Kun muutin Helsinkiin jouluna 2010, kaupungin elokuvateatterikenttä oli suppea: Finnkinon Tennis- ja Kinopalatsin ja Maximin lisäksi oli vain arkistoteatteri Orion, Corona-baarin alakerran pieni Andorra sekä Cinema Mondon edelleen operoima Kino Engel. Muinoin lippulaivateatterina komeillut 800-paikkainen Bio Bristol oli juuri suljettu. Sen jälkeen Helsinkiin on reilun vuosikymmenen aikana avautunut itsenäisten korttelikinojen pyörittämiä saleja tusina lisää, mutta myös Bio Rex Cinemasin ja Finnkinon Redin, Triplan ja Itäkeskuksen teattereiden yhteenlasketut 20 salia. Valkokankaiden määrä on enemmän kuin tuplaantunut. Ei liene ihme, että myös yleisöt fragmentoituvat.
Digitalisaatio vapautti ja nopeutti sekä elokuvien tekoa että niiden levittämistä ja esittämistä 2010-luvulla. Vaikka digitalisaatio teoriassa mahdollistaisi entistä monipuolisemman elokuvavalikoiman, valtaavat suuret elokuvaspektaakkelit varsinkin pienemmillä paikkakunnilla leijonanosan esityspaikoista – ja spektaakkelit myös ovat nykyään kestoltaan usein yli kaksituntisia. Seurauksena elokuvia yhtäältä tuotetaan valtavasti enemmän kuin niitä on kannattavaa tuoda valkokankaille, ja valkokankaille toisaalta tuodaan samaa tuotetta suurella volyymillä.
Elokuvateatterien salit eivät ole täyttyneet entiseen tapaan, vaan kävijämäärät ovat laskeneet vuoteen 2019 verrattuna 20 prosenttia Suomessa ja 35 prosenttia Yhdysvalloissa. Korona-aikojen kotoilu ja suoratoistopalveluiden läpilyöminen kadottivat monelta elokuvateatterissa käymisen rutiinin. Samaan aikaan kulttuurijournalismin ja elokuvakritiikin elintilan kaventuminen ja algoritmien valta johtavat eräänlaiseen uuteen yhtenäiskulttuuriin: vaikka tarjolla olisikin diversiteettiä, huomio kasautuu aina parille-kolmelle nimikkeelle kerrallaan. Nykykuluttaja omaksuu liiankin kirjaimellisesti mainoslauseen ”jos katsot tänä vuonna vain yhden elokuvan…”
Jos tulevaisuuden näkymä on pienempi toimijuus, miten suunnistaa siinä näkymässä ja pysyä elossa?
Elokuvakentästä uhkaa itsestään tulla pieni toimija. Kerta ei ole ensimmäinen taiteenlajin historiassa, mutta jokainen teknologinen ja katselukulttuurin murros on pienentänyt mennessään elokuvan vaikutusvaltaa massojen taiteena ja viihteenä. Jos tulevaisuuden näkymä on pienempi toimijuus, miten suunnistaa siinä näkymässä ja pysyä elossa? Vastauksen ei tarvitse automaattisesti olla itsensä pienentäminen henkisesti tai sisällöllisesti. Ehkä tarvitaan juuri sinnikästä sisäistä suuruutta. Erikoistuminen mietittyyn, kuratoituun sisältöön ja usean pienen elokuvakulttuurin vaaliminen yhden geneerisen sijaan on yksi tie. Eikä liene sattumaa, että elämyksellisyyteen panostavat modernit korttelikinot ovat kapasiteetiltaan pikemminkin maltillisia kuin mahtipontisia.
