Odotamme kyytiä Tampereelta Hämeenkyröön Love Harvest -festivaalille ystävän kanssa kaatosateessa. Lopulta kuskimme Jouko kaartaa tilavalla autollaan kadulle, autossa istuu jo Helsingistä niin ikään mukaan saapuvia. Perille Kyröspohjan kylään päästään reilussa puolessa tunnissa, ja kiiruhdamme viemään tavarat Frantsilan luomuyrttitilan Hyvän olon keskuksen majoitukseemme. Saamme kolmisen sataa vuotta vanhan tilan pihapiirin yhdestä puutalosta Voikukka-huoneen.

Sään herrat näyttävät voimiaan, sillä heti astuessamme ulos, putoaa niskaamme jälleen räjähtävä kaatosade kovan tuulen saattelemana. Olen minuutissa läpimärkä, vaikka sadetakki päälläni onkin. Kävelemme piiskaavassa sateessa ylös kasvihuoneille, jossa avajaiset käynnistyvät. Luonnon, kasvien ja maan voimia juhlistavan ja niihin yhteyksiä rakentavan festivaalin kuraattorit Anna Karhu-Cormier, Satu Herrala ja Maija Mustonen toivottavat sekä rajuilman että yleisön innokkaina vastaan. Pahvimukeissa on tilan omaa mustaherukkamehua ja syötäviä kukkia. Muurahainenkin osallistuu tilanteeseen kiipeilemällä pitkin mikrofonia, johon avajaispuheet suunnataan.

Siirrymme viereiseen kasvihuoneeseen, jossa esiintyvät Iiris Raipala ja Maria Rutanen Scores for Radical Care -teoksellaan. Yhteys maahan luodaan heti kahden kehon yhteisellä liikkeellä, joka ei kaihda kontaktia ihoon, hiuksiin ja vaatteisiin tarttuviin, liimautuviin, pienimpiin hiekanjyväsiin. Teoksen valo- ja lämpösuunnittelu tapahtuu ennakoimattomasti. Aurinko ilmestyy yhtäkkiä pilvien takaa, lämpötila kohoaa hetkessä korkeaksi ja valo kirkastaa kasvihuonetilan sekunneissa. Voin melkein kuulla korsien kohisevan kasvun.

Hämeenkyrössä on Love Harvestin kuraattorien mukaan kulttuurimyönteinen ilmapiiri.

Vuodesta 1981 toiminut Frantsila on kukkien ja luonnonkauneuden rakastajalle oikea paikka. Idyllisellä, kaikkia sateenkaaren värejä tulvivalla tilalla järjestetään kursseja ja tapahtumia. Opin, että tila on kasviparantaja ja taiteilija Anna Karhu-Cormierin puolison vanhempien ylläpitämä, ja että Karhu-Cormier aloittaa kurssi- ja retriittikeskuksen johtajana ensi vuonna. Myös Satu Herralalla on sukujuuria Hämeenkyrössä. Festivaalia on suunniteltu parisen vuotta. Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahaston lisäksi Hämeenkyrön kunta on osallistunut tapahtuman tukemiseen, ja kuulen jälkikäteen, että kunnanjohtajakin on käynyt pistäytymässä paikan päällä Love Harvestissa. Nobel-kirjailija F.E. Sillanpäästä varmaankin parhaiten tunnetussa 10 000 asukkaan Hämeenkyrössä on Love Harvestin kuraattorien mukaan kulttuurimyönteinen ilmapiiri, ja kunta auttaa tapahtuman tiedotuksessa mielellään. Pienessä kunnassa tämä toki tuntuu melko itsestäänselvältä.

En voi olla miettimättä samaisen menneen kesän kokemuksiani vaikkapa Annikin Runofestivaalilta, tai Taidekeskus Purnun säätiön kesänäyttelystä, joilta Taiteen edistämiskeskus leikkasi tämän vuoden tukensa. Tuen menetyksen vaikutuksista koko Purnun keskuksen ylläpitämiseen kirjoitettiin näyttelyn katalogissakin. Leikkuri ei välttämättä näy välittömästi sisältöjen toteutuksessa, mutta aika näyttää, miten käy jatkossa. Annikin ohjelmisto tosin keskittyi tänä kesänä ilmeisesti aiempaa enemmän kotimaisiin esiintyjiin, mutta se ei merkitse laadun karisemista. Juuri nyt, taide- ja kulttuurialan leikkauskurimuksen ollessa ajankohtaisimmillaan, tuntuu erityiseltä, että Love Harvestin kaltainen uusi, hyvin omanlaistaan profiilia rakentava taidetapahtuma voisi levittää siipensä ja vakiinnuttaa paikkansa.

