Veikka Lahtinen & Pontus Purokuru:

Mikä internetiä vaivaa?

Kosmos 2024, 267 s.

2000-luvun alussa sanottiin, että mennään nettiin. Nykyään netti tulee meihin. Meistä on tullut verkon siimoja ja solmuja. Niin totaalisesti internet vaikuttaa jokapäiväiseen elämäämme. Se on filosofi Timothy Mortonia lainaten hyperobjekti: verkostomainen, ei-paikallinen ja moniulotteinen. Hyperobjekti on muuttunut ajan ja paikan ylittäväksi ”olioksi sellaisenaan”.

Kirjoittajakaksikko Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru pitävät mainiota podcastia Mikä meitä vaivaa? He ovat kirjoittaneet napakan pamfletin Mikä liberalismia vaivaa? (2020). Nyt he kysyvät Mikä internetiä vaivaa? Kirjasta löytyy muun muassa alun luonnehdinta. Teoksessa nettiä ja teknologiaa tarkastellaan yhteiskunnallisesta sekä poliittisen filosofian perspektiivistä. Sisältö jakaantuu esseisiin ja käsitteisiin. Esseissä käsitellään nettiuskoa, sen perikatoa, netin kielellisiä ja kulttuurisia ilmiöitä, ja niin edelleen.

Yhtenä käsite-esimerkkinä on addiktio. Se alkaa impulssista, jota seuraa toisto. Toiston kautta päästään nautinnon vyöhykkeelle, jossa halutaan pysyä, olipa kyse seuraavan nettipornovideon näkemisestä tai seuraajien kalastelusta.

Toinen mieleen jäävä käsite on interpassiivisuus, josta vaikkapa filosofi Slavoj Žižek on puhunut. Se tarkoittaa mekanismia, jossa järjestelmä toimii ikään kuin käyttäjän puolesta. Esimerkiksi algoritmit päättävät, mitkä ovat käyttäjälle hyviä sisältöjä, säästävät siis valitsemisen vaivaa. Negatiiviselta kalskahtavalla käsitteellä on kuitenkin positiivisia puolia: ”Kun ihmisiä lakkaamatta aktivoidaan työnteon lisäksi viihteessä, taiteessa ja sosiaaliturvassa, voisiko passiivisuus toimia vastalauseena tai jopa vastarintana? Voisiko nautinnon delegoiminen koneelle vapauttaa nykyistä kapitalismia määrittävästä nauttimisen ja kuluttamisen pakosta?” (s. 184)

Miten analysoida nettiä, joka versoo kaikkialla? Jos siitä yrittää puhua kokonaisuutena, päätyy vain yleistäviin latteuksiin, kirjassa sanotaan. Arkikokemuksesta tai yksityiskohdista lähtevä analyysi taas on riittämätöntä. Kirjoittajien ratkaisuna on tarkastella nettiä moninaisena ja avoimena sommitelmana. Käsite lainataan filosofipari Gilles Deleuzelta ja Félix Guattarilta, mikä ei yllätä. Deleuze on nykyään teoriavasemmiston, jota kirjoittajakaksikkokin edustaa, suosikkiajattelija. Purokuru esittelee hänen filosofiaansa erinomaisessa Selitä mulle -podcastissaan.

Kirjan pääväite kuuluu, että nettilupaus on petetty.

Kirjan pääväite kuuluu, että nettilupaus on petetty. Mikä lupaus oli? ”Internetin piti kruunata ihmiskunnan vapautuminen valistuksen korkeimpana muotona ja uuden tietoyhteiskunnan perustana. Netin oli tarkoitus valjastaa joukkojen viisaus, mahdollistaa wikidemokratia ja parantaa elämänlaatua. Sitä kuvailtiin eettiseksi yhteisöksi.” (s. 10) Kirjassa rakennetaan nettiuskovainen ihmistyyppi, joka näkee maailmanlaajuisen verkon historiallisena edistystarinana.

Kirjoittajat puhuvat netin alkuajoista, mutta nykyaikaan kuvaus tuskin enää pätee. Pitääkö kukaan enää nettiä valistuksen korkeimpana muotona? Löytyykö jostain vielä nettiuskovaisia? Valtaosa suhtautuu nettiin todennäköisesti paikkana, jossa on niin hyvää kuin pahaa, ruokaresepteistä lapsipornoon, humaaneista keskusteluista rasistiseen agitaatioon.