Tunteiden temppeleistä kinokappeleihin
Jouko Aaltosen dokumentaarisessa elokuvassa Tunteiden temppelit (2015) käydään läpi Suomen teatterikenttää harventaneita aaltoja television tulosta 1980-luvun videonauhuribuumiin. Moni perheyrityksenä toiminut pieni elokuvateatteri lopetti, kun vuosituhannen vaihteessa alkoi käydä mahdottomaksi taistella paitsi kotiviihteen myös suurten ketjujen monisaliteattereiden kanssa. Aaltosen elokuvaan on tallentunut myös 2010-luvun murroskohta: digitaalisten esityskopioiden ja projektorien yleistyminen, joka toi pienille toimijoille muassaan uudenlaisia investointipaineita. Teknologinen edistys voi merkitä helppouden lisäksi haavoittuvaisuutta.
Helsingin vanhoista palatsimaisista suurista saleista, alkuperäisistä tunteiden temppeleistä, jäljellä on oikeastaan enää Lasipalatsin Bio Rex, joka kerta toisensa jälkeen on osoittautunut liiketoiminnallisesti hyvin vaikeaksi muuten kuin festivaali- ja erikoisnäytöskäytössä. Sen kapasiteetti on laskenut viimeisimmässä remontissa reiluun 400 penkkiin, mutta se on edelleen pääkaupungin toiseksi suurin sali. Suurin on yli 600 paikan Finnkino Tennispalatsin iSense, joka on hengeltään ja tunnelmaltaan aivan eri maailmasta, vaikka Lasipalatsi ja Tennispalatsi ovat funkkisrakennuksina aikalaiset keskenään.
Uusiin teattereihin on tuotu kohotettua kodinomaisuutta.
Juuri nyt trendi on kohti pienempää, joten ehkä pitäisi puhua temppeleiden sijaan kinokappeleista: Kulttuurikasarmin Gildan suurin sali (jos Gildan hallinnoimaa Lasipalatsin Bio Rexiä ei lasketa) on 116-paikkainen, kaksi muuta salia ovat 65-paikkaisia. Rivieran kaikki salit ovat alle 60-paikkaisia, samoin Kino Konepaja. Syksyllä 2024 avattu Turun Kino Kilta sekä muutaman vuoden vanhempi Jyväskylän Kino Aurora ovat molemmat alle 100-paikkaisia. Aki Kaurismäen ja kirjailija Mika Lätin Karkkilaan Högforsin vanhaan rautaruukkiin avaama Kino Laika ei sekään ole paljoa suurempi 110 penkillään.
Helsingissä uudet pienet elokuvateatteriavaukset jakavat boutique-hotellien toimintamallin: vähemmän kapasiteettia, enemmän luksusta ja elämyksellisyyttä – eli anniskelua. Puristit paheksuvat, eikö elokuvaa voi nykyään katsoa lipittämättä viiniä. Jos koti on ollut elokuvateatterin suurin vihollinen jo vuosikymmeniä ja on sitä jälleen uusilla tavoilla, lienee ymmärrettävää, että uusiin teattereihin on tuotu kohotettua kodinomaisuutta: jopa löhöilyn mahdollistavia sohvia, viihtymistä, rentoutta, nautintoa, mutta myös teknisesti kotioloja korkeatasoisemmat katseluolosuhteet.
Ohjelmistojen runko on useimmissa uusissa korttelikinoissa samankaltainen ja nojaa art house -levityselokuviin: tammikuussa 2025 keskimäärin kaikkialla on tarjolla Robert Eggersin Nosferatu (2024), Jacques Audiardin Emilia Pérez (2024) ja Halina Reijnin Babygirl (2024). Äkkiseltään katsottuna harva pienikään teatteri erottautuu ohjelmistollaan toisistaan radikaalisti. Kullakin on silti myös vaihtelevalla panostuksella erikoisnäytöksiä ja temaattisia esityssarjoja, varsinkin, jos niiden kuratoriaalista ja tuotannollista vastuuta on voitu jakaa vaikkapa paikallisen elokuvakerhon kanssa, kuten Turun Kino Killassa. Turun elokuvakerhon kevättalven 2025 erikoissarja on omistettu identtisille kaksosille. Kokonaan omaa viistoa linjaansa vetää jo toista vuosikymmentään käynnistelevä WHS Teatteri Union, jonka epäaikaisen eklektisessä ohjelmistossa nähtiin syystalvella 2024 muun muassa piiska-sarja sekä elokuvia pahoista lapsista.
