Köyhälistökirjailija. Pulkkilassa 1874 syntynyt Ilmari Kianto, Nälkämaan laulu ja Ryysyrannan Jooseppi. Ryysyrannan Joosepissa Kianto kuljettaa lukijat Kainuun korpiin, vähävaraisen Jooseppi Kenkkusen ja muiden Rämsänrannan kunnan kurjuudessa elävien asukkaiden torakoita kuhiseviin torppiin. Kepin nokassa on Jooseppi, joka koettaa pitää perhettä leivän syrjässä myymällä korpirojua eli pontikkaa.

Köyhälistökirjailija. Oulussa 1862 syntynyt Teuvo Pakkala oli laitakaupungin arkisen elämän runoilija, realisti, joka peilasi lukijoilleen köyhien kurjat ja kovat kohtalot. Pakkala kuvasi pienten eläjäin taistelua olemassaolon ja ihmisyytensä puolesta.

Köyhälistökirjailija. Tampereella 1844 vaatimattomiin oloihin syntynyt kirjailija, lehtinainen ja kauppias Minna Canth, joka kirjoituksillaan ja yhteiskunnallisella toiminnallaan pyrki parantamaan köyhien, heikompiosaisten, tyttöjen ja naisten asemaa.

Köyhälistökirjailija on itselleni epiteettinä vahva, kunniakas, suurta arvostusta enemmän kuin kulmakarvoja kohottava määritelmä.

Voihan se toki toisista haiskahtaa myös koinsyömältä jäänteeltä, repaleiselta ja homeiselta kirjalliselta viitalta.

Vaan jäivätkö köyhyys ja kurjuus 1800-luvulle? Ovatko köyhälistökirjailijat tulleet tarpeettomiksi? Heivattiinko vähäosaiset, ulkopuoliset, syrjäytyneet, syrjityt, työkyvyttömät, työttömät, työläiset ja ylisukupolvisesti huono-osaiset pois taiteen tyyssijoilta?

Ovatko köyhälistökirjailijat tulleet tarpeettomiksi?

• • •

On valtavan kuumottavaa, vaikka ihan varovaisesti, tarttua noin vahvaan ja leimaavaan termiin kuin köyhälistökirjailija.

Silti kiihotti ryhtyä sovittamaan tätä titteliä tämänvuotisen Botnia-kirjallisuuspalkinnon voittajan Anu Kolmosen harteille sen jälkeen, kun liikutuin hänen kiitospuheestaan.

Suoraa ja rehellistä puhetta oli raikas ja terveellistä kuunnella.

Koska Oulun kirjailijaseura ry:n jakamasta palkinnosta uutisoitiin valtakunnallisesti vain lyhyesti ja ilman palkitun kiitoksia, nostan tässä esiin kappaleen Kolmosen puhetta. Se sai palkintotilaisuuden läsnäolijat ja puhujan itsensäkin vuolaisiin kyyneliin.

”Kirjoitan köyhyydestä ja osattomuudesta, koska ne minä tunnen ja tiedän. Mutta kirjoitan myös siitä, kuinka jokaisella on tulevaisuus viimeiseen hengenvetoon saakka. Toivosta minä kirjoitan, tai ehkä jostain vielä epävarmemmasta, hauraammasta ja samalla väkevämmästä, siitä, ettei pelkäämiseen riitä aikaa eikä voimia, kun on vain pakko. Mutta kirjoitan myös siitä, kuinka lohdutonta pimeyttä vasten himmeinkin valo loistaa kirkkaana ihmeenä. Elämän ristiriidoista ja epävarmuudesta minä kerron, koska lopulta heikoimmat ovat kaikkein vahvimpia. Ihmeitä tapahtuu niillekin, jotka eivät niihin usko. Kuten minulle juuri nyt.”

Anu Kolmonen on Oulun pohjoispuolella Kellon Kiviniemessä asuva kasvatuspsykologi, kuvataiteilija ja kirjailija.

Hän on kylmän veden rantojen kasvatti, kotoisin Kemijoen halkomasta Tervolan kunnasta.

Tervolasta on linnuntietä matkaa Taapelitaivas-romaanin tapahtumapaikoille Kemiin 40 kilometriä.

• • •

Taapelitaivas-romaanin kansipaperin liepeessä kirjailija avaa kutsumustaan Peräpohjolan eli Tornionjokilaakson kielellä: ”Mie pyrin kirijottamala löytämmään ymmärrystä meille, joitten elämäsä on käyny paska mäihä.”

Tapahtumat lähtevät liikkeelle 1930-luvun Kemistä. Leivän Isä eli Kemi-yhtiö puhaltaa rahan hajua Marttalan työläiskorttelin ylle. Romaani seuraa siellä asuvan, yksinhuoltajaksi jääneen päähenkilön Friitan ankaraa työntekoa ja selviytymistaistelua kohdusta kuolemaan saakka.

Kolmonen valaisee kuolleeseen kulmaan jäänyttä osaa Suomesta.

Taapelitaivas on tekijän itsensä mukaan tavanomainen juonivetoinen työläisromaani, ”eikä siinä ole mitään kikkailua”.

