Olen mitä syön? ”KOSKA MINÄ HALUAN”: mainos tiivistää

ajan eetoksen – hedonismi, kulutuskulttuurin ja valinnan ”vapaus”?

Mitä mä kokkaan? Kokkaanko mä? Mitä se mulle kuuluu mitä mä syön?

Aamun avaus: Excelsior!

Keitä illalla perunoita ja kolmannes niiden määrästä porkkanoita, lisää puoleen litraan siivilöityä keitinvettä 2 rkl pellavansiemeniä ja leseitä; nauti seos aamulla kehonlämpöisenä, pureksimatta.

(Keitetyt juurekset syödään tietysti aterioilla.) Koska peruna on emäksisin ravintoaineemme, liikahappoinen ja ummetuksesta kärsivä kulttuuri-ihminen saa Excelsior-juomasta päivälleen ja koko elämälleen terveellisimmän mahdollisen alun.

Cuisine (ruoanvalmistuksen tyyli, keittotaito, ruokakulttuuri) liittyy maantieteellisesti tai muulla tavalla määritettävissä olevaan ruokakulttuuriin; tuoreessa kansanvälisessä tutkimuksessa suosion kärjessä ovat nyt italialainen, japanilainen ja kreikkalainen cuisine (esimerkiksi ranskalainen on vasta sijalla 8).

Keittotaito: pakkoa, huvitusta, harrastusta, tv-viihdettä, kilpailua, bisnestä, keittokirjoja, nettireseptejä. Ruoanlaitto: bisneksellä voi tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi. Ruoanlaitto voi saada ihmisen voimaan hyvin tai huonosti.

Ruoanlaitto voi saada ihmisen voimaan hyvin tai huonosti.

Kokit ja chefit: some bad boys

Ruokakirjailijoinakin menestyneet aikamme huippukeittiömestarit ovat saaneet haavoja ja ruhjeita sekä kuumissa ja ruuhkaisissa keittiöissään että usein myös yksityiselämässään – mikäli sellaista on keittiöraadannan tuoksinassa ehtinyt edes olla. Uran alku voi lannistaa, ennen menestystä on ollut käytävä pohjalla, on ollut pakko tehdä virheitä ja vääriä valintoja; ankea lapsuus, äkkirikastuminen, huumeet, viina ja tupakka.

Sellainen kiinnostaa ravintola-asiakkaita ja ruoanlaittajia, toisin kuin jonkun kokin kohtalaisen sileä ura ruokataidehybristä hipoviin Michelin-tähtiin (kai heitäkin on).

Gordon Ramsay (s. 1966), nyt juuri viiden Michelin-ravintolan mies, ravintolaimperiumin hallitsija, tv-ohjelmien tähti, ruokakirjailija (joka on seikkaillut Suomessa muutaman kerran, esimerkiksi Gordon Ramsay tien päällä -ohjelman jaksossa, jonka YLEn TV2 esitti joulun alla 2021), mies joka panee surkeat kuppilat kuntoon ja kuriin niiden sähläävät kokit. Humble Pie -omaelämäkerran (2007) kaksi painokkainta sanaa ovat fucking ja amazing, usein myös yhdessä. (”Humble pie” on sisälmyspiiras ja idiomi: sen ”syöminen” merkitsee omien virheiden tunnustamista, nöyrää anteeksipyyntöä.)

Lapsuus ja nuoruus kului rutiköyhässä perheessä Glasgowssa, isä oli väkivaltainen alkoholisti ja veljestä tuli heroinisti. Jalkapalloilu päättyi loukkaantumiseen, ja kun Gordon halusi tavoitella kokkausuraa, isä kuittasi sen homojen hommaksi. Raadettuaan Lontoossa keittiöorjana Gordon lähti Ranskaan, jonka keittiöissä brittipoikaa kohdeltiin lattiarättinä.

