1.

Suomessa on paljon loistavia taiteilijoita, mutta harmillisen vähän näyttelytiloja. Tässä rajallisuudessa on osin kyse taidekenttien sisäänrakennetusta ominaisuudesta, eli taloustieteestäkin tutusta niukkuudesta. Niukkuushan ei tarkoita, että itse taiteesta olisi pulaa, vaan että taidetta on esillä vähemmän kuin sitä tuotetaan. Niukkuus luo taiteelle pöhinää ja arvohierarkioita. Mielikuvat erityislaatuisuudesta ovat riippuvaisia keskinkertaisuuden pimennosta.

Vaikka näyttelytilojen rajallinen määrä olisikin tarpeellinen yleisen pöhinän takia, onhan kysymys varmasti muustakin. En usko, että tilojen lukumäärää ohjaillaan Suomalaisen Klubin pöydissä tai että olisimme saavuttaneet jonkinlaisen saturaatiopisteen. Kysymys taitaa olla siitä, ketkä edes haluavat tai pystyvät tekemään näyttelytilojen ylläpitoon liittyvää työtä? Miten löytää ja saada käyttöön tarpeeseen soveltuvia tiloja alati nousevien vuokrien keskellä? Ja miksi vaikuttaa siltä, että uusien tilojen perustaminen tuntuu usein olevan taiteilijoiden itsensä vastuulla?

Rajallisuudessa on osin kyse taidekenttien sisäänrakennetusta ominaisuudesta.

Mutta ennen kuin mennään tästä eteenpäin, koen tarpeelliseksi tarkentaa, että tämä teksti on pääkaupunkikeskeinen. Koen, etten tiedä tarpeeksi siitä, mitä kaikkea muissa kaupungeissa (tai edes Helsingissäkään) tapahtuu. Yhtä lailla haluan todeta, että määrittelen taiteilijaksi kenet tahansa henkilön, joka mieltää itsensä taiteilijaksi ja harjoittaa taiteilijuuttaan julkisesti tavalla tai toisella.

2.

Taiteilija Rosaliina Paavilaisen kunniakkaasti perustama ja ylläpitämä Instagram-tili Avajaishaukka sekä Publicsin ja Kohdan jokin vuosi sitten avaama SHAPE-Helsinki-sivusto tarjoavat viikoittain päivittyvän näkymän Helsingin näyttelytarjontaan. Kun rajaan otantani näyttelytiloista näiden kahden varaan ja määrittelen ”uudeksi” enintään kaksi vuotta vanhan toimijan, vaikuttaa siltä, että Helsingissä uusiksi profiloituvat tilat ovat yhä taiteilijavetoisia, pieniä, vähän rahoitettuja ja väliaikaisia (mm. Kiss My Ars työtila & galleria, Galleria Toinen Silmä, KOOLA art space ja Koekeittiö). Tosin joukkoon mahtuu ilahduttavasti muutamia kuraattoreidenkin ylläpitämiä tiloja, kuten Remi Vesalan Lou ja Eveliina Tuulosen Sports Hall Window.

On kuitenkin silmiinpistävää, että Helsingissä on paljon nimenomaan taiteilijoiden perustamia näyttelytiloja, joista jokainen tarjoaa laadukasta näyttelyohjelmaa ilmaiseksi ympäri vuoden. On olemassa liittojen pitkään toimineet näyttelytilat, kuten Galleria Sculptor, tm•galleria, Hippolyte, Galleria G ja MUU Helsinki nykytaidekeskus, sekä jo institutionalisoituneita tiloja, kuten Forum Box, Galleria Huuto, Oksasenkatu 11, SIC ja Kohta. Nimettyjen lisäksi joukkoon mahtuu liuta eri tavoin organisoituneita ja jonkin aikaa toimineita tai väliaikaisia näyttelyitä taiteilijoiden toimesta (esimerkiksi Vantaan puolella kasvihuoneessa toimiva Light-harvesting Complex tai taiteilijoiden Karla Muurin, Helmi Niemisen, Joona Sorsan ja Emma Vilppulan kesäkuussa 2024 järjestämä Tonttubaari voimalinjojen johtoaukealla Kannelmäessä).

Helsingissä on paljon nimenomaan taiteilijoiden perustamia näyttelytiloja.

Kai se on ymmärrettävää, että kokemuksen näyttelytilojen loputtomasta tarpeesta kokevat voimakkaimmin taiteilijat itse. Yhtenä taidehistoriallisena esimerkkinä mainitaan usein Gustave Courbet’n Le Pavillon du Réalisme, jonka hän taidekeräilijä Alfred Bruyasin kanssa perusti esittääkseen muun muassa sen yhden maalauksen, jota häneltä ei hyväksytty vuoden 1855 Pariisin maailmannäyttelyyn. Esimerkkinä tämä maalaa sen antagonistisen asetelman, johon taiteilijavetoiset näyttelytilat helposti määrittelevät itsensä joko tietoisesti tai tiedostamatta. Taiteilijat ottavat vallan itselleen heitä poissulkevilta rakenteilta (instituutiot) ja tekevät itse itsensä näkyväksi.

