekstejä, joiden laadulliseen (merkityksessä ammattimainen ja lukijaa palveleva, joskus taiteellinenkin) arvoon pitäisi monen kohdalla heittää nolla perään.

Koko kritiikin historian sivu kriitikoilla ei ole juuri ollut ymmärtäjiä. Yhä vain miljoona kärpästä on näreissään siitä, että kaikkia ei paskanhaju viehätä, vereslihalla olevat taiteilijat repivät perseensä puolikkaastakin poikkipuolisesta sanasta ja valistunut yleisö, no, niin, minnekäs he nyt taas menivätkään?

Niin kuin huono journalismi ei tee journalismia tarpeettomaksi, ei tee huono kritiikki kritiikkiä. Puolivillaisten kritiikkien merkitys ei olisi kokoaan suurempi, jos niiden lisäksi ilmestyisi aina yksikin perusteellinen. Kritiikin volyymi on suurempi ongelma kuin sen laatu. Yksittäiset kritiikit saavat suhteettoman painoarvon, ja moni kritiikin ansainnut teos jää täysin pimentoon.

Paradoksaalisesti kriitikot ovat yhä enemmän portinvartijoita: näkyvyyden, maineen ja jopa mammonan säätelijöitä.

Alalla vielä olevilla kriitikoilla on myös syytä hieman nurinkuriseen juhlaan. Siinä missä kritiikin valta on huvennut, on yksittäisen kriitikon kasvanut. Sitä on kriitikoiden vaikea ottaa tosissaan – mitä me friikut ja prekaarit muka mihinkään vaikutamme – mutta juuri tämä rooli tulisi ottaa tosissaan.

Paradoksaalisesti kriitikot ovat yhä enemmän portinvartijoita: näkyvyyden, maineen ja jopa mammonan säätelijöitä. Taidealan yhä hupenevat resurssit yhdistettynä usein mielivaltaiselta vaikuttavaan huomion lankeamiseen ja joskus yhtä mielivaltaiselta vaikuttavaan arvottamiseen vaikuttavat konkreettisesti taiteentekijöiden materiaalisiin edellytyksiin. Hyvä kritiikki on myyntiä, uusia kustannussopimuksia ja apurahoja. Huono voi pahimmillaan katkaista uran – ainakin jos sen ottaa liian tosissaan.

• • •

Niin paljon kuin kritiikkiä arvostankin, yksi aikuistumisen askel sillä on vielä ottamatta: askel läpinäkyvyyden, tasapuolisuuden ja itsereflektion suuntaan. Askel kritiikkitekstin itsensä kontekstoimisen suuntaan. En kaipaa yliformaalin asiatekstin puuduttavuutta, vaan rehellisyyttä. Assosiatiivista subjektiivista purskahdusta ei tule naamioida kaikenkattavaksi analyyttisyydeksi eikä omaa ärsyyntymistä oikeamieliseksi tuomioksi.

Kritiikki on journalismin kulturelli pikkusisko, jolla on alivuokrahuone sen talossa. Journalistiset periaatteet kelpaavat soveltaen hyvin myös kritiikin periaatteiksi. Musta tuntuu -maailma ei kaipaa yhtään lisää mutua. Kritiikki ei kaipaa yhtään lisää Matti Kuuselan vapauksia. Muodon, mielen ja merkitysten vapautta sekä maun moneutta kyllä.

Journalistiset periaatteet kelpaavat soveltaen hyvin myös kritiikin periaatteiksi.

Mitä mielikuvituksettomampaa bulkkia prässätään ulos, sitä enemmän tarvitaan kriitikoita irvimään nakukeisaria. Ja tässä, jos jossain, on vuorostaan journalismilla opittavaa kritiikiltä. Halu haastaa perustellen on hupeneva luonnonvara. Kyky haastaa perustellen ja viihdyttävästi se vasta onkin.

Tänään valitsen alleviivata perusteltua. Ei tarvitse olla kiltti, kiva eikä edes korrekti. Mutta pitää avata seikkaperäisesti, miksi jokin on tai ei ole taidokasta, ajankohtaista tai uutta, tuoda perustelut lukijan arvioitavaksi. Pelkkä arvotus vailla kättä pidempää on vain nolo yritys vedota lukijan auktoriteettiuskoon.

• • •

Journalistit ovat jo joutuneet laskeutumaan Totuuden norsunluutornistaan ja myöntämään, että no, parhaimmillaankin objektiivisuus, neutraalius ja mitä näitä nyt oli, ovat ihanteita, joita kohti hoiperrellaan yksi eteen, kaksi taakse. Todellisuudessa työtä määrittelevät enemmän nämä klikkitilastot ja se, ettei tilaajille tulisi liian paha mieli – pahimmillaan huomioidaan vielä omistajan ja mainostajankin mielipiteet.

Ymmärrän hyvin, että laskeutuminen pelottaa, kun katsoo journalisteja, joiden työtä niin kansanjoukot kuin päättäjätkin arvioivat nykyisin lähinnä sen perusteella, sattuuko esiin tuotu tieto vahvistamaan omaa maailmankuvaa vai haastamaan sitä. Elämme todellakin puberteettisessa affektiyhteiskunnassa, jossa kaikki, siis jumalauta aivan kaikki, pyörii sen ympärillä, miltä musta, musta, musta ja musta tuntuu. Usein pahalta, ja muiden tehtävä on saada olo hyväksi, koska aikuisvauva katsoo sen oikeudekseen. Heliosentrisyydestä on siirrytty egosentrisyyteen.

Tekee mieli pitää kiinni Kritiikin jumalallisuudesta.

Että eipä ihme, jos tekee mieli pitää kiinni Kritiikin jumalallisuudesta. Onhan se nyt sentään toista kuin vietti-ihmisten sätkyttely maailman mannuilla. Paradoksaalista kyllä, mitä enemmän kaivataan järkeä, sitä enemmän tarvitaan myös tunnepuolen tuntemusta. Ken ei varjoaan tunne on varjonsa vanki.

• • •

Kriitikko ei kuitenkaan ole jumala, tuomari eikä muukaan paternalistinen hahmo, eikä hänen tulisi sellaisena esiintyä. Hän on taiteen kentän työläinen, kuten taiteilijakin. He molemmat elävät taiteesta, jota taiteilija tekee. Suhde on jännitteinen ja sen kuuluu ollakin, mutta sen olisi syytä olla pohjimmiltaan myös arvostava – suuntaan jos toiseenkin. Arvostava ei ole yhtä kuin ylistävä, mutta se on yhtä kuin reilu. Koskee muuten myös kritiikin kritiikkiä, kanssataiteilijat.

Hyvä kriitikko on sellainen, jolle voi sanoa – ja olen sanonutkin – että helvetin hyvä teksti, vaikka olenkin kaikesta eri mieltä.

• • •

Emilia Männynvälin aiemmat kolumnit Kritiikin Uutisissa:

33 motiivia kirjailijuudelle (26.5.2024)

Ohipuhumisen olympialaiset (6.4.2024)

Kuolleet lehdet – avain, periferia ja lupalappu (22.1.2024)

Tulesta ja nälästä (14.10.2023)

Kärsimyksen tuolla puolen (14.8.2023)

Emilia Männynväli (ent. Kukkala) on helsinkiläinen toimittaja, kirjailija ja kriitikko,  joka työskentelee parhaillaan Kansan Uutisten toimituspäällikkönä. Hänen tuoreimmat teoksensa ovat esseeteos Toiste en suostu katoamaan (2023) ja romaani Kaiken jälkeen (2021).

Kuva: Nauska