Äärimmäisten poliittisten ja uskonnollisten liikkeiden ulostulot hämmentävät aika ajoin kulttuurikenttää eri puolilla maailmaa. Terrorihyökkäyksestä satiirilehti Charlie Hebdon toimitukseen Pariisissa tulee kuluneeksi tammikuussa kymmenen vuotta. Elokuussa 2024 oli kulunut kaksi vuotta siitä hetkestä, kun Salman Rushdie joutui raa’an puukotuksen uhriksi ollessaan puhumassa syrjäisessä Chautauqua-instituutissa USA:n itärannikolla.  

Kun perehdyin kolme vuotta sitten perin pohjin Salman Rushdien (s. 1947) kauheaan elämäntarinaan kolmanteen kirjaani kirjoittamani elämäkertaesseen äärellä, huomasin kohukirjailijan taustalta monien muidenkin taiteilijoiden kärsivän melkoisesti islamilaisessa maailmassa. Rushdiesta vain kohistiin eniten ja pisimpään. Mutta kaikkineen hän oli ja on vain jäävuoren huippu.

Luin kesälukemisena Rushdien tuoreen kirjan Veitsi – Mietteitä murhayrityksen jälkeen (Knife, suom. Maria Lyytinen). Kirjailijan aiemman Joseph Anton -muistelmateoksen (2012) tapaan kirjoitusote oli vuolas ja pidäkkeetön. Rushdie vyörytti ajatuksiaan purkauksenomaisesti. Efekti tosin oli näennäinen, kuten Joseph Antonissakin. Lonkalta heitettyjen ajatusten taustalla välkkyi pitkälle mietittyjä ajatusrakennelmia ja jopa koko elämän ajan kehiteltyjä vakaumuksia.

Kirjailija rakastaa silmänkääntötemppuja. Rushdie näki keskeiseksi keinoksi käsitellä traagisia tapahtumia sen kautta, että vihaan voidaan vastata rakkaudella, joka lopulta voittaa vihan. Tämähän on perin kristillinen ajatus, eikö vain! Rushdie ei kiistä kiinnostustaan kristillishenkisiin tarinoihin. Veitsi, josta oli vähällä tulla murha-ase, kääntyy muistelmateoksessa näppärästi metaforaksi kirjailijan omasta voimasta:

”Kielelläkin on terä. Sillä voi viiltää maailman auki ja paljastaa, mistä siinä on kyse, miten se pohjimmiltaan toimii, mitä sen salaisuudet ja totuudet ovat. Kielellä voi puhkoa väylän yhdestä todellisuudesta toiseen. Sillä voi paljastaa paskapuheet, avata ihmisten silmät, luoda kauneutta. Kieli on minun veitseni.”

Rushdie nostaa esille ranskalaisen Charlie Hebdo -lehden, jota poliittiset vasemmistoradikaalit pyörittävät. Satiirijulkaisusta tuli koko maailman huomion keskipiste tammikuussa 2015, kun häikäilemättömät terroristit hyökkäsivät lehden toimitukseen ja tappoivat 12 ihmistä, suuren osan lehden pilapiirtäjistä. Muhammad-pilakuvat saivat terroristiveljekset sekaisin ja syyllistymään hirvittäviin rikoksiin.

Mutta mikä sai Rushdien puukottajan lähtemään hirveälle tielleen?

Taiteilijoiden demonisointi on helppoa

Kuolemattomatkaan taiteilijat eivät ole haavoittumattomia. Rushdie muistelee Samuel Beckettiä, jota vihamielinen parittaja puukotti vaarallisesti Pariisissa tammikuussa 1938. Beckett, joka kiidätettiin lähimpään sairaalaan pahasti verta vuotavana, selviytyi täpärästi hengissä, pitkälti James Joycen ansiosta, joka kustansi Beckettille sairaalasta oman huoneen.

Rushdie nimeää puukottajansa A:ksi. Beckettin puukottaja ei oikeudenkäynnissä kiistänyt tekoaan, toisin kuin A, joka ei kokenut kuulusteluissa syyllistyneensä mihinkään rikokseen. A:n oma oikeudenkäynti odottaa hamassa tulevaisuudessa.