Hän oppi ranskaa, kokkaamista ja bisnestä ja päätyi Lontoossa miljonääriksi. Tv:ssä Ramsay kiroilee, mutta totuus on, että Michelin-tähtiä ei hankita eikä ylläpidetä ärjymällä ammattitaitoiselle (ja itse valitulle) henkilökunnalle: fuck-pitoista komentoa saavat kokea toistaitoiset amatöörit.

Toisin kuin monet rankan keittiöelämän ahdistamat chefit, Ramsay ei sotkeutunut huumeisiin. Rouva Tana Ramsayn (perheessä on kuusi lasta) bisnesmies-isä kylläkin erehtyi taannoin suhmuroimaan skandaalin omien ja Ramsayn rahojen käytöstä ja sai puoli vuotta linnaa – mutta välit eivät katkenneet.

Ramsay ei sotkeutunut huumeisiin.

Joulukuu 2024: kolmen Michelin-tähden Restaurant Gordon Ramsay -lontoolaisravintolan viinilistassa on yli 60 sivua. Ranskalaisen haute cuisinen ja nouvelle cuisinen liha-ja kalaperinteitä, fine dining -annoksia, joita koristavat kastiketipat ja pinseteillä aseteltavat värikkäät detaljit. Ajan hengen mukaisesti vegetaareja kyllä palvellaan: kolmen ruokalajin menyy, hinta 180 £. Kallein punaviinipullo 14 500 £ (17 500 €). Fucking amazing.

Anthony Bourdain (1956–2018), ruoasta, ruokamatkailusta ja keittiöalan raadollisista käytänteistä kirjoittanut tv-julkkis, joka johti pitkään newyorkilaista Brasserie les Halles -ravintolaa. Hän kävi Suomessakin kuvaamassa No Reservations -ohjelmaansa (ja nautti puoli kiloa mustaamakkaraa; Iltalehti 12.1.2012).

Lihamies Bourdain ei halunnut palvella vegetaareja; vegaanit hän arvioi rehellisen raadollisessa omaelämäkerrassaan ”hizbollahmaiseksi kuppikunnaksi”, joka on ”ainainen riesa edes vähänkin jonkin arvoiselle keittiömestarille”. ”Kasvissyöjät ovat kaiken sen vihollisia, mikä on hyvää ja ihmisarvoista elämässä, häpeäksi kaikelle sille mitä minä edustan, ruoan puhtaille nautinnoille. Nämä vesipäät kuvittelevat, että ihmisruumis on temppeli, jota ei saa saastuttaa eläinten valkuaisaineilla.” (Kitchen confidential. Mestarikokin tunnustuksia, s. 80)

Bourdainin riesoina olivat myös vuosikymmeniä heroiini, kokaiini, alkoholi, tupakka ja ihmissuhteet. Maailmanmenestys ei taannut riittävää tyytyväisyyttä elämään; hän hirttäytyi kylpytakkinsa vyöhön ranskalaisessa hotellissa.

…some good boys

Vogue-lehden ruokakriitikko ja -kirjailija Jeffrey Steingarten (s. 1942), joka on uppoutunut milloin mihinkin ruoka-aiheeseen lakimiehelle tyypillisellä pilkunviilaajan perusteellisuudella, toteaa The Man Who Ate Everything -kirjassaan (1997): ”Amerikkalaiset vegetaarit syövät kasviksia koska he vihaavat lihaa. Eurooppalaiset syövät vihanneksia koska he rakastavat niitä.”

Kiinnostava väite – tosin kolmessakymmenessä vuodessa tilanne lienee muuttunut joillakin tavoin. Esimerkiksi teollisten kasvisruokien ei enää ole välttämätöntä näyttää siltä, että kasviproteiinit olisivat lihaproteiineja, että kasvikset olisivat aina lihan korvikkeita.[1] Eurooppalainen (ja amerikkalainen) vegetarismi ja vegaanius, kasviscuisine, on oppinut lainaamaan maailman traditioista: Intia, Kiina, Japani.

