Kuka kantaa vastuun kulttuurista? Hallituksen budjettiriihen ja historiallisen mittavien kulttuuribudjetin leikkauksien alla taidetta ja kulttuuria on muutaman viime viikon aikana noustu puolustamaan isolla massalla ja kovalla tohinalla.

On puhuttu kulttuurin kohtalonhetkestä. On varoitettu massatyöttömyydestä. On vaadittu leikkausten kohtuullistamista.

Mielipiteensä ovat julkaisseet kiitettävän useat tahot, sellaisetkin, jotka harvoin korottavat äänensä.

Uhka yhdistää ja pistää miettimään. Päätökset 50 miljoonan euron leikkausten kohdentumisesta tehdään budjettiriihessä juuri nyt.

Kuka kantaa vastuun kulttuurista?

Valtiovarainministeri Riikka Purran (ps.) aikaisemmat puheet eliittitaiteesta ja luksuspalvelusta eivät olleet löysä lipsahdus. Nyt hänen johtamansa valtiovarainministeriö tahtoisi lohkaista leijonanosan eli 30 miljoonaa euroa kulttuurilta ja loput 20 miljoonaa liikunnalta ja nuorisotyöltä.

MTV Uutiset kertoi lisäksi juuri budjettiriihen alla (MTV Uutiset 2.9.) hallituslähteisiin nojaten, että valtiovarainministeri Purra on sekaantunut opetus- ja kulttuuriministeriön sisällä tehtyihin säästölinjauksiin ennenäkemättömällä tavalla.

Purralle ei kelvannut ehdotus, jonka opetusministeri Anders Adlercreutz (r.), tiede- ja kulttuuriministeri Sari Multala (kok.) sekä liikunta-, urheilu- ja nuorisoministeri Sandra Bergqvist (r.) olivat neuvotelleet kesän aikana.

Nyt on piru merrassa ja Purralla jääräpäinen agenda kulttuurin säästöistä ja taiteen alasajosta.

Kun lehdet, sähköposti ja sosiaalinen media täyttyivät huolipuheesta, alkoi kovasti kiinnostaa, miten kulttuurin tärkeyttä haluttiin perustella.

Taiteen ja kulttuurin puolesta puhutaan usein hyvinvoinnin ja eurojen kautta. Mutta miksi muuten kulttuuri ja taide?

• • •

Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto Teme vetosi budjettiriihen päättäjiin, että leikkauksia tarkasteltaisiin kriittisesti myös inhimilliseltä kannalta, työllistymisen ja alalle koulutettujen ammattilaisten työllistymisen näkökulmasta.

Taide- ja kulttuuriala työllistää Suomessa noin 130 600 ihmistä ja tapahtuma-ala lisäksi noin 200 000 ihmistä.

Temen toiminnanjohtajan Karoliina Huovilan mukaan käsitys aloja kohtaavan katastrofin mittasuhteista on vähitellen alkanut valjeta.

Taiteen yhdeksän akateemikkoa teki harvinaisen, jopa ainutlaatuisen, yhteisen ulostulon. Se tuli toki hyvin viime tingassa ennen budjettiriihen alkua.

Arvovaltainen akateemikkokunta korosti kannanotossaan, että kriisien keskellä monimutkaistuvassa maailmassa, kun yhteiskunnan kestokyky on koetuksella, olisi tuhoisa virhe leikata taiteesta.

Kriisien keskellä monimutkaistuvassa maailmassa, kun yhteiskunnan kestokyky on koetuksella, olisi tuhoisa virhe leikata taiteesta.

Vaikka ei millään haluaisi uskoa, historia toistaa irvokkaasti itseään. Kuinka hyytävän helposti kirjaroviot syttyvät ja sensuuri sulkee väkivaltaisesti suut.

Siksi tuntuu äärimmäisen tärkeältä, kun akateemikot korostavat taiteen mahdollisuutta ravistella ajattelua ja rakentaa ymmärrystä ja luottamusta.

Trumpismin, putismin, valeuutisten, salaliittoteorioiden ja muun hämmennyksen keskellä taiteen roolina on akateemikkojen mielestä olla ”yhteiskunnallisen ajattelun ja keskustelun ainutlaatuinen muoto”.