Rushdie oli ymmärtänyt jo fatwan jälkimainingeissa, että maailmalla kulki samanaikaisesti monta Rushdieta.

A:n kotoa New Jerseystä löytyi massiivinen määrä todisteita suunnitellun murhan puolesta. Kävi ilmi, ettei nuori mies ollut lukenut Rushdien teoksia kuin hieman. Hänkään, kirjailija totesi jälleen surullisena. Ketä tai mitä hänen vihamiehensä oikein vastustivat? Rushdie sanoi mielikuvituksensa muotoilemalle A:lle kirjassaan seuraavasti:

”Olen tosiaan oppinut paljonkin demonisoinnista. Tiedän, että ihmisestä voi luoda mielikuvaminän, joka ei muistuta alkuperäistä minää juuri lainkaan. Toinen minä alkaa tuntua uskottavalta, koska sen olemassaoloa toistellaan yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes se tosiaan alkaa vaikuttaa todelta, todemmalta kuin alkuperäinen minä. Luulen, että olet tutustunut tähän toiseen minään, jota vastaan kohdistat vihamielisyyttä. Vastatakseni kysymykseesi, tiedän että en ole tuo toinen minä. Minä olen oma itseni, ja käännyn poispäin vihasta kohti rakkautta.”

Rushdie oli ymmärtänyt jo fatwan jälkimainingeissa, että maailmalla kulki samanaikaisesti monta Rushdieta. Oli se, joka hän oikeasti oli, sekä ne versiot, jotka ihmiset olivat hänestä kehitelleet tahallaan tai tahattomasti. Se demoni-Rushdie, jonka A oli halunnut surmata, ei todellakaan ollut vielä häipynyt ihmisten mielistä.

Kesällä 2022 syntyi upouusi Rushdie, marttyyrikaapuinen sananvapauden keulakuva. Viimeksi mainitullakaan ei ollut kovin paljon tekemistä sen kotonaan istuvan vanhuksen kanssa, joka eli kohtuullisen onnellisesti vaimonsa ja poikiensa ympäröimänä ja yritti päästä yli siitä, mitä hänelle tapahtui vuosina 1989 ja 2022.

”Minusta on tullut outo lintu, joka ei ole kuuluisa niinkään kirjoistaan kuin elämääni kohdanneista onnettomuuksista.”

Tällaista henkilöä ei voi keksiä

Elämme mielikuvien maailmassa, mitä nykyaikainen viestintäteknologia kasvattaa moninkertaiseksi. Miljoonien muiden tavoin A oli mennyt halpaan. Hän oli pidäkkeettömästi uskonut sosiaalisesta mediasta islamilaisen maailman propagandistiset iskulauseet ja kuvitellut lopulta käyvänsä saatanan kimppuun. Vajaassa puolessa minuutissa hän oli juossut paikaltaan amfiteatterin estradille ja puukottanut demonikirjailijaan kymmenen pistohaavaa.

Rushdie syyttää terrori-iskua seuraamukseksi uusista teknologioista, joiden myötä A tuli tietoiseksi roolistaan islamilaisen oikeuskäsityksen toteuttajana. Tuo onneton disinformaatioaikakautemme tuote oli täysin uusien teknologioiden tulosta, kirjailija jyrisee. A:lle ei karmeaa asennetta opettanut imaami vaan YouTube, Facebook, Twitter sekä väkivaltaiset videopelit.

A:lle ei karmeaa asennetta opettanut imaami vaan YouTube, Facebook, Twitter sekä väkivaltaiset videopelit.

A oli huijattu uskomaan, että Rushdie oli vilpillinen ihminen, ja halusi siksi murhata hänet. Isku tapahtui siis oikeastaan ilman motiivia. A:n kaltainen todellinen ja historiallinen henkilöhahmo ei olisi ollut uskottava henkilö keksityssä rikosromaanissa.