”Meillä ei ole yhtä intiimiä suhdetta mihinkään muuhun kuin ruokaan: se muuttuu meiksi. Niin sanottua henkistä ei voi erottaa niin sanotusta materiasta.”[2] (Kursivointi minun.) Ed Espe Brown on ehkä Yhdysvaltojen tunnetuin zen-kokki ja kirjailija; Tomato Blessings and Radish Teachings. Recipes and Reflections -kirja (1997) on klassikko.

Väärä luulo[3] on olettaa zen-cuisinen (ainakaan amerikkalaisen!) tarjoilevan vain ruskeaa riisiä, tofua ja ituja: Brownin lakto-ovo-vegetaariresepteissä on myös vermuttia, suklaata, viiniä, kermaa, siideriä, parmesaania ja Camparia.

Zeniä on ruoanlaittoon ja raaka-aineisiin suhtautuminen. ”Kun huuhdot riisiä, huuhdo riisiä, kun pilkot porkkanoita, pilko porkkanoita”: keskity hetkeen, vain siihen mitä teet, porkkanaan ja veitseen. (Se ei ehkä onnistu kovinkaan hyvin, ellet myös harjoita meditointia. Mutta ei yrittäminen ole haitaksi.)

Zeniä on ruoanlaittoon ja raaka-aineisiin suhtautuminen.

Me ostamme nykyisin marketista muovipussillisen pilkottuja kasviksia, koska kotona meillä on liian kiire pilkkoa niitä itse. Tai no, emme me jaksa. Tai siis viitsi. Tai ruokalähetti tuo jauhelihahampurilaisen.

San Franciscossa Le Trou -ravintolan chef kutsui kerran Brownin illalliselle. Alkupaloina oli retiisejä, suolaa ja voita (ranskalaisen siiderin kera). Vain retiisejä. Hämmästyksestä seurasi hurmio (kirjan nimi: ”retiisiopetuksia”): ”Kun retiisit eivät ole ’riittävän hyviä’, mikään ei pian ole. Kaikki on puutteellista. Mikään ei riitä.”

Nigel Slater (s. 1956) on kokki, ei chef. Hänelle myönnettiin brittiläinen OBE-arvonimi ”keittotaidolle ja kirjallisuudelle suorittamastaan palvelusta” vuonna 2020.

Tv-kokki ja keittokirjailja Nigella ”kitchen goddess” Lawson (s. 1960) kieltäytyi OBE:sta, koska ei mielestään ollut sitä ansainnut – vain siksi että teki rakastamaansa työtä. Maailmankuulu miljonääri ja keittokirjailija Jamie Oliver (s. 1975) sai MBE-arvonimen vuonna 2003 työstään brittiläisen kouluruokailun parantamiseksi ja roskaruokaa vastaan.

Opiskeltuaan kokiksi Slater ryhtyi ruokakirjoittajaksi (mm. Observer-lehti vuodesta 1993). Autofiktiivinen Toast. The Story of a Boy’s Hunger (2003, myös tv-elokuva) on syötävän herkullinen kuvaus lapsuudesta ja nuoruudesta 1960-luvun keskiluokkaisessa Wolverhamptonissa: yhdeksänvuotias Nigel alkaa tehdä tarkkoja huomioita syömisestä ja ruoanlaitosta. Hänen rakas äitinsä, joka kuoli (astmaan) ennen kuin poika täytti kymmenen, poltti paahtoleivät ja pilasi kokatessaan lähes kaiken, vilpittömästä yrittämisestä huolimatta.

Pakastekääretorttua ja grillattuja greippejä arvostettiin statussymboleina. Nigel erikoistuu maidon ja munien vihaamiseen ja yltiösokeristen makeisten ja pikajauhevanukkaiden analysointiin. Hilpein tarina on ”Spaghetti Bolognese”: perhe ja kuuro Fanny-täti testaavat ”ulkomaista” uutta ruokalajia. Spagettia on keitetty 20 minuuttia, ja sen haarukoiminen purkkikastikkeen ja oksennukselta haisevan pussiparmesaanijauheen kera päättyy pettymykseen ja Fanny-tädin kyyneliin.