Lisäksi teos sijoittuu Kemiin, mikä ei Kolmosen omasta mielestä ”herätä minkäänlaisia intohimoja kirjallisessa mielessä”.

Tässä kohtaa Kolmonen kyllä erehtyy – ehkä tahallisesti, provokatiivisesti. Sillä Kemin kohdalla Kolmonen valaisee kuolleeseen kulmaan jäänyttä osaa Suomesta.

Punainen Kemi veritorstaineen on kiinnostava historiallinen raami romaanille. Friitan tarina laajenee yhteiskunnalliseksi kertoessaan poliittisista jännitteistä, muistuttaessaan poliisien ja lakkoilevien työläisten välisestä väkivaltaisesta kahakasta ja naisen aseman paranemisesta.

• • •

Taapelitaivas on arvoituksellinen nimi romaanille. Kuinka moni edes tietää, mikä on taapelipino?

Vinkkiä saa siitä, kun Hilma lukee ystävälleen Friitalle ”maalaisliittolaisten sontasiionista” eli Pohjolan Sanomista Leivän Isän työhönhakuilmoituksen: ”Palvelukseen halutaan. Sahalaitoksessa Kemissä saavat muutamat ravakkaat ja taitavat raamisahurit, sirkkelisahurit, puunlajittelijat ja tapulille kantajat heti pysyvän paikan.”

Ranskalaiskirjailija Édouard Louis voitti Goncourt-palkinnon esikoisteoksellaan Ei enää Eddy. Louis palkittiin kirjasta, jonka kuvaamaa Ranskaa monet eivät halunneet uskoa olevan olemassakaan. Ei haluttu kuulla köyhyydestä, työväestä tai pätkätyöläisistä.

Kuitenkin juuri Louis on uudistanut nykykirjallisuutta tekemällä näkyväksi työväenluokkaa ja tarinoita, joista yleensä vaietaan.

Vastaavasti ihmisen ”paskasta mäihästä” kirjoittava Anu Kolmonen kaivertaa romaanissaan esiin asioita – kuten naisten alistetun aseman, ankarat työolosuhteet ja sotalasten kohtalot – joista monet eivät juurikaan tiedä, eivätkä ehkä haluaisi uskoa tapahtuneenkaan.

Suomeen palautettavia lapsia odottivat sodan jättämät rauniot.

Sotalapsista kirjoitettu osuus romaanissa vaikuttaa niin läheltä nähdyltä, että se tuntuu aivan uniikilta. Näkökulma on yleensä ollut Ruotsiin lähetetyissä lapsissa ja sinne jääneissä. Traumaattisesta kotiinpaluusta ja ”toisesta hylkäämisestä” on kirjoitettu vähemmän.

Suomeen palautettavia lapsia odottivat sodan jättämät rauniot – talot ja ihmiset – sekä äidiksi esittäytyvä tuntematon täti, joka puhui vierasta kieltä.

• • •

Mikä on kirjallisuuspalkintojen merkitys? Niillä täytyy olla jokin merkitys, koska palkintoja perustetaan koko ajan uusia.

Maakunnalliset kirjallisuuspalkinnot ovat yksi esimerkki: Savonia, Botnia ja vuonna 2026 ensimmäistä kertaa jaettava Karelia.

Vaikka Goncourt-palkinto on arvoltaan nimellinen, kymmenen euroa, Édouard Louisin urakehitykselle sillä oli paljon merkitystä.

Finlandia-palkinnot ovat suuruudeltaan 30 000 euroa. Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto on arvoltaan 15 000 euroa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Aleksis Kiven palkinto 15 000 euroa. Kuopion kaupungin jakama Savonia-palkinto on 12 000 euroa, Botnia-palkinto 15 000 euroa ja uusi Karelia-palkinto 20 000 euroa.

Botnia-palkitulle Anu Kolmoselle palkinnolla oli merkitystä.

”Paljon kertonee se, että ajattelin leipoa suolaisen piirakan juhlan kunniaksi. Kun lapsi ehdotti täytteeseen poroa, suivaannuin: Pröystäilyä! Tämä palkintosumma tarkoittaa minun ja lapseni kohdalla ihan konkreettisesti elämän jatkumista vuodenvaihteen jälkeenkin.”

• • •

Eeva Kauppisen aiemmat kolumnit Kritiikin Uutisissa:

Kumpi kuumottaa enemmän: kiinni oleva itäraja vai kauppoihin jo ilmestyneet joulukalenterit? (21.10.2024)

Puuttuuko Suomelta tulevaisuuden visio vai onko se väärä? (3.9.2024)

Kuopiossa syntynyt Eeva Kauppinen on kulttuuritoimittaja, tanssi- ja teatterikriitikko Oulusta. Hän on työskennellyt sanomalehti Kalevassa vuodesta 1985 ja kirjoittanut Pohjois-Suomen aiheista Teatteri&Tanssi+sirkus-lehteen avustajana vuodesta 1999. Kauppinen kutsuttiin SARVin kunniajäseneksi 2019.

Kuva: Jouni Viitala