Normaaliin levitysohjelmistoon vaihtelua tuovien erikoissarjojen kuratoiminen ja tuottaminen on aina työlästä ja taloudellisesti riskialtista, vaikkakin elokuvakulttuurin kannalta ehdottoman palkitsevaa. Eräänlainen parhaan mahdollisen maailman esikuva pienille itsenäisille korttelikinoille voisi olla Pariisin lukuisten pienten ”art et essai” -teatterien lisäksi Lontoossa toimiva Prince Charles Cinema, jossa esitetään tammikuun puolivälissä Coralie Fargeat’n The Substance (2024) ja Sean Bakerin Anora (2024) mutta myös Sofia Coppolan Virgin Suicides (1999) sekä Jean-Pierre Melvillen Ajojahti (1967). Vaikkakaan edes Helsinki ei ole yleisöpohjaltaan Lontoo tai Pariisi, sisällöllisen kirjon vaaliminen edellyttää monipuolisuuteen sitoutumista myös katsojilta: että erilaisia elokuvia myös katsotaan.
Sisällöllisen kirjon vaaliminen edellyttää monipuolisuuteen sitoutumista myös katsojilta: että erilaisia elokuvia myös katsotaan.
Göteborgin elokuvajuhlien julkaiseman, audiovisuaalisen alan lähitulevaisuutta kartoittavan Nostradamus-raportin vuoden 2024 editiossa nähdään sitoutuminen olennaisena keinona säilyttää elokuvissa käymisen relevanssi. Tapahtumallisen elokuvakulttuurin sijaan tulisikin puhua ”(elokuva)teatterillisesta sitoutumisesta” (”engagement theatrical”): Pärjätäkseen teatterilevityksessä elokuvan itsensä täytyy olla vangitseva, mutta myös levittäjien on sitouduttava yleisöihinsä ja arvostettava näiden huomiota ja luovuutta. Se on kohtuullista, sillä yleisön näkökulmasta elokuvissa käyminen on yhä kalliimpi sitoumus, niin rahallisesti kuin ajallisesti. Oma kipeä kysymyksensä on, miten saada yleisö löytämään tämä toivottavasti vetoava, yllättävä ja merkittävä ohjelmisto. Teattereiden, festivaalien tai jopa yksittäisten elokuvavaikuttajien oma tunnettuus voi auttaa. Lisäksi on pohdittava, miten palauttaa elokuvissa käyminen aiemmin ahkerien cinéfiilien lihasmuistiin ja saliohjelmaan. Toisaalta ohjelmiston monipuolisuus parhaassa tapauksessa auttaa sitouttamaan kokonaan uusia katsojaryhmiä tai -sukupolvia.
Soisi, että elokuvateatteri yhteisenä kokemisen tilana kanssakatsojineen olisi myös sitoutumisen väärti. Jouko Aaltosen Tunteiden temppelissä Aki Kaurismäki sanoo sosiaalisen katsomistilanteen olevan aina se, mitä ihmiset kaipaavat mennessään elokuviin. Kroatialaisohjaaja Veljko Vidakin Cinema Laika (2023) dokumentoi Kaurismäen oman uuden teatterin rakentumista Karkkilaan. Cinema Laika sisältää melkoisesti paikallisten ja etäisempienkin kulttuurihenkilöiden (Herra Ylppö mutta myös Jim Jarmusch) hehkutusta Aki Kaurismäen legendaarisuudesta, mutta elokuva on myös yritys kuvata Karkkilaa cinéfiilien paratiisina, jossa elokuvista puhutaan jokapäiväisten kohtaamisten lomassa kylänraitilla.