Ei traditionaalinen britticuisine (vielä 70-luvullakaan, muistan) säästellyt eläinrasvaa, sokeria ja säilykepurkkeja, vaan tuoreita vihanneksia ja hedelmiä. Kun ravintolat ryhtyivät käyttämään runsaammin ulkomaisia elintarvikkeita ja ruoanlaittotapoja, ne levisivät varsinkin tv-ohjelmien avulla kotikeittiöihin.

Mätää vai hapantunutta?

Henkilökohtainen vegetaarimuisto: leikin lattialla lampun valossa, isä makaa sohvalla ja hinkuu. Minä olen kolme tai neljä, hänellä on astma, ollaan 1950-luvun alkupuolella. Astmasuihkeita tai muitakaan lääkkeitä ei ollut. Allergian syy ei ole tiedossa. Epätoivoissaan isä päätti kokeilla waerlandismi-vegetarismia: töihin evääksi termoksellinen kruskapuuroa (neljän täysjyväviljan rusinoilla maustettu, haudutettu puuro), aterioilla ruisleipää, hapanmaitotuotteita, juustoa, vihanneksia, marjoja ja hedelmiä.

Meillä syötiin paljon porkkanaraastetta. Astma hävisi. Isä palasi sittemmin sekaruokaan ja eli keuhkoiltaan terveenä yli puoli vuosisataa.

Are Waerland (1876–1955) oli suomalaissyntyinen terveysfilosofi, laktovegetaariguru ja kirjailija, joka opiskeli ja oleskeli useissa Euroopan maissa. Excelsior-juoma on hänen luomuksensa.

Länsimainen liikahappoinen ihminen tuhoaa Waerlandin mukaan suolistoaan ja koko elimistöään lihalla, kalalla ja kananmunalla, koska niissä piilee miljardeittain mädättäjäbakteereja. Nyckeln till hälsa (1959, suomeksi Terveyden avain, 1961) selvittää idean. Vihanneksista (erityisesti raaka sipuli oli ansiokas), viljoista, hedelmistä ja marjoista ne puuttuivat, ja hapanmaitotuotteet täydentävät ruokavalion, koska niiden suolistolle erittäin hyödylliset bakteerit eivät mädätä, vaan hapattavat. Vegetaariseen ja suolattomaan ravintoon ei sekasyöjän ollut mahdollista siirtyä ilman elimistön puhdistusta perusteellisen paaston avulla.

Länsimainen liikahappoinen ihminen tuhoaa Waerlandin mukaan suolistoaan ja koko elimistöään lihalla, kalalla ja kananmunalla.

Waerland vieraili Suomessa 1948; kiinnostus kasvisruokavalioon oli alkanut kasvaa, joten Vegeta-kasvisbaari aloitti toimintansa Helsingissä Kalevankadulla vuonna 1956, ja sen yhteyteen perustettiin ”terveyskauppa” Reformi-Keskus Oy. Se myi esimerkiksi luonnonriisiä, leseitä, yrttejä, yrttiteetä, soijajauhoa ja porkkanamehua. (Juureksille soveltuvat kotikäyttöiset mehulingot olivat harvassa ennen 60–70-lukua.)

”Lihansyöjä on aamulla aina alakuloinen, veltto ja haluton, kun taas Waerland-ravinnon nauttija on aamuvirkku, eloisa ja toiminnanhaluinen”, väitti Waerland, joka uskoi että useimmat sairaudet voidaan parantaa oikeanlaisilla elämäntavoilla ja ruokavaliolla, ja että lääkäreitä kiinnostivat vain sairauksien oireet, eivät syyt. (Lääketiede ei ollut viime vuosisadan alkupuoliskolla edennyt niin pitkälle, että Waerland olisi tiennyt, ettei epilepsia kuitenkaan ole epäterveen ruokavalion seuraus, eikä antibioottien vaikutuksista suolistoon juuri tiedetty.)

