Kajaanilainen teatterintekijä, nykyisin työnohjaajana toimiva Eino Saari julkaisi vuosi sitten kirjan Kuuntelemisen taito (Into Kustannus 2024). Kuuntelemisen voima on suuri ja kuuntelijalla on valtaa.

Koska kriitikkona ja toimittajana olen ammatti-ihmettelijä, ammattikysyjä ja ammattikuuntelija, minua alkoi palavasti kiinnostaa, osaanko itse kuunnella.

Kohtaan lähes päivittäin työhöni liittyen tärkeitä haastateltavia, itselleni aivan uusia taiteentekijöitä tai tuttuja, kasvoista kasvoihin tai puhelimessa. Millainen kuuntelija olen? Onko minulla kuuntelemisen taito? Osaanko altistua kuuntelemiselle? Voisinko kehittyä kuuntelijana? Mitä minä en kuule, vaikka se minulle selvästi sanotaan?

Mitä minä en kuule, vaikka se minulle selvästi sanotaan?

Eino Saari halusi kuunnella kuuntelijoita – herkistyäkseen, oppiakseen ja ymmärtääkseen paremmin, miten voi tulla kuulluksi, tai miksei joskus tunne tulevansa kuulluksi.

Saari haastatteli kirjaansa kuuntelijoita laidasta laitaan: kriisikeskuksen kriisityöntekijää, rikostutkijaa ja eläinten turvakodin johtajaa, sairaalaklovnia, konfliktien sovittelijaa, seksityöntekijää sekä hengellistä kuuntelijaa.

Toimittajaa ei haastateltavien joukossa esiinny. Mutta kriitikko entisen teatterintekijän kirjasta toki löytyy – särpimässä kahviaan ja analysoimassa kuulemaansa.

Psykologi, tietokirjailija ja yritysvalmentaja Ilona Rauhalan podcastissa Saari kertoo, että kustantaja ei tyytynyt asiantuntijahaastatteluihin vaan halusi teokseen mukaan Saaren omaa prosessia, miksi hän tarttui kuuntelemiseen. Saaren pohdinnat ovatkin kirjan kiehtovinta antia.

Saari on kirjoittajana rehellisen oloinen eikä kaihda epätäydellisyyden ja epävarmuuksien tunnustamista. Saatteeksi Saari sanoo avaavansa oven paikkaan, jota hän ei itsekään vielä tunne.

• • •

Ainakin omalla työpaikallani kuuntelemisesta ja haastateltavien kohtaamisesta puhutaan kovin vähän, jos ollenkaan.

Vaikka sillä on lopputuloksen kannalta varsin paljon merkitystä, että haastatteluhetki olisi turvallinen, vapaa ja tuettu.

Itse nimitän henkilöhaastatteluissa usein käyttämääni ”tyyliä” tai ”tapaa” rennosti rupattelumetodiksi. Haluan sillä kieliä tasa-arvoisuudesta ja pyrkiä vapauttamaan kohtaamisen tarpeettomasta jäykistelystä ja pörhistelystä.

Nimitän henkilöhaastatteluissa usein käyttämääni ”tyyliä” tai ”tapaa” rennosti rupattelumetodiksi.

Saari kirjoittaa turvan signaaleista ja eläväksi asettumisesta. Saari kehottaa etsimään kuuntelemisen eleganssia: ”Sillä se, mitä pidät eleganttina, paljastaa sen, mitä arvostat kuuntelijana.”

Kuuntelijana Saarelle itselleen iloa tuovat työvälineet perustuvat turvallisuuteen ja hidastamiseen: viipyily, sopiminen, sallivuus ja ajan antaminen. Eivät sellaiset toimittajien helmasynnit kuin päälle puhuminen ja hyvin pulppuavan ajatusvirran katkaiseminen, inttäminen, pakottaminen tai päsmäröinti.
Haastattelija pääsee kyllä väistämättä ja viimein käyttämään valtaansa, keskustelun hetkellä sekä materiaalin karsinnassa ja työstössä. Kuuntelijan valta onkin tässä kiinnostava aspekti.

Saari paljastaa, että hänen käymässään työnohjaajakoulutuksessa tuotiin omia harjoitteluistunnoista otettuja videonauhoja kollegoiden katsottaviksi. Silloin pääsee todistamaan, miten käyttää kuuntelijan valtaansa ja voi harjaantua huomaamaan huomaamattoman. Omien haastattelunauhojen avaaminen ja analysointi yhdessä kollegoiden kanssa olisi taatusti kokemuksena enemmän kuin sata jänistä.

• • •

Kuuntelijoina meillä on katvealueita ja varjoja. Huomaamattoman huomaaminen on kiinnostava haaste. Samoin muuntautuminen kuuntelijana ja tottumusten reunojen yli kurottelu.

Miten voisi nähdä omiin varjoihinsa ja sivuseinille? Mitä minulta jää haastattelukohtaamisissa kuulematta?

Tekstini olisivat ilmeisesti ihan erinäköisiä juttuja, jos kuulisin enemmän, kuulisin eri tavalla, kuulisin sanojen taakse, kuulisin kaiken.

Ja mitä minä piilotan itsestäni haastattelemaltani ihmiseltä? Pääseekö eläin minussa esiin?

Tunnistan ja pidän itselläni samoja asioita kuin kirjan kirjoittaja: ruumiin oikut, kohtaamisen virrasta katoamiset, kamppailun kateuden, halun ja häpeän kanssa.

Jos haluaa hyväksi kuuntelijaksi, täytyy Saaren mielestä tutustua omiin varjoihinsa.

Minkälainen maailma olisi, jos kuuntelisimme kanssakulkijoita ja näkisimme toisemme?

Eino Saarelle kuuntelijana kipupisteitä ovat häntä itseään vanhemmat miespuoliset vallankäyttäjät, joiden toimintaan liittyy ahneutta ja oman edun tavoittelua. Osa Saaresta haluaisi vetää heitä enempää miettimättä turpaan.

Oitis tapahtuu kuitenkin kirjailijan takaisinveto: ”En ole koskaan ollut sellainen, turpaanvetäjä. Mutta tunnetaitojeni kanssa piisaa prosessoitavaa”, Saari tunnustaa.

Minut itseni saavat punakaksi virkamiehet, jotka selittävät pitkäpiimäisiä, itsestään selviä asioita pitkäkestoisissa itseriittoisissa monologeissaan niin kuin tapahtuu myös Rebecca Solnitin kulttimaineessa olevassa kirjassa Miehet selittävät minulle asioita (Kustantamo S&S 2019). Tiedetään, tiedetään.

Kirjansa loppupuolella Saari toteaa, ettei hän enää tiedä, onko kuunteleminen hänelle tie vai vaihe.

”Ehkä olisi viisainta puhua altistumisesta. Olen altistunut sille. Harjoitan sitä. (…) Mutta kun kuuntelen, aistini avautuvat toiseen tapaan kuin ennen, ja tuossa avautumisessa on jotakin, jota haluan seurata.”

Podcastin tekijä Ilona Rauhala on sitä mieltä, että jos Saaren kirjasta poistaisi 98 prosenttia tekstistä, se olisi hieno runokirja.

Kuuntelemisen taito nostettiin esiin myös Suomen Kulttuurirahaston Tiede & Taide -lehden (04/ 2024) tietokirjakatsauksessa. Teos tekee kuuntelemisesta näkyvää ja arvokasta.

Seuraavaksi Saari aikoo kirjoittaa epävarmuudesta, hiljaisista matkoista ja toisin näkemisestä.

Minkälainen maailma olisi, jos kuuntelisimme kanssakