Long Play julkaisi lokakuussa kiinnostavan kolumnin, jossa Oskari Onninen ruoti kriittisesti isojen mediatalojen kulttuurijournalismin tilaa. Onninen varoitti dystooppisesta kehityskulusta, jossa kulttuurijournalismin syrjäyttää vaivihkaa kuluttaja-asiamiesjournalismi. Taidetta ja kulttuuria aletaan kovaa vauhtia lähestyä yhteiskunnassa samanlaisella kuluttajalogiikalla kuin kaikkia muitakin kulutushyödykkeitä. Jos kulttuurikokemus ei vastaa täysin katsojan tai kriitikon ennakko-odotuksia, taiteilija on lähtökohtaisesti väärässä ja asiakas oikeassa. Yllätys on siis pahasta. Tulos tai ulos, ja rahat takas.

Olen musiikintekijänä ja muusikkona kiinnittänyt omassa toimintaympäristössäni vastaavaan kehityskulkuun huomiota. Vielä omassa nuoruudessani viehätys vaikkapa livekeikkoja kohtaan – sekä katsojana että esiintyjänä – pohjautui nimenomaan ennakoimattomuuteen. Lavalla saattoi tapahtua mitä tahansa ja kaikki oli mahdollista. Sama koski uusia albumijulkaisuja. Odotimme lempiartisteiltamme jatkuvaa uudistumista, tajunnanräjäytyksiä ja riskinottoa. Sekin inspiroi, miten merkittävästi biisien liveversiot saattoivat erota levyversioista ja lähteä ennakoimattomaan lentoon yleisön edessä. Tai musiikkijournalismista, joka nosti intohimoisesti marginaalikentän julkaisuja suuremman yleisön tietoon ja joka loi näihin artisteihin ja levyihin parhaimmillaan aivan uusia ja yllättäviä tasoja, sivistäen siinä sivussa nuorta ja tietämätöntä lukijaa.

Nuoremmat sukupolvet kyllästetään musiikkikokemuksilla, joista yllätysmomentti tuppaa uupumaan joka portaalla heti lähdöissä.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin huomaan, miten nuoremmat sukupolvet kyllästetään musiikkikokemuksilla, joista yllätysmomentti tuppaa uupumaan joka portaalla heti lähdöissä. Some-kanavissa ennakkoon paljastetut biisilistat, keikkojen dramaturgia ja loputtomat teaserit sekä yleisövideo-clipit eivät jätä yllätyksille juuri sijaa. Samaan tapaan valtavirran albumijulkaisut tuotetaan palvelemaan maksimaalisesti alustojen algoritmeja kuulijoiden mielikuvituksen sijasta. Livenä kappaleet pyritään toisintamaan kovalevyjen sekä tekoälysoftien avustamana nuotista nuottiin ja tahdista tahtiin tismalleen niin kuin äänitteillä. Kun vielä led-screen-visuaalien ohjelmoinnitkin on useimmiten lukittu synkkaan audioraitojen kanssa, niin edes pienet suunnanmuutokset dramaturgiassa eivät ole mahdollisia.

Populaarikulttuurin livemarkkina dynaamisine hinnoitteluineen ruokkii FOMO-kapitalismia. FOMO, eli pelko siitä että jää paitsi jostain tärkeästä, ei kuitenkaan rinnastu yllätyksiin vaan päinvastoin niihin keikkarutiineihin, jotka yleisö opettelee ulkoa jo kauan ennen live-tilannetta Instagramin välityksellä älylaitteidensa ruuduilta.

• • •

Keikka- tai levyarvion saaminen mediaan on tänä päivänä puolestaan pienoinen lottovoitto jopa valtavirran artisteille. Kulttuuriosastojen sopeuttamisten myötä kritiikkien merkkimäärät ovat romahtaneet vanhoista ajoista. Median keskittyessä samat tutut arviot kiertävät useissa julkaisuissa viikkotolkulla, mikä alleviivaa kulttuurikritiikkien surullisen suppeaa tarjontaa.

Sisällöllisesti musiikkikritiikit tuppaavat olemaan maksimaalisesti data-analytiikan ja huomiotalouden marinoimia. Henkilöön menevä räväkkyys koetaan itsearvoksi arvioitavan teoksen sisällöstä riippumatta. Kuluttaja-asiamiesjournalismilla saadaan klikkiherkkä otsikko ja lukijan tunteet pintaan.

Tiedän, että kuulostan tässä herkästi nostalgisoivalta keski-ikäiseltä möhikseltä, jonka nuoruudessa kaikki oli paremmin.