Waerlandin askeettinen ja ankara elämäntapa (mädättäjäteorioineen) ei ehkä valtavasti kykene kiehtomaan meitä tänään – mutta hänen perusteelliset selvityksensä suoliston toiminnasta saa lukijan kyllä erittäin… mietteliääksi. (Waerlandin elämäkerran kirjoittaja Per-Johan Fager tutkii waerlandismia nykypäivän perspektiivistä.)

Two bad girls

Clarissa (Theresa Philomena Aileen Mary Josephine Agnes Elsie Trilby Louise Esmeralda) Dickson Wright (1947–2014) oli australialaisen perijättären ja brittiläisen huippukirurgin kuopus, josta tuli 21-vuotiaana maan nuorin asianajaja. Mutta äitinsä kuoltua hän törsäsi ns. makeaan elämään lähes kolmen miljoonan punnan perintönsä ja päätyi kodittomaksi alkoholistiksi. Selvittyään ihmeenomaisesti hengissä ginin suurkulutuksesta hänestä tuli absolutisti, lontoolaisen Books for Cooks -kirjakaupan myyjä, tv:stä tuttu kokkitähti ja keittokirjailija.

Maailmanmenestys seurasi Two Fat Ladies -tv-sarjasta (1995–1999, BBC 2): Jennifer Patersonin (1928–1999) kuljettaman 900-kuutioisen Triumph Thunderbirdin sivuvaunussa istui Dickson Wright, ja naiset ajelivat ympäri Englantia kokkaamaan milloin missäkin. Sarjasta tuli jättimenestys, ja keittokirjat myivät hyvin (Kaksi lihavaa leidiä, 1998; tv-sarja nähtiin Suomessakin). Menestys päättyi Patersonin kuolemaan.

Runsasmuotoisten leidien cuisine tarjoili runsaasti lihaa, laardia, paistinrasvaa, voita ja kermaa. Tappouhkauksiakin läheteltiin, lihavuuteen kannustamisesta. Tupakoivaa ja alkoholia nautiskelevaa Patersonia paheksuttiin tavastaan upottaa lakatut kyntensä ja jalokivisormuksensa kokkailuihinsa. Naiset puhuivat erittäin yläluokkaista englantia, ja improvisoituun jutusteluun pujahteli rasistisvivahteisia ja vegetaarivastaisia kommentteja.

Mutta lihavat leidit olivat sataprosenttisen aitoja: ei käsikirjoitusta, stailausta, näyttelemistä. Ohjelmasta tuli huippusuosittu, koska se korosti ronskissa rehellisyydessään 1990-luvun lopun teennäisen ja epäautenttisen viihteen virheitä (tosi-tv oli vasta tuloillaan!).

Dickson Wright julkaisi kursailemattoman värikkäät muistelmansa vuonna 2007: Spilling the Beans (spill the beans: salaisuuden tai totuuden paljastaminen; ”pavut” sopivat teemaan). Gini ei ollut huuhtonut viemäriin hyvää muistia ja omanarvontuntoa. 66-vuotiaana kuolleen ketun- ja kaiken muunkin metsästyksen kannattajan arkkua koristi chilistä, salviasta, kardemummasta, parsakaalista ja artisokista sommiteltu seppele.

…and really bad boys

Anti-pasta! Filippo Tommaso Marinettille (1876–1944) ja hänen futuristi-hengenheimolaisilleen ruoka-aineet olivat rakennusmateriaalia kulinaristiselle aistien taiteelle, jota avantgardistinen La cucina futurista -keittokirja esitteli (1932).

Futuristinen taidefilosofia hylkäsi traditiot vauhtiteknologisen ajan kynnyksellä. Marinetti ylisti manifestissaan (1909) militarismia, patriotismia, muukalaisvihaa ja naisten halveksuntaa; futuristit halusivat tuhota mm. museot, kirjastot, akatemiat, moralismin, feminismin – ja pastan: se ei ollut dynaamista ravintoa, vaan se veltostutti Italian kansan. Tuottelias, kiihkeä ja sotaisa kirjailija-Marinetti päätyi esimerkiksi kaksintaisteluun teatterikriitikon kanssa.