Yhteisöllisyyttä ja yllätyksiä
Elokuvissa käymisessä itsestään on tullut 2020-luvulla jälleen Tapahtuma. Nykykatsojalle näyttäytyvät eksoottisina vanhojen elokuvien kohtaukset, joissa päähenkilö heittää lippuluukulle pari kolikkoa ja lompsii elokuvateatterin saliin puolihuolimattomasti, usein jopa kesken elokuvan, ja saattaa sännätä sieltä vain hetken kuluttua pois. Nuo kohtaukset kertovat maailmasta, jossa elokuvakulttuuri oli paljon kiinteämpi osa ihmisten itsestään selvää arkiympäristöä kuin nykyään.
Toisaalta elokuvateattereiden merkitystä kartoittava, kolmen eri kansainvälisen elokuvateatterialan järjestön julkaisema hengästyttävän affirmatiivinen raportti Box Office and Beyond tuo esiin toisen kehityssuunnan: ehkä arkiympäristö onkin vallannut elokuvateatterit. Raportissa tuodaan esiin, miten varsinkin syrjäseudulla elokuvateatterit voivat olla varsinaisia monitoimitiloja, joissa esitetään elokuvien lisäksi ooppera- ja balettitaltioita, pidetään konsertteja mutta myös streamataan urheilutapahtumia tai joogataan.
Hän, joka tapas-lautasia ja viinilasillisia elokuvatemppeleissä paheksuu, paheksunee myös tällaisia elokuvan kannalta ylimääräisiä aktiviteetteja, kuten neulontanäytöksiä. Yhteiseksi koetun tilan ja tekemisen mieli voi kuitenkin näyttäytyä siinä, miten yhteisö tukee ja voi nousta jopa puolustamaan elokuvateatteriaan. Pariisin 5. kaupunginosassa paikalliset elokuva-aktivistit valtasivat sulku-uhan alla olevan piskuisen La Cléf -teatterin kolmeksi vuodeksi. Vaikka valtaajat häädettiin, liikehdintä teatterin pelastamiseksi jatkui ja sai ratkaisevasti (rahalliseksi) tuekseen muun muassa Céline Sciamman, David Lynchin ja Quentin Tarantinon.
Ehkä meidän ei tulisi ajatella ”cinemaa” niinkään tiettynä arkkitehtonisena tilana, elokuvateatterina, vaan kognitiivisena tilana, joka mahdollistaa erityisen ja yhteisöllisen havaitsemisen tavan.
Oberhausenin lyhytelokuvafestivaalin entinen johtaja Lars Henrik Gass pohtii kirjassaan Film and Art After Cinema elokuvan eloonjäämisedellytyksiä jo todetussa nykymaisemassa, jossa kaupallinen elokuvien kulutuskulttuuri yskii. Ehkä meidän ei tulisi ajatella ”cinemaa” niinkään tiettynä arkkitehtonisena tilana, elokuvateatterina, vaan kognitiivisena tilana, joka mahdollistaa erityisen ja yhteisöllisen havaitsemisen tavan. Gass ehdottaa elokuvafestivaaleja ja taidemuseoita mahdollisiksi tiloiksi ja rakenteiksi, joissa tämä elokuvallinen yhdessä havaitseminen voi elää ja jatkua jollain muilla kuin kaupallisuuden ehdoilla.
Siinä missä kaupallinen teatterilevitys homogenisoituu, elokuvafestivaalien merkitys on monipuolistunut: aiemmin ne olivat – ja suurimmat ovat yhä – kaupalliseen levitykseen tulevien nimikkeiden lanseerauspaikkoja. Nyt monelle pitkällekin elokuvalle esitykset eri festivaaleilla voivat muodostua tärkeimmäksi mahdollisuudeksi saada elokuva koettavaksi yleisönäytöksiin tuotantomaan ulkopuolella. Vaikka Gass pysähtyykin pohtimaan, mihin elokuvafestivaalien ansaintalogiikka ja toimintaedellytykset perustuvat, jos niillä ei enää ole entistä markkinapaikan luonnetta, hän näkee tilanteen myös mahdollisuutena esittää parempia ja mielenkiintoisempia elokuvia.