Tiedän, että kuulostan tässä herkästi nostalgisoivalta keski-ikäiseltä möhikseltä, jonka nuoruudessa kaikki oli paremmin. Ei varmasti ollut, eikä välttämättä edes musiikkijournalismin rintamalla. Mutta yllätyksien kokeminen oli vielä silloin kulttuuriyleisöissä arkipäivää sukupolveen katsomatta myös valtavirrassa. Tänä päivänä aito spontaanisuus alkaa olla ylellisyystuote jopa marginaalissa.

Älylaitteiden, somekulttuurin ja algoritmitalouden myötä varttuneempienkin yleisöjen kyky kohdata kulttuuririennoissaan yllätyksiä on kovaa vauhtia katoava luonnonvara. Vaikka keskitymme valittamaan koululaisten älylaitekäytön myötä heikentyneestä tylsyydensietokyvystä, yhtä lailla myös meidän aikuisten arkea dominoi dopamiinihumala ja herkeämätön skip-napin painallus.

Kun kulttuuria – ihan siinä missä journalismia ja kaikkea muutakin luovaa sisältöä – tuotetaan yhä puhtaammin data-analytiikka eikä laatu edellä, oravanpyörä kulttuurin sisällöntuotantoa ajatellen muuttuu myös entistä raadollisemmaksi. Luovien alojen ammattilaisen riskinottokyky ja uudistumishalu hiipuvat, jos yllätyksille ei ole enää markkinoita. Silloin kulttuuri luonnollisesti laimenee ja menettää merkitystään.

Teknologia luo antiyllätys-kehityksestämme entistä yllätyksettömämmän. Generatiivinen tekoäly on jo vahvasti läsnä kaikessa sisällöntuotannossa ja kykenee tuottamaan algoritmeille räätälöityjä sisältöjä moninkertaisesti ihmistä tehokkaammin. Ja tämä on vasta AI:n alkusoitto. Luovien alojen tekoälysisällön ennakoidaan räjähtävän lähivuosina käsiin tavalla, jonka seurauksia kulttuuriin, sen tekijöihin ja markkinoihin sekä tietenkin kuluttajiin voimme vain arvailla. Data-analytiikkaa maksimoidessaan generatiivinen tekoäly tulee väistämättä pyrkimään viemään viimeisetkin yllätyksen rippeet prosessoimistaan sisällöistä.

Jos me ihmistekijät halutaan tehdä sisältöjä ammatiksemme vielä tulevaisuudessa, niin meidän olisi syytä ryhtyä viipymättä tuottamaan sellaista uniikkia kontenttia, johon kone ei kykene.

Jos me ihmistekijät halutaan tehdä sisältöjä ammatiksemme vielä tulevaisuudessa, niin meidän olisi syytä ryhtyä viipymättä tuottamaan sellaista uniikkia kontenttia, johon kone ei kykene. Siis hakea nimenomaan painotuksia sattumista, yllätyksistä, ennakoimattomuudesta ja spontaanista, orgaanisesta ihmisrososta. Todellista käsityöläisyyttä keinoäly ei ainakaan toistaiseksi kykene kovin vakuuttavasti toisintamaan. Ainutlaatuista ja luomuna, kiitos.

• • •

Nykyihmisen kyvyttömyys sietää kulttuuriyllätyksiä saattaa silti muodostua meille ylipääsemättömäksi haasteeksi. Voihan tämä ilmiö nimittäin johtua älylaitteista riippumatta myös ympäröivän maailman über-ennakoimattomasta tilasta. Helsingin Sanomille elokuussa antamassaan haastattelussa kansanedustaja Anna Kontula viittasi käymäänsä keskusteluun lukiolaisen kanssa. Tämän mielestä ihmiset kiistelevät nykyään sanoista ja niiden sopivuudesta siksi, että tapa, jolla puhutaan, on harvoja asioita, jotka tässä epävarmuuden ajassa ovat ihmisten omassa hallinnassa.

Ehkäpä kulttuurikokemuskin halutaan hallita samasta syystä, minkä myötä yllätykset eivät ole enää toivottuja. Radioheadin OK Computer –klassikkoa ja sen sanoittanutta Thom Yorkea siteeraten ”no alarms, and no surprises, please”.

• • •

Markus Nordenstrengin aiemmat kolumnit Kritiikin Uutisissa:

Kulttuuri meni pesuveden mukana (26.9.2024)

Markus Nordenstreng on helsinkiläinen pitkän linjan musiikintekijä, muusikko ja kulttuurivaikuttaja. 

Kuva: Tero Ahonen