Anna Karhu-Cormier, Satu Herrala ja Maija Mustonen toivottivat vieraat tervetulleeksi festivaalille ja Frantsilan luomuyrttitilalle. Kuva: Johanna Ketola

Jaetun ruumiillisuuden kokemuksia ja omien rajojen hahmottumista

Love Harvest oli alun perin suunniteltu pidettäväksi suurilta osin Frantsilan puutarhoissa ja pihoilla. Sään päättäessä toisin melkein kaikki ohjelma siirretään sisätiloihin. Muutoksista kerrotaan heti avajaisissa, ja ne on merkitty myös käsiohjelmaan. Etäisyydet ovat lyhyet ja siirtymät ripeitä. Tapahtumaan on saapunut ainakin taideväkeä pääkaupunkiseudulta, Frantsilan tilan tuntevia ja luonnonyrteistä ja antimista kiinnostunutta porukkaa, paikallisia, sekä mökkeilijöitä lähistöltä. Vaikka meitä festivaaliväkeä on ehkä sisätiloihin nähden paljon, ja Kievarin kahvilajono kiemurtelee ulos asti, tuntuu, että homma on hanskassa, eivätkä muutokset vaikuta itse tapahtuman sujuvuuteen. Toki sääolosuhteilla on tapahtuman luonteeseen suuri merkitys, sillä päivä olisi näyttäytynyt aivan toisenlaisena, jos ohjelma olisi levittäytynyt suunnitellusti piha-alueille. Nyt ihmiset jakautuvat rakennusten uumeniin eri esityksiin, installaatioihin ja työpajoihin, joista osa toistuu päivän aikana pari kertaa. Itse luovun vettä lainehtivista kengistäni ja sukistani aika lailla samoin tein, ja maadoitun tapahtuman hengen mukaisesti singahtelemaan paljasjaloin pihamaiden poikki.

Love Harvest kertoo olevansa maan, kasvien ja kehojen hyvinvointia vaaliva pieni, rakastava taidefestivaali. Sisällöille keskeistä on hetkeen pysähtyminen, lepoon tarttuminen, hoivaava ote. Mietin päivän aikana paljon esityksen luonnetta ja käsitettä. Kokemani tapahtumat ovat ennemmin sisäänsä kutsuvia ja osallistumista, kanssa-ajattelemiseen ja -kokemiseen ehdottavia, kuin tekijä-yleisö -dikotomiaa vahvistavia. Esityksen kysymys on esittävissä taiteissa keskeinen ja varmaan aina ajankohtainen, mutta täällä punaisena lankana vaikuttaa olevan nimenomaan esityksen rajojen hämärtyminen ja möyhiminen. Posthumanistinen ja uusmaterialistinen ajattelu tuntuvat läpäisevän festivaalin eetosta; olemme täällä yhdessä aistimassa, kokemassa ja havaitsemassa, yhtenä verkostona luonnon ja ympäristön kanssa. Emme niiden ylä- tai alapuolella. Läsnä olevalla luonnolla ja materialla on omat kerrostumansa ja historiansa, joiden kanssa ihminen vuorovaikuttaa ja lomittuu.

Love Harvest kertoo olevansa maan, kasvien ja kehojen hyvinvointia vaaliva pieni, rakastava taidefestivaali.

Fyysikko ja feministisen tutkimuksen professori Karen Barad kirjoittaa: ”Kielelle on annettu liian paljon valtaa.”

Barad kysyy, miksi kieli on mielletty materiaa luotettavammaksi ja miksi materia hahmotetaan passiiviseksi tai muuttumattomaksi siinä, missä kielelle myönnetään oma historiallisuus.

Baradin teksteistä vaikuttuu myös tanssija- ja koreografitaustainen Satu Herrala, joka tekee väitöskirjatutkimusta Aalto-yliopistoon ruumiillisesta kuratoinnista. Ruumiillisen kuratoinnin ytimessä hänelle ovat erilaisten ruumiiden huomioiminen ja yhteen tuominen taiteen tekemisen, tuottamisen ja esittämisen prosesseissa:

”Meidän olemassaolo on ruumiillista, ja se on myös yhdistävä tekijä muihin ruumiillisiin olentoihin, joita ovat ihmisten ja muiden eläinten ja elollisten olioiden lisäksi esimerkiksi kasvi- ja vesiruumiit.”