Syvällistä ajattelua, ihmisyyden peilausta ja luottamusta synnyttäviä näköaloja todellakin kaipaa.

• • •

Oman näkökulmansa akuuttiin keskusteluun toivat taideyliopiston rehtori Kaarlo Hildén ja Etlan tutkimusneuvonantaja Petri Rouvinen. Heidän mielipidekirjoituksensa Kauppalehdessä (26.8.2024) oli otsikoitu ”Luovien alojen liikevaihto on miljardeissa, mutta sen merkitystä ei Suomessa ymmärretä”.

Kaksikon mukaan investoinnit on meillä ymmärretty liian suppeasti, osin jo menneen teollistuneen maailman ehdoilla.

Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Kaisa Rönkkö on havainnut, ettei talouskeskusteluissa puhuta kulttuurista sanaakaan. Poliitikot eivät ota kulttuuria esille.

Toimittaja Ida Martelan haastatteleman Rönkön mielestä Suomesta puuttuu riskinottokyky, tulevaisuususko ja visio siitä, ketä ja mitä haluamme olla.

”Ilman taidetta ja kulttuuria ei oikeastaan tapahdu mitään”, Rönkkö totesi.

”Ilman taidetta meillä ei ole viisautta, sivistystä eikä ihmisyyttä”, akateemikot sanovat.

Helsingin Sanomien (HS 31.8.2024) pääkirjoitus hoksautti, että opetus- ja kulttuuriministeriön leikkausten lasku lankeaa nuorille ja tulevaisuudelle korkojen kanssa.

• • •

Voiko kulttuuri olla sokea piste ja taiteiden kenttä pimeä viidakko?

Esseeteoksessaan Miehet selittävät minulle asioita yhdysvaltalainen esseisti, kriitikko, aktivisti ja tietokirjailija Rebecca Solnit toteaa, että useimmat ihmiset pelkäävät pimeää, lapset aivan konkreettisesti.

Aikuiset sen sijaan pelkäävät ennen kaikkea tuntematonta, näkymätöntä ja epäselvää.

Emme pysty useinkaan luopumaan suunnitelmasta, vaikka se ei sopisikaan yhteen todellisuuden kanssa.

Kirjansa puolivälissä Solnit siteeraa Laurence Gonzalesin teosta Luonnossa selviytymisestä. Hän nostaa esiin virkkeen: ”Suunnitelma on tulevaisuuden muisto, se sovittaa ylleen todellisuutta.”

Solnit selittää Gonzalesin ajatuksen siten, että emme pysty useinkaan luopumaan suunnitelmasta, vaikka se ei sopisikaan yhteen todellisuuden kanssa. Pidämme suunnitelmasta ehdoin tahdoin kiinni, sivuutamme todellisuuden varoitukset ja syöksymme siksi vaikeuksiin.

Juuri siltä nyt tuntuu.

• • •

Itselleni Gonzalesin kiteytys näyttäytyy ouroboroksena, syklisenä sisältönä, jossa käärme syö omaa häntäänsä.

Yön pimeänä hetkenä mieleen piirtynyt kuva toi mieleen poliitikko Purran, jonka ajatteluun on joskus kovin vaikea löytää sisälle. Ehkä hän pelkää tuntematonta, ehkä taide on hänen mielestään vaarallista, koska se on arvaamatonta. Siksikö tuntuu kuin Purra hännänsyöjän tavoin käpertyisi kiepille itsensä ympäri ja nielisi samaa ajatuksen häntää ikuisesti.

On ehkä vaihdettava toiselle kielelle. Niinpä taiteen akateemikot ulostulossaan puhuvat kulttuurista samanlaisena infrastruktuurina kuin rataverkosto tai sairaalat. ”Kulttuuri on jotain, jonka päällä yhteiskunta toimii ja lepää.”

Tuntuu kuin Purra hännänsyöjän tavoin käpertyisi kiepille itsensä ympäri ja nielisi samaa ajatuksen häntää ikuisesti.