Marinetti, 1938

Mussolinin fasismi sopi ilmeisen hyvin Marinettille (jonkin aikaa puolueen jäsen), mutta lopulta Il Ducen taidenäkemykset erosivat liiaksi futurismin ideaaleista.

Rasismia, nationalismia ja ksenofobiaa riittää keittokirjassakin: koko maailman tuli ihailla kaikessa Italiaa. Futuristien cuisine tarjosi hilpeää stimulaatiota kaikille aisteille (paitsi ei useinkaan makuaistille). ”Aerofood” sisälsi fenkolia ja kumkvatteja hiekkapaperin ja sametin kera. ”Aeromaalari” Fillian ”Innostunut sika”: ”Kokonainen kuorittu salami tarjoillaan pystyasennossa lautasella hyvin kuumaan mustaan kahviin sekoitetun runsaan eau de colognen kera” (s. 144). Runoilija Farfan annos: ”Kandeeratut sitruunat täytetään paistetun mustekalan palasilla. Pureskellaan huolella, kuin ne olisivat antifuturistisia kriitikoita.” (s. 156)

Varoitus: propagandaosio

”And let’s not be mindless about what we’re putting in our mouths.” (Ed Espe Brown)

Vyötärölihavia on puolet suomalaista aikuisista (kaksi miljoonaa), ja valtaosalla heistä on rasvamaksa. Tuhannet sairastuvat vuosittain paksu- ja peräsuolisyöpään, mitä edistää niukkakuituinen, lihapitoinen suomalaiscuisine. Uusi ravitsemussuositus asettaa rajaksi kaksi liha-annosta viikossa (maailman syöpäjärjestö: 350 g) ja kasviksia pitäisi syödä päivittäin puoli kiloa (mieluummin 800 grammaa).

MINÄ HALUAN, ja haluammehan me, kaikki, koko ajan, syödä teollisuuden valmistamaa jauhelihaa ja pizzaa.

Näitä aiheita on käsitelty viime aikoina esimerkiksi Helsingin Sanomissa, asiantuntijoina lääkäreitä ja ravitsemustutkijoita. HS julkaisee Suomen ruokatarjontaa hallinnoivien S- ja K-ketjujen monisivuisia mainosliitteitä, joissa värikuvin esitellään mm. jauhelihaa (miten muuten tietäisimme miltä se näyttää?). Tv-mainoksissa ahmitaan silmät ummessa hampurilaisia ja pizzaa, koska… MINÄ HALUAN, ja haluammehan me, kaikki, koko ajan, syödä teollisuuden valmistamaa jauhelihaa ja pizzaa. (Pizzan kyljessä tarjotaan ”dippejä”, muovirasiallisia rasva- ja suolaseosta, à 250 kcal, johon rasvaisen ja suolaisen pizzan ”jämäreunat” dipataan.)

Tietenkin liha- ja valmisruokateollisuus puolustautuu.

• • •

Excelsior! Gloria in excelsis… vegetabilibus!

Nigel Slater kokkaa ruokaa, jollaista hän rakastaa (viime aikoina yhä kasvispitoisempaa). Hänen keittokirjojaan rakastetaan: ei tarvita pinsettejä tai apuhenkilökuntaa. Veden kielelle tuo hizbollah-iltapalaresepti (A Cook’s Book, 2021):

Everyday greens

Paahda öljytilkassa tilavassa kasarissa muutama minuutti viipaloitua kevätsipulia, chiliä ja raastettua inkivääriä. Lisää viipaloitu valkosipulinkynsi ja sen hiukan ruskistuttua 2–3 kourallista revittyjä vihanneksia, (esimerkiksi) kaalia, parsakaalia, pinaattia, ruusukaalia, paksoita, mangoldia. Peitä kannella, kypsennä pari minuuttia. Kääntele pihdeillä; lisää vähän soijaa tai ponzua ja korianteria tai thaibasilikaa. Syö puikoilla.