Miten lupaus on petetty? Netistä on tullut valvottu vyöhyke, jossa digijätit hallitsevat. Ihmiset käyttävät päivittäin Applen tuotteita, tekevät töitä Microsoftin toimistosovelluksilla, käyttävät Google-tiliä nettiselailuun sekä pilvipalvelun ja mailin oletusprofiilina, tekevät verkko-ostoksia Amazonissa ja viettävät sosiaalista elämää Facebookissa ja Instagramissa. ”Nämä alustat tietävät meitä paremmin, keitä olemme, ja jäljittävät kirjaimellisesti jokaista liikettämme” (s. 11).

Valvonnan pelko ”estää meitä tulemasta toisenlaisiksi, saa meidät varovaisiksi ja rajoittaa riskinottoa, oli kyseessä seksuaalisuuden ilmaiseminen tai poliittinen suora toiminta” (s. 61). Omaa seksuaalisuutta ei uskalleta ilmaista netissä? Höpö, höpö. Ihmisethän kertovat verkossa ja mediassa päinvastoin kaiken sukupuolielämästään, seksuaalisista muutosprosesseistaan, vanhasta häpeästä ja uudesta nautinnosta. Omasta poliittisesta aktivismistakin uskalletaan avautua, koska sitä pidetään terveellisenä toimintana apaattiseen skrollailuun verrattuna.

Omaa seksuaalisuutta ei uskalleta ilmaista netissä? Höpö, höpö.

Olen kuullut 1990-luvulta asti huolipuhetta, miten meitä valvotaan erilaisin teknologisin menetelmin. Puheeseen on sisäänkirjoitettu ajatus, että jossain sijaitsee vapauden vyöhyke, jossa ihmisiä ei valvota ja määritellä. Jos kerran roikumme lähtökohtaisesti globaaleissa, digitaalisissa verkostoissa, miten ihmeessä niiden ulkopuolelle pääsee? Entä missä menee aiheellisen pelon ja paranoian välinen raja? Paranoidi ajattelee olevansa 24/7 valvonnan kohteena. Se kertoo hänen merkittävyydestään. Paranoidin salainen pelko on, ettei hän kiinnostakaan ketään.

Kirjoittajien mukaan kontrolli on koventunut. ”Nykynetti ohjaa kohtelemaan omaa itseä sarjana selkeitä ominaisuuksia, kuten sukupuoli, ikä ja seksuaalinen suuntautuminen. Se vieroksuu monimielisyyttä, nimettömyyttä ja vapautta määritelmistä.” (s. 11) Niinkö tosiaan? Eikö monessa paikassa tarjota nykyään sitä vaihtoehtoa, ettei sukupuoltaan tarvitse ilmoittaa? Iäkseen voi sanoa mitä vain esimerkiksi aikuisviihdesivuilla. Ja missä pitää kertoa seksuaalisesta suuntautumisestaan? Olisin kuullut mielelläni edes yhden esimerkin. Juuri netissä, jos missä voi esiintyä helposti joko anonyyminä tai toisena ihmisenä.

Keskeisenä syypäänä nettilupauksen pettämiseen kaksikko pitää kapitalismia. ”Internet saattoi toimia osin kapitalismin vastaisesti vielä 2000-luvun alussa. Sittemmin internetin monet ei-kapitalistiset juonteet, kuten Wikipedia, piratismi ja ihmisten vapaa sosiaalisuus, on pitkälti kanavoitu voittoa tekevien yritysten ja sijoittajien tarpeisiin.” (s. 185) Kapitalismin sortava puoli jää netin käyttäjiltä piiloon: ”Palvelujen sisällä ei kohtaa elektroniikkaa hikipajoissa kokoavia työläisiä, alihankkijafirmoissa työskenteleviä dataluokittelijoita tai laittomissa kaivoksissa mineraaleja kaivavia kongolaisia.” (s. 132–133)

Ongelma ei ole kirjoittajissa, vaan minussa, joka tunnen liian hyvin tämän juonen kulun.