Herrala pohtii Baradin käsitettä yhteismuotoutuminen (intra-action), jossa mikään ei ole ennalta määriteltyä, vaan me ja maailma muokkaudumme kohtaamisissa. Jatkuvaan maailman tulemiseen ja muotoutumiseen voi vaikuttaa aistimalla, havainnoimalla ja koko kehon voimin kuuntelemalla. Tätä ajatusta vasten materiaalisuus ei siis ole jotain muuttumatonta tai paikallaanpysyvää.

Käyn sähköpostikeskustelua Herralan kanssa festivaalin jälkeen, sillä kaikessa Love Harvestin päivän aikana kokemassani yhteisyys ja jaettu ruumiillisuus, jonkinlainen kehkeytyminen, ovat vahvasti läsnä. Myös Herralan mainitsemat kasvi- ja vesiruumiit kytkeytyvät osaksi samaa olemista, sillä ne ovat tässä miljöössä kaikkialla. Vesisade pitkin päivää voi olla fyysisesti ja kehollisesti, kuulonvaraisestikin painava kokemus, Frantsilan oma, monimuotoinen kasvillisuus ilmenee joka puolella, näköaistin, tuoksujen, myös tilalla tarjottavan ravinnon ja ruokailun kautta. Maan ja ihmisen yhteinen kiertokulku ilmenee monella tapaa. Ehkä tavoitan jotain Baradin yhteismuotoutumisen ajatuksesta.

Love Harvestissa nähtiin myös hämeenkyröläisen taiteilijan Liisa Hietasen virkattuja veistoksia. Kuvassa Imetys-teos. Kuva: Johanna Ketola

Samalla tulen esityksiä ja installaatioita kokiessani erittäin tietoiseksi omasta ruumiillisuudestani ja sen rajoista. Kaikki kokemukset eivät välttämättä ole miellyttäviä, ja huomaan neuvottelevani itseni kanssa, hakevani omia rajojani. Monen esitystilanteista kerrotaan olevan sellaisia, joihin ja joista voi tulla ja mennä, kuten haluaa. Turvallisen tilan periaatteet ovat täälläkin läsnä.

Esitystaiteilija ja ohjaaja Tuomas Laitinen valmistelee väitöskirjaa Taideyliopistoon kehittämänsä yleisöruumis-käsitteen synnystä ja merkityksestä esitystilanteissa. Yleisöruumiilla hän tarkoittaa esimerkiksi taideyleisön kollektiivista ruumiillisuutta. Laitinen on kiinnostunut niistä kollektiivisuuden muodoista, joita taiteen äärelle kokoontuvat muodostavat. Kyselen myös Laitiselta tästä yleisöruumiin ajatuksesta:

”Esittävät taiteet ovat siitä erityisiä, että niissä yleisöruumis on tavanomaisesti suorassa kontaktissa paitsi omiin osiinsa, myös taiteen tekemiseen ja tekijöihin. Yleisö on siis (kollektiivisen) ruumiillisen läsnäolonsa kautta osallinen siihen, millaiseksi kyseinen taideteos tai -tapahtuma muodostuu.”

Käsillä on jokin melkein pyhän kaltainen hetki, mutta samalla minä eriydyn omaksi yleisökseni, joka kohdistaa katseen toisiin kanssaolijoihin.

Tämä ajatus resonoi esitystaiteilija Kid Kokon HUG-teoksessa, jossa makoilemme tyynyjen ja vilttien keskellä. HUG koostuu viidestä osasta. Kokko lukee Stiina Saaren runoteosta Onninno (2023), käpertyy välillä osallistujien väliin lukemaan. Yksi teoksen osuus katsotaan puhelimen näytöiltä, jossa esiintyy Kokon luoma hahmo SCIFI-HÄN. Keräännymme muutamaksi ryhmäksi puhelinten ympärille. Enemmän kuin se, mitä näytöllä tapahtuu, minua alkavat kiinnostaa yhteen kerääntyneiden ihmisten reaktiot, se, miten yleisöruumis juuri tässä tilassa ja paikassa on. Käsillä on jokin melkein pyhän kaltainen hetki, mutta samalla minä eriydyn omaksi yleisökseni, joka kohdistaa katseen toisiin kanssaolijoihin. He puolestaan muuntuvat, tai monipuolistuvat, katsojista myös katsotuiksi. En tiedä, mitä yleisöruumiille tällaisessa ketjuuntuvassa tilanteessa, jossa joku tarkkailee muita, tapahtuu. Laitisen mukaan se, että yleisö ei toimi aktiivisesti, korostaa sen kollektiivisuutta. Ehkä tämä toisenlainen katseen kohdistus aiheuttaa yleisöruumiiseen osaltaan jonkinlaisen särön.