Nuo ryhmäajattelua suoltavat jätit löysivät persoonan, joka osoittautui muovautuvaiseksi, identiteetin, joka rakennettiin radikaali-islamin ryhmäajattelusta löytyvistä rakennusaineista, sekä tämän pohjalta syntyneen luonteen. Tuloksena oli henkilöminä, joka syyllistyi puukotukseen ja joka oli vähällä onnistua murhaamaan ihmisen.

James Joycen sanoin: ”Ihmisten teot ovat heidän ajatustensa parhaita tulkkeja.”

Mielikuvien maailma on tuttu kaunokirjailijalle jos kenelle. Puukoniskut veivät näön Rushdien toisesta silmästä ja toimintakyvyn toisesta kädestä. Palatessaan tajuihinsa sairaalassa puukotuksen jälkeen kirjailija alkoi nähdä näkyjä, joissa oli paljon arkkitehtonisia rakennelmia: mahtavia palatseja ja uljaita struktuureja.

Ne kaikki oli muotoiltu aakkosista. Rakennelmissa näkyi kimmeltäviä peiliaakkosia, synkkiä kivikirjaimia, tiiliaakkosia sekä timanteista ja kullasta tehtyjä aarrekirjaimia. Kuin kirjailijan unimaailma olisi luotu samoista aineksista kuin kieli ja runous. Niin kuin se onkin.

Toipuessaan terrori-iskusta Rushdie tapasi poikansa Milanin. Poika kyseli isältänsä mielipidettä Donald Trumpista ja siitä, voisiko isä muuttaa asumaan Lontooseen, missä hän itse ja monet muut kirjailijan lähisukulaiset asuvat. Pohdittuaan asiaa kirjailija totesi asuvansa mieluummin New Yorkissa, koska kokee olonsa siellä vapaammaksi kuin Englannissa, jossa hän oli joutunut viettämään vuosia maan alla sen kamalan fatwan vuoksi.

Siis ainakin toistaiseksi. Paljon riippuisi USA:n seuraavien presidentinvaalien tuloksesta.

Sota tuulimyllyjä vastaan on alkanut

Jo sairaalassa ollessaan Rushdie alkoi pohtia kirjan kirjoittamista terroriteosta. Tämähän oli häntä suurempi juttu, tässä oli kyse laajemmasta aiheesta kuin siitä, että propagandan huijaama nuori mies kävi ikälopun kirjailijan kimppuun.

Rushdie mietti ihmeiden purskahduksia sellaisen ihmisen elämään, joka ei uskonut niiden olemassaoloon. Hän huomasi ihmeiden siirtyneen tarujen puolelta todellisuuteen. Mies, joka ei uskonut jumalaan, kuunteli vaimoaan Eliza Griffithsiä, joka oli vakuuttunut, että Rushdieta oli suojellut amfiteatterissa jokin korkeampi voima.

Yhtä kaikki, valheellisen narratiivin valloille lietsoma väkivalta oli mullistanut toipilaskirjailijan elämän. Toivuttuaan hitaasti kirjoituskuntoon Rushdie tajusi, ettei elämän jatkoaikaa saatuaan voinut tyytyä enää yksityiseen elämäänsä, sen iloihin ja suruihin eikä pelkkään työhön.

Miksi näin? Rushdie paljastaa korttinsa kirjansa lopulla. 77-vuotias kirjailija oli päättänyt lähteä sotaan tuulimyllyjä vastaan kuin Don Quijote. Hänen vastustajansa? Niitä oli monia!

Rushdie kävi taistoon kiihkomielistä revisionismia vastaan, joka pyrki kirjoittamaan historian uusiksi.

Rushdie kävi taistoon ensinnäkin kiihkomielistä revisionismia vastaan, joka pyrki kirjoittamaan historian uusiksi. Toiseksi hänen oli noustava niitä kyynisiä voimia vastaan, jotka yrittävät häivyttää historiasta Yhdysvaltojen kaksi pahinta perisyntiä: orjuuden ja alkuperäisasukkaisiin kohdistuneen sorron ja kansanmurhat. Kolmanneksi Rushdien oli osoitettava sormella niitä itsetuhoisia valheita, jotka aikoinaan johdattivat Ison-Britannian irti Euroopasta.