Kirjoittajat ovat harjoittaneet kapitalismikritiikkiä vuosikausia. He tuntevat hyvin niin Karl Marxin kuin jälkimarxilaiset kapitalismiteoriat. Jotkut kirjan väitteet, kuten ”netti on muuttunut vapaasta temmellyskentästä liiketoiminnaksi”, ovat epäuskottavia: ei kai sentään koko netti. Analyysi on silti pätevää. Mutta kun lukee vuodesta toiseen samanlaista kapitalismikritiikkiä, teoria menee lukijan päässä automaatille eikä uusia oivalluksia synny. Ongelma ei ole kirjoittajissa, vaan minussa, joka tunnen liian hyvin tämän juonen kulun.

Kirjasta löytyy silti monta hyvää huomiota, kuten se, ettei ole olemassa teknologiaa itsessään eikä teknologian keksiminen automaattisesti johda ennalta oletettuihin seurauksiin. Kiinassa keksittyä ruutia käytettiin aluksi ilotulitteissa.

Teoksen paras kirjoitus käsittelee meemifilosofiaa. Meemeillä on kyky irrota kontekstistaan: ”Meemi on – usein yhtä aikaa – visuaalinen, äänellinen, kulttuurinen ja poliittinen virus, jonka liikkuminen edellyttää kantajia ja tartuntatapahtumia. (…) Meemi ei representoi mitään ulkoista vaan presentoi itse itsensä. Siksi kysymys meemin totuudesta tai epätotuudesta on jossain määrin vailla mieltä.” Vaikka ihmiset levittävät meemejä, ne ovat ”ei-inhimillisiä, kuten virukset” (s. 144–145, 152).

Meemien edeltäjänä kirjoittajat pitävät situationismia. ”Situationistisista metodeista tunnetuin on olemassa olevan materiaalin uudelleensuuntaaminen, détournement, jonka idea piilee siinä, että se paljastaa jotakin kaapatusta aineksesta ja vääntää sen uudenlaiseksi työkaluksi tai aseeksi vapautuksen käyttöön.” (s. 158) Olisi ollut kiinnostavaa saada muutama esimerkki, miten détournement liittyy vapautukseen.

Sosiologi-filosofi Jean Baudrillardin tausta on myös situationismissa. Hän ei kirjoita meemeistä. Sen sijaan hän kirjoittaa paljon viraalisuudesta muun muassa talouden, väkivallan, informaation, kuvien ja arvon yhteydessä. Viraalisuus tarkoittaa hänelle prosessia, jossa asiat, merkit tai toiminnot ovat irtaantuneet niihin liittyvistä viitepisteistä, alkuperistä ja tarkoituksista. Irtaantumisen prosessi on loputon ja itseään tuottava. Alun perin virukset olivat biologisia, mutta ne ovat irtaantuneet inhimillisestä taustastaan. Baudrillardilla olisi voinut olla meemifilosofiaan annettavaa. Myös hänen teknologia-, media- ja kyberavaruusteoriansa olisivat sopineet hyvin netin analysoimiseen.

Mikä internetiä vaivaa? on varmasti parasta, mitä aiheesta on Suomessa kirjoitettu.

Baudrillardia on kutsuttu lääkäriksi, joka tekee letaaleja diagnooseja ilman parannuskeinoa. Lahtinen ja Purokuru ovat myös ”lääkäreitä”. He kirjoittavat: ”Mikä internetiä vaivaa? on verkon diagnoosi ja sairauskertomus mutta myös vaatimaton yritys etsiä lääkettä tai ainakin kuntouttavaa terapiaa.” (s. 21) Lääkkeinä kirjoittajat tarjoavat pakenemista toisiin palveluihin ja omaehtoisemmille alustoille, järjestäytymistä, konfliktia palvelunestohyökkäyksillä, piratismia, virusten ja meemien levittämistä. Kirjoittajakaksikko näkee potilaan tulevaisuuden Baudrillardia valoisammin, vaikka heidän hoitokeinonsa eivät perinteisiä olekaan.

Kriittisistä huomioista huolimatta: Mikä internetiä vaivaa? on varmasti parasta, mitä aiheesta on Suomessa kirjoitettu. Teos tarjoaa tuoreita näkökulmia ja se on hyvin taustoitettu. Kirjoittajakaksikon tekstit ovat, ajoittaisesta raskaudestaan huolimatta, poleemisuudessaan virkistäviä eikä uni yllätä nytkään.

Kirjoittaja on kriitikko.