Frantsilan tila tarjosi loppukesän rehevää kukkaloistoa ja värikavalkadia. Kuva: Johanna Ketola

Lepoa etsimässä

Pureksin tapahtumassa ja sen jälkeen myös levon käsitettä. Olen seurannut tanssitaiteilija Eséte Sutisen ja muusikko Zigora Opolan Rest as a… -teoskokonaisuutta viimeisen vuoden aikana, ja myös osallistunut siihen. Viime syksynä kokoonnuimme yhdessä lepäämään Turun yliopiston päärakennuksen aulaan uni²-tapahtumassa. Joulukuussa teoksen seuraava variaatio oli osa Uuden tanssin ja esitystaiteen XS-festivaalia Nykytaidetila Kutomolla. Nyt trilogian päättää loikoilu Frantsilan Kievarin salissa. Teoskokonaisuudessa on matkan varrella kuultu Ogolan kanteleensoittoa sekä livenä että erikseen käsiteltynä ja äänitettynä.

Trilogia on vaikuttunut kirjailija ja filosofi Tricia Herseyn Rest Is Resistance – A Manifesto (2022) -teoksesta. Hersey on myös A Nap Ministryn perustaja. Hersey ehdottaa, että lepo ei ole vain välttämättömyys, vaan ihmisoikeus, joka vapauttaa. Hän kehottaa ottamaan pieniä torkkuja siellä täällä arjen keskellä. Kapitalismi on historiallisessa kontekstissa riistänyt etenkin rodullistettujen kehoja ja valjastanut ne teollisuuden käyttöön, alituisen tehokkuuden ja tuottavuuden välineiksi. Vapaasti käännettynä:

”Lepo on vastarinnan muoto, sillä se viivästyttää ja häiritsee kapitalismia ja valkoista ylivaltaa”, Hersey toteaa NPR-median haastattelussa.

Lempeys, hoiva ja hidastaminen ovat olleet esillä esittävän taiteen keskusteluissa ja vapaan kentän teoksissa etenkin koronapandemian jäljiltä, mutta jo aiemminkin. Esimerkiksi Love Harvestin kuraattori, koreografi ja esitystaiteilija Maija Mustonen on toteuttanut Hoitoja-teosta muun muassa Sorbus-galleriassa Helsingissä. Alan työskentelyolosuhteet ovat kuormittavia, uutta pitäisi tuottaa nopeilla sykleillä, rajallisten resurssien ja apurahahakujen ja niiden sanelemien aikajanojen puitteissa. Love Harvest ja Rest as a… -trilogia käsittelevät tätä kysymystä omilla tavoillaan. Vaikka festivaalilla jokainen kokemani esitys tai tapahtuma tuntuu tukeutuvan hidastamisen ajatukseen, mietin paikasta ja tilanteesta toiseen siirtyessäni, miten levon ja elpymisen käsitteet voivat toteutua, kun niille on asetettu aikataulu? Toisaalta, Herseyn mukaan vapautus sijaitsee jo itsessään kehossa, ja missä tahansa kehomme ovat, siellä on mahdollisuus myös lepoon.

Mietin paikasta ja tilanteesta toiseen siirtyessäni, miten levon ja elpymisen käsitteet voivat toteutua, kun niille on asetettu aikataulu?

Ennen Sutisen ja Ogolan teosta kuuntelen Brooklynista Suomeen asettuneen Asiya Wadudin runoluentaa Sinisessä salissa ja saan samanlaisia mielihyvän väreitä, kuin kesäkuussa Annikin Runofestivaalilla, silloin dublinilaisen runoilijan ja näytelmäkirjailija Stephen James Smithin lukiessa runojaan ääneen. Toisinaan kuuntelen sanoja ja niiden merkityksiä, toisinaan puheen rytmi ja sointi muuntuvat itsessään musiikiksi, jossa ääneen lausutun koodit, sovitut merkitykset, katoavat. Jäljelle jää vain resonanssia ja hengitystä. Tästä rentoutuksen tilasta tuntuu vaikealta irrottautua. On kuitenkin siirryttävä Sutisen ja Ogolan installaatiomaiseen esitykseen, joka on jo sinne saapuessani käynnissä. Asettuessani vilteillä peitetylle lattialle, huoneessa oleva pehmeä lämpö alkaa valua kostean ilman nihentämiin jäseniini. Esitykseen osallistuvat, joita on runsaasti, makoilevat, jotkut lukevat, kuuluupa kuorsauksen korskahteluakin.