Ainoa taistelu, mihin hän ei halunnut enää osallistua tikullakaan, on kiista jumalasta ja tämän olemassaolosta.

Oma taiteilijapolku täytyy säilyttää

Kaikilla taiteilijoilla on oma polkunsa, jolle he lähtevät oma-aloitteisesti tai ohjautuvat yhteiskunnallisten paineiden vuoksi. Tutustuttuani romaanikirjailijana venäläisrunoilija Anna Ahmatovan elämään ja elämäntyöhön huomasin konkreettisesti, kuinka vuosikymmeniä vainotusta kirjailijasta, joka kirjoitti uransa alkupuolella lähinnä henkeviä rakkausrunoja, kuoriutui runoilijana Neuvostoliiton poliittisen ilmaston ja synkkien ihmiskohtaloiden havainnollinen ja ikimuistoinen tulkki.

Suomessa on yhä hyvä olla taiteilija, eikö vain? Itseäni eivät Suomen muslimit tai kristityt ole vainonneet edes puolella sanalla, vaikka laitoin Abrahamin korpukseen ja Theseuksen henkeen (2021) muutaman suolaisen kommentin profeetta Mohammadista, Koraanista ja kotoisesta Uudesta testamentistakin. Edes nyky-Venäjällä nykyisin hämmästyttävän suositun Stalinin esittely hullunkurisena hahmona Ahmatova-romaanin puolivälissä tuskin tuo suojelupoliisia kotiovelleni.

Rushdie on joutunut kysymään itseltään, millaisia kirjoja hän kuolemaantuomittuna kirjailijana halusi oikeasti kirjoittaa.

Salman Rushdie elää ja julkaisee aivan erilaisessa maailmassa kuin minä. Vuoden 1989 tapahtumien jälkeen Rushdie on joutunut kysymään itseltään, millaisia kirjoja hän kuolemaantuomittuna kirjailijana halusi oikeasti kirjoittaa. Olisivatko kirjat kostokirjoja vai pelästyneitä kirjoja? – Ei kumpaakaan, kirjailija toteaa Veitsessä.

Rushdie ymmärsi jo varhain, että kummassakin tapauksessa kirjailijan yksilöllisyys ja itsenäisyys olisi nujerrettu, eikä Rushdie olisi kynämiehenä oikeastaan muuta kuin tuon hyökkäyksen orja. Jos raaka terrorihyökkäys ottaisi hänet omakseen, hän ei olisi enää oma itsensä.

Rushdielle ainoa keino selviytyä taiteilijana oli hahmottaa uudelleen se kirjallinen polku, jolle hän oli aikaisemmin lähtenyt, hyväksyä hiljaa, että oli tuolle tielle halunnut aikoinaan lähteä, ja jatkaa samalla tiellä eteenpäin esteistä ja ongelmista huolimatta. Tämä vaihtoehto oli jo vaatinut vuosia hirmuisia tahdonvoimia.

Veitsi-iskun jälkeen Rushdie joutui siis kysymään itseltään yhä uudelleen samaa asiaa: kuka hän oikein oli ja pystyisikö hän enää olemaan oma itsensä? Samoja pohdintoja joutuu väistämättä käymään läpi jokainen taiteilija, joka joutuu tekemisiin poliittisten tai uskonnollisten ääriryhmien kanssa.

Kirjoittaja on ulvilalainen opettaja, kulttuuritoimittaja ja tietokirjailija, joka kirjoittanut Salman Rushdiesta laajan elämäkertaesseen tietokirjaansa Abrahamin korpus (2022).

Lähteet:

Salman Rushdie, Veitsi. Mietteitä murhayrityksen jälkeen. Alkuteos Knife (2024), suom. Maria Lyytinen, WSOY 2024.

Jari Olavi Hiltunen, ”Neptunus – Rushdie”. Teoksessa Abrahamin korpus. Galaktista runousoppia suurten kertomusten tähtisumuista. Warelia 2022.

Jari Olavi Hiltunen, Ahmatova. Maagisrealistinen kertomus venäjänukrainalaisesta runoilijasta Neuvostoliitossa. Warelia 2023.