Onhan taiteilijoilla toki muitakin syitä perustaa näyttelytiloja kuin vastarinta. He ovat etunenässä myös kuvittelemassa, kokeilemassa ja varioimassa erilaisia mahdollisuuksia siitä, mitä taide ja taiteen esittäminen voi olla. Taiteilijavetoisia tiloja syntyy niin ulkoisesta pakosta kuin sisäisestä tarpeestakin, vaikka näiden kahden motivaation erottaminen toisistaan saattaa olla hankalaa.

On kuitenkin tarpeellista korostaa näyttelytilan ylläpitoa myös omana työnään, joka sisältää monenlaisia työtehtäviä eri ammattiryhmille. Tuntuukin hieman epäreilulta sysätä vastuuta Helsingin näyttelytilojen kirjosta liiaksi taiteilijoiden itsensä varaan. Onhan heillä muutakin (parempaa) tekemistä ja eiväthän he aina edes ole parhaita osaajia tarvittaviin työtehtäviinkään.

Miksi sitten taidekentille ei ole juurikaan tullut viime vuosina uusia näyttelytiloja muiden ammatinharjoittajien toimesta? En tarkoita, että reumalääkärin tulisi ryhtyä galleristiksi (tai miksipä ei), mutta missä ovat kaikki kuraattorit ja taidehistorioitsijat, kun heitä tarvitaan? Tai yhtä lailla voisi kysellä laajemminkin kulttuurialalla työskentelevien tai itseasiassa kenen tahansa muunkin perään: miksi näyttelytiloja ei ole yhtä innokkaasti perustamassa muut kuin taiteilijat itse?

3.

Raha on tietysti yleisin syy, minkä takia uusia avauksia tulee harvemmin muilta ammattiryhmiltä kuin taiteilijoilta. Eihän näyttelytoiminnassa ole järkeä, jos sitä tarkastellaan menojen ja tulojen näkökulmasta. Ja taiteilijat, jos ketkään, ovat tottuneet jopa maksamaan siitä, että pääsevät tekemään työtään (näyttelyvuokra).

Jo taidekenttien rahoituksesta lukeminen uuvuttaa. Sen haasteiden uutisarvo on vuosien inflaation kärsimää, ja kaikista haasteista huolimatta taidetta syntyy ja näyttelyitä pidetään. Niukkuuden kanssa on opittu pärjäämään. Se jopa synnyttää kiinnostavia ratkaisuja, kun luovitaan nappien kanssa nappikaupan tiskillä.

Mutta Suomen taidekenttien rahoituksesta on mainittava sen erityispiirre, eli yksityisten säätiöiden muodostama monipuolinen apurahajärjestelmä. Jaetut apurahat ylläpitävät nykyistä taiteellisen toiminnan kirjoa, joka jokseenkin vaatimattomien taidemarkkinoiden takia olisi hyvin erilainen ilman sitä. Taidekentät voivatkin olla kiitollisia kaikesta, mitä tämä rahakoneisto mahdollistaa, mutta sillä on omat rajoitteensa. Se väistämättä ohjailee kuvittelemaan taidetta hakulomakkeen merkkimäärään ja tyyliin sopivaksi sekä kilpailuttaa entisestään kasvavaa joukkoa jo valmiiksi epävarmassa asemassa työskenteleviä.

Näyttelytilojen kannalta apurahat eivät myöskään tarjoa rahoituksen jatkuvuutta uusille (tai vanhoillekaan) toimijoille. Helsingin korkea vuokrataso ei helpota tilannetta, jossa eläkevakuutusyhtiöt keskittyvät varallisuutensa kasvattamiseen, tyhjentäen keskustaa jopa kansainvälisille yrityksille liian korkeilla vuokrilla. Helsinkiin onkin vaikea kuvitella yli kolmea vuotta kestävää uutta näyttelytilaa, jos sen rahoitus nojaa yksinomaan apurahoihin.

Miksi taiteilijat, joilla on jo valmiiksi vähän rahaa, ovat valmiita perustamaan näyttelytiloja, mutta muilta ei löydy samanlaista intoa?

Lähivuosina apurahojen merkitys kasvaa entisestään valtion suorittamien kulttuuriavustusten leikkausten myötä. Hakijamäärien kasvaessa apurahojen saamisen todennäköisyys pienenee, samalla kun vakiintuneet toimijat kohtaavat uusia rahoitushaasteita leikkurin leikatessa rahoitusta. Tämä aiheuttaa paineita molemmista suunnista, eikä nykyinen malli ole ongelmaton. Miten taiteen kenttien rahoitusta voisi monipuolistaa? Miksi taiteilijat, joilla on jo valmiiksi vähän rahaa, ovat valmiita perustamaan näyttelytiloja, mutta muilta ei löydy samanlaista intoa?