Kirjoittaja on toimittaja ja freelance-teatterikriitikko emerita.

Kirjallisuus ja muut lähteet

Berggren, Camilla, Fager, Per-Johan: Are Waerland: Nordens största hälsoförkunnare – livet och döden, AreBe Group AB, 2021. 287 s.

Bourdain, Anthony: Kitchen confidential: Mestarikokin tunnustuksia. Otava, 2001. Suom. Leena Niva. Neljäs painos, 2012. 317 s. (Alkuteos: Kitchen Confidential. Adventures in the Culinary Underbelly. Bloomsbury Publishing Plc., 2000. 307 p., ill.)

Dickson Wright, Clarissa: Spilling the Beans. Hodder & Stoughton Ltd, 2008 (paperback). 328 p., ill.

Espe Brown, Edward: Tomato Blessings and Radish Teachings. Recipes and Reflections. Riverhead Books, 1997. 293 p.

Marinetti, Filippo Tommaso: The futurist cookbook. (Alkuteos: La cucina futurista, 1932). Edited with an introduction by Lesley Chamberlain, translated by Suzanne Brill. Trefoil Publications / Bedford Arts, 1989. 176 p., ill.

Ramsay, Gordon: Humble Pie. My Autobiography. HarperCollins, 2006. 299 p., ill.

Slater, Nigel: Toast. The Story of a Boy’s Hunger. Harper Perennial (paperback), 2003. 247 p.

Slater, Nigel: A Cook’s Book. 4th Estate, 2021. 560 p., ill.

Steingarten, Jeffrey: The Man Who Ate Everything. And Other Gastronomic Feats, Disputes, and Pleasurable Pursuits. Vintage Books / Random House, 1998. 514 p.

50 vuotta luontaistuotealan historiaa. Kaikki alkoi Vegetasta. Toim. Timo Elo. Oriola Oy Reformi-Keskus, 2006. 198 s., kuvitettu.

Waerland, Are & Ebba: Terveyden avain. Waerland-järjestelmän teoria ja käytäntö. Suomentanut Teo Snellman. Arvi A. Karisto Oy, 1. painos 1961. (Tietäväiset-sarja, 3. painos 1989, 102 s.)

Viitteet

[1] Roland Barthes, joka tutki psykososiologian näkökulmasta kaikenlaista (mm. Mythologies-esseissään), totesi ranskalaisista 1900-luvun pikkuporvarillisista elämäntavoista, ruokien ja yhteiskuntaluokkien eroavuuksista (ristiriitaa oli alkanut esiintyä traditionaalisten eli gastronomisten ja modernien eli ravitsemuksellisten arvojen välillä): ”In semantic analysis, vegetarianism, for example (at least at the level of specialized restaurants), would appear as an attempt to copy the appearance of meat dishes by means of a series of artifices that are somewhat similar to ’costume jewelry’ in clothing, at least the jewelry that is meant to be seen as such.” Roland Barthes: ”Toward a Psychosociology of Contemporary Food Consumption” (footnote no 15); ”Vers une psycho-sociologie de l’alimentation moderne”, Annales, Économies, Sociétès, Civilisations no 5 (1961). Englanninnos teoksessa Food and Culture. A Reader. Ed. by Carole Counihan, Penny Van Esterik, Alice Julier. Routledge 2017.

[2] ”We cannot be more intimate than we are with food; it becomes us. The so-called spiritual cannot be separated from the so-called material. – – Cooking, then, is life, is learning, is realization, but, hey, let’s not just talk about it, let’s eat. And let’s not be mindless about what we’re putting in our mouths.” Ed Espe Brown: Tomato Blessings and Radish Teachings, Introduction.

[3] Tiukasti buddhalainen keittiö hylkää sipulit (liian intohimoja lietsovina), alkoholin, kahvin ja valkoisen sokerin.