Vaara vaanii Gassin mukaan myös elokuvafestivaaleja: jos ne eivät tuo yleisölleen ja yhteisölleen lisäarvoa, ne muuttuvat tarpeettomiksi. Hän muotoilee hyvän elokuvafestivaalin olevan kuin kirjakauppa, josta päätyy ostamaan jotain, mitä ei tiennyt edes etsiä. Ehkä elokuvakentän pienet toimijat voisivat soveltaa tätä kiihottaakseen yleisöjään heräämään algoritmien ikävystyttävästä ennalta-arvattavuudesta. Eräänlainen versio ällistysten kirjakaupasta on brittiläisen kuraattorin Stanley Schtinterin Lontoon Close-Up Film Centressä ennen pandemiaa isännöimä The Liberated Film Club. Elokuvakerhossa esitettiin alustettuja elokuvanäytöksiä, mutta sen paremmin yleisö kuin elokuvia alustamaan kutsutut henkilöt eivät ennalta tienneet, mitä tuleman pitää.
Itsenäiset korttelikinot voivat omaksua festivaalimaisia toimintatapoja etsiessään tapahtumallisuutta.
Box Office and Beyond -raportti on toiveikas sen suhteen, että festivaalit ja elokuvateatterit ylläpitävät elokuvakulttuurin monimuotoisuutta ja tuovat sen yleisön saataville. Edellytyksenä on kuratointiin ja yleisön sitouttamiseen panostaminen. Ilman elokuvateattereita tämä elokuvakulttuurinen toiminta olisi kotia vailla. Kuten Gass toteaa, festivaalit yhä enemmän paikkaavat elokuvalevityksen vaillinaisuuksia ja tuovat paikallisten katsojien nähtäväksi elokuvia, joita ei muuten esitettäisi. Mutta vastaavasti erikoistuneet pienet elokuvamaahantuojat, kuten Cinemanse tai ELKE, ovat viime vuosina tuoneet varmojen nakkien ohella pienimuotoiseen levitykseen elokuvia, joita ei aiemmin olisi Suomessa nähty kuin juuri festivaaleilla. Niin ikään itsenäiset korttelikinot voivat omaksua festivaalimaisia toimintatapoja etsiessään tapahtumallisuutta. Näin festivaalit, levittäjät ja teatterit tulevat kirittäneeksi toisiaan perinteisen yhteistyön lisäksi.
Kirjoittaja työskentelee Espoo Ciné -elokuvafestivaalin toiminnanjohtajana mutta on myös Cinema Orionin ohjelmistoryhmän jäsen ja elokuvatoimittaja (niin & näin).
Kirjallisuus
Box Office and Beyond. The cultural, social and economic impact of cinema. The International Union of Cinemas (UNIC), International Confederation of Arthouse Cinemas (CICAE) & Europa Cinemas 2024.
Fioroni, Manuel: Made in Europe. Theatrical distribution of European films across the globe 2014–2023. European Audiovisual Observatory 2024.
Gass, Lars Henrik: Film and Art After Cinema. Multimedijalni Institut, Zagreb 2019.
Koljonen, Johanna: Nostradamus Report. Paradox of Hope. 2024. Göteborg Film Festival, Göteborg.
Ntim, Zac: ”La Clef Cinema: Historic Paris Venue Saved From Closure After “Major” Cash Donation From Quentin Tarantino”. Deadline 19.6.2024.
Vanha-Majamaa, Anton: ”Analyysi: Elokuvissa käytiin entistä vähemmän – miten pitkään ala voi vedota poikkeusvuosiin?” YLE 2.1.2025.