4.

Taiteen merkitystä perustellaan milloin työllisyydellä, hyvinvoinnilla tai itseisarvolla. Sen suoria, välillisiä tai kerrannaisvaikutuksellisia hyötyjä osataan luetella vastaanottajien tarpeet huomioiden. Usein kuitenkin tuntuu, että tällaisessa keskustelussa vakuutetaan vain jo valmiiksi vakuuttuneita. On käynnissä eräänlainen tanssi, jossa rakkaat lakeerikengät kuluvat loppuun, mutta tanssilattialle ei käy mitenkään.

Jos taiteen kentille halutaan uudenlaisia näyttelytiloja, asetelma tulisi kääntää toisenlaiseen asentoon.

Taiteen merkitystä ei tarvitsisi alati perustella, vaan taiteeseen tulisi liittyä laajempaa yhteiskunnallista halua. Tällaisen halun ilmapiirin luominen ei ole yksin taidekenttien tehtävä, vaan se vaatii laajempaa kulttuurista muutosta. Esimerkkiä voi ottaa vaikka usein verrokkimaiksi nostetuista maista (Ruotsi, Tanska tai Saksa). Toki vertailu tuntuu epäreilulta, kun muistaa, että Suomessa asuttiin maakuopissa ja nähtiin nälkää vielä hetki sitten. Lisäksi aina voidaan todeta kuinka vähän ja harvassa täällä kylmässä pohjoisessa maassa asuu ihmisiä. Silti, jos taiteen merkitys on toisenlaista muualla, miksei se voisi muuttua myös täällä?

Kyse ei ole pelkästään asenteista vaan myös rahasta. Muutkaan taidekentillä toimivat ammattiryhmät eivät kylve varallisuudessa. Suomesta kyllä löytyy varallisuutta (vanhaa kuin uuttakin) ja taiteen kentille voisi osallistua muutenkin kuin ostajan roolissa. Ylemmän keskiluokan vakaammat taloudelliset olosuhteet tarjoavat toisenlaiset edellytykset perustaa ja ylläpitää näyttelytiloja verrattuna taiteilijoihin, jotka usein tasapainoilevat tukien varassa. Ja jos taiteilijat osaavat luovia rahojen kanssa, niin samaa luovuutta löytyy muiltakin (verosuunnittelu).

5.

Helsingin näyttelytarjonta nojaa liikaa taiteilijoiden itsensä perustamien näyttelytilojen varaan. Näiden tilojen apurahapainotteinen rahoitus ei takaa toiminnan jatkuvuutta, vaan lisää alan epävarmuutta ja sisäistä kilpailua entisestään.

Apurahojen todennäköisyyksien pienentyessä ja valtion kulttuuriavustusten leikkausten myötä, taidekentät tarvitsevat olemassa olevien keinojen rinnalle uudenlaisia tapoja perustaa näyttelytiloja. Kyse ei ole toisiaan poissulkevista tavoista, vaan tarjonnan monipuolistamisesta. Tarvitaan näyttelytiloja, joiden rahoitus on pitkäkestoisempaa ja vähemmän riippuvaista apurahoista. Tarvitaan näyttelytiloja, joiden ohjelma ei perustu yksinomaan avoimiin hakuihin tai yksityisnäyttelyihin. Ja tietysti tarvitaan myös ihmisiä, jotka eivät halua olla taiteilijoita, mutta suhtautuvat taiteen esittämiseen intohimoisesti.

Taidekentät tarvitsevat olemassa olevien keinojen rinnalle uudenlaisia tapoja perustaa näyttelytiloja.

Näyttelytilat voivat palvella erilaisia yleisöjä ja olla keskenään hyvinkin erilaisia. Kaikkien tilojen ei tarvitse olla kaikkia varten. Näyttelytilaan voi suhtautua yhtä luovasti kuin taiteen tekemiseenkin. Jokainen pienikin tila tekee osaltaan taiteesta näkyvää ja tuo sen osaksi ihmisten arkea. Iloitsen siitä, kuinka paljon hienoja näyttelyitä Helsingissä jo järjestetään, mutta odotan aikaa, jolloin näyttelytilojen kirjossa olisi entistä enemmän monipuolisuutta ja pitkäkestoisuutta. Tuon ajan saavuttua olemme kuin huomaamatta kaivautuneet maakuopistamme ja alkaneet tuntemaan halua taidetta kohtaan.

Kirjoittaja on taiteilijataustainen kuraattori ja yliopisto-opettaja Aalto-yliopistossa. Hän on työskennellyt taiteilijavetoisissa näyttelytiloissa Titanik ja Sorbus. Hän on tehnyt julkaisumuotoisia näyttelyitä ja perustanut vuonna 2023 näyttelytila Pitted Datesin, joka esittää kuratoituja ryhmänäyttelyitä.