• • •

Taiteen akateemikkojen lisäksi harvinainen jyrähdys kuultiin neljän maakuntajohtajan suunnasta Lapista, Pohjois-Pohjanmaalta, Kainuusta ja Pohjois-Karjalasta.

Alueteatterimaakuntien maakuntajohtajat Päivi Ekdahl, Jussi Rämet, Riikka Pirkkalainen ja Markus Hirvonen pelkäävät, että valtiovarainministeriön kaavailemat rahoitusleikkaukset heikentävät erityisesti alueteatteritoimintaa. Jos alueteatteritoiminta supistuu, reilusti yli puolen Suomen alueella pienemmissä kunnissa jäädään ilman kotimaista ammattiteatteria.

Maakuntajohtajien mukaan tämä uhkaa kansalaisten perusoikeuksia, kulttuurin tasa-arvoista saavutettavuutta.

Karmea visio on se, että kulttuuri keskittyisi kasvukeskuksiin ja etelään ja hiipuisi pois Itä- ja Pohjois-Suomen sydänalueilta.

Alueteattereiden puolustaminen joukolla ja yhteistuumin kertoo paitsi hädästä ja huolesta myös poliittisen vaikuttamisen viriämisestä ja paluusta. Pitkien etäisyyksien Suomen ärjähdys vastaa traktorimarssia Pariisin kaduilla.

Pitkien etäisyyksien Suomen ärjähdys vastaa traktorimarssia Pariisin kaduilla.

Tiiviissä kannanotossaan maakuntajohtajat tuovat vielä esiin huolensa kulttuuriin kohdentuvien leikkausten vaikutuksesta paikkakuntien vetovoimaan: ”Kulttuuri on korvaamaton osa suuralueemme elinvoimaa ja aluetaloutta.”

Tätä kieltä poliitikkojen päässä ehkä ymmärretään paremmin.

• • •

Oulun teatterin taiteellinen johtaja Alma Lehmuskallio pitää teatteria tärkeänä ja merkityksellisenä erityisesti yhteyden muodostajana.

Mikä tämä yhteys on? Teatterin kutsuvierasyleisölle puhunut Lehmuskallio siteerasi Mielenterveyden keskusliiton kuntoutusneuvojaa Sanna-Maija Railasta, jonka mielestä yhteys tarkoittaa sellaista asioiden äärellä oloa, joilla on aidosti väliä, tunteiden ja kokemusten tunnistamista ja jakamista sekä toisten ihmisten näkemistä kaikkien odotusten, vaatimusten ja ennakkokäsitysten takaa.

Lehmuskalliota harmittaa, että taiteen ja kulttuurin puolesta puhutaan niin usein hyvinvoinnin ja eurojen kautta. Välineelliset vaikutukset ovat totta, mutta hän nostaa mieluummin esiin esimerkiksi haavoittuvuuden näyttämisen tai yhteyden luomisen merkityksestä koko ihmiskunnan kehitykselle.

”Haluammeko elää yhteiskunnassa, josta yhteyden kokemus toisten kanssa on kokonaan poissa? Millainen tulevaisuudennäkymä se on? Onko se säästö, joka kannattaa tehdä?”

Lehmuskallio toivoi puheelleen suoraa telepaattista yhteyttä ”erään tietyn kulttuurimaan erääseen tiettyyn valtiovarainministeriöön”.

Arvokeskustelu ja tulevaisuuden visiointi on leikkausten alla hyvällä idulla. Toivottavasti aktivismi ja analyysi jatkuu kiihkeämpänä kuin koskaan, ja kantautuu ja jalkautuu Arkadianmäelle asti.

• • •

Kuopiossa syntynyt Eeva Kauppinen on kulttuuritoimittaja, tanssi- ja teatterikriitikko Oulusta. Hän on työskennellyt sanomalehti Kalevassa vuodesta 1985 ja kirjoittanut Pohjois-Suomen aiheista Teatteri&Tanssi+sirkus-lehteen avustajana vuodesta 1999. Kauppinen kutsuttiin SARVin kunniajäseneksi 2019.

Kuva: Jouni Viitala