Mietin, onko lepo eri asia tanssijalle tai esittävän taiteen ammattilaiselle, kuin kaltaiselleni istumatyöntekijälle. Mistä löytyvät ne todelliset levon hetket elämässäni? Tanssijan työkaluna on oma keho ja ruumis. Se joutuu eri tavalla rasituksen alaiseksi, kuin staattisia päiviä viettävän istumatyöläisen. Minulle tie ja mahdollisuus lepoon, irtautuakseni jäkittävästä työasennosta, ovat ennen kaikkea kehon huoltamisessa liikkumalla, tai sienimetsässä omissa ajatuksissani vaeltamalla. Kuitenkin nyt jo kolmatta kertaa Rest as a… -teoksen äärellä ollessani osaan jo hieman helpommin asettautua lepoasentoon, siis henkiseen, kuin aiemmilla kerroilla. Olen kuitenkin niin ehdollistunut esitystilanteen lainalaisuuksiin, jossa kaikkea ympärillä olevaa pitää seurata aistit viritettynä, että kollektiivisen pötköttelyn keskeltä tekee mieli aina välillä kurkata, mitä ympärillä tapahtuu. Yhteisesti nautiskeltu tekemättömyyden tuokio vie silti mukanaan, ja raukeus tulvahtaa lopulta ylitseni.

Kukkameditaatio sisätiloissa, sateen edelleen vihmoessa, isolla porukalla tuntuu alkuun sietämättömältä, mutta haluan sinnitellä.

Päivä on kuitenkin tiivis ja täynnä jos ei nyt osallistavaa, intuitiivisella ja tunnetasolla intiimiä ja keskittymistä vaativaa sisältöä. Kukkameditaatio sisätiloissa, sateen edelleen vihmoessa, isolla porukalla tuntuu alkuun sietämättömältä, mutta haluan sinnitellä. Haluan kokeilla, miten voin omia rajojani venyttää, vaikka, tai juuri siksi, että meditaatio ei olekaan minulle tuttua, ja vaikka ihmispaljous tiiviissä tilassa tuntuu juuri nyt liialliselta. Olisinko nauttinut tästä, jos miljöönä olisi ollut vehreä puutarha, ja jossa olisi ollut tilaa ottaa hieman etäisyyttä ja hengittää vapaammin? Pinnistelen keskittymään olemaan paikoillani staattisessa asennossa, ja saan kuin saankin laskeuduttua kuuntelemaan veden nousua raajoissani, tai kukan varsissa, joiksi ne tulee kuvitella, kuten Virpi Cormier-Raipala meditaatiota vetäessään meitä ohjeistaa. Tunnen kuitenkin helpotusta, kun puolisen tuntia kestävä meditaatio päättyy.

Romanttinen päätös päivälle

Festivaalin piti alun perin päättyä Roivasen gesture and some mmm -esitykseen ja konserttiin ja Ville Ahosen keikkaan, mutta jälkimmäinen artisti on sairastunut. Tätä paikkaamaan on saatu päivän varoajalla Keliel. Näidenkin keikkojen piti alun perin olla Frantsilan pihoilla, mutta vajaan kilometrin päästä on saatu käyttöön satavuotias Hiukkasten vanha tanssilava. Tervehdin tätä kävelymatkaa viljasta vellovan peltomaiseman keskellä ilolla. Siirtyminen ja omien ajatusten tuulettaminen tulee minulle kaiken väkevän läsnäoloa vaativien hetkien jälkeen tarpeeseen. Samalla, kun festivaaliväki valuu erinäisissä porukoissa kohti tanssilavaa, syntyy siinä jännällä tavalla omanlaistaan yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuutta, joka ei olisi välttämättä toteutunut, jos Frantsilan pihapiiristä ei olisi siirrytty muualle.

Roivanen esiintyi Hiukkasten satavuotiaalla tanssilavalla. Kuva: Johanna Ketola

Hiukkasten lava on tapahtumapaikkana juuri niin romanttinen, miltä se kuulostaa. Sisältä eri vihreän sävyillä maalattuun puupaviljonkiin levittäytyvää festivaaliväkeä odottaa jo Roivanen, ympärillään kynttilöitä useassa ringissä. Kuvataiteilija-esiintyjä Tiia Roivasen vakuuttava laulu leviää sisuksiin, lujanlempeälle karismalle on helppo antautua. Roivanen kehottaa meitä hymisemään biisinsä taustalle, ja tässä minulle kiteytyy ehkä se Love Harvestin ydin. Oman kehoäänen värähtely luo yhteyttä ympärillä olevien ääniin ja kehoihin. Olen minä, mutta olen myös me.

Roivasen jälkeen esiintyy Keliel, esitystaiteilija ja säveltäjä Eliel Tammiharjun esityksellinen hahmo. Harpunsoittoa, elektromusiikkia ja tanssiperformanssia yhdistävä Keliel saa energiat virtaamaan. Encoretoiveen vaihtoehdoista rauhallista vai riehakkaa saa riehakas ehdottoman äänienemmistön. Hiukkasten lava olisikin erinomainen paikka festivaalin loppubileille. Sellaista on kuulemma suunnitteilla ensi vuodelle. Kun päivän ajan on lepäilty, on keskittynyttä energiaa ehtinyt kerääntyä, ja olisi komeaa vapauttaa se tanssimalla aamuyöhön.

Kun päivän ajan on lepäilty, on keskittynyttä energiaa ehtinyt kerääntyä, ja olisi komeaa vapauttaa se tanssimalla aamuyöhön.

 

Jälkikaikuja

Kirjailija ja professori bell hooks (1952–2021) kirjoittaa Rakkaus muuttaa kaiken (2000, suom. 2016) -teoksessaan rakkauden etiikan ottamisesta ohjenuoraksi elämässä. Hooks kehottaa hyödyntämään kaikkia rakkauden ulottuvuuksia, huolenpitoa, sitoutumista, luottamusta, vastuullisuutta, kunnioitusta ja tietämistä, päivittäisessä elämässä. Love Harvest tarjoili ainakin kutsuja ja ehdotuksia kaikista näistä. Hitusia sieltä täältä niistä tarttuu mukaani.

Silti, käytännön seikat herättivät kysymyksiä. Pohdimme ystävän kanssa tapahtuman saavutettavuutta. Tapahtuman päättyessä illalla, vaikkakin jo yhdeksän maissa, ei Hämeenkyröstä olisi päässyt enää julkisilla kulkuvälineillä Tampereelle, josta taas jatkoyhteydet kulkevat. Siksi yöpyminen Frantsilassa oli oikeastaan ainoa vaihtoehto. Kimppakyytisysteemiä festivaalille päin mainostettiin meille järjestäjien toimesta hyvissä ajoin, ja niin kyydin myös onnistuimme saamaan. Jos bussilla olisi saapunut, itse Hämeenkyröstä bussipysäkiltä Frantsilaan on kuitenkin nelisen kilometriä matkaa. Tavaroiden kantaminen maantien varressa mahdollisessa kaatosateessa ei puhutellut erityisemmin. Nyt kyyti seuraavana aamuna pois lähtiessä bussipysäkillekin järjestyi, mutta tästä ei ollut etukäteen varmuutta. Vaikka seikkailullinen festivaalimatka voi olla hauska ajatus, sellaiselle lähteminen ei ole aina mahdollista. Ehkä tapahtuman voisi jatkossa järjestää ja aikatauluttaa niin, että kulkeminen julkisilla kulkuvälineillä onnistuisi molempiin suuntiin.

Ensimmäinen Love Harvest -taidefestivaali järjestettiin Frantsilan luomuyrttitilalla Hämeenkyrössä 10.8.2024.

Kirjoittaja on turkulainen esittäviin taiteisiin keskittynyt toimittaja ja kriitikko.

Lähteitä:

Karen Barad, ”Posthumanistinen performatiivisuus – Kohti ymmärrystä siitä, miten materia merkityksellistyy”, suom. Annette Arlander. Teoksessa Performanssifilosofiaa: esitysten, esiintymisten ja performanssien filosofiasta performanssiajatteluun, toim. Tero Nauha, Annette Arlander, Hanna Järvinen ja Pilvi Porkola, 2019.

bell hooks, Rakkaus muuttaa kaiken, niin & näin 2016.

Satu Herralan & Tuomas Laitisen kanssa käydyt sähköpostikeskustelut, elokuu 2024.

Tricia Herseyn haastattelu ”How to think about rest as a form of resistance”, NPR-media, 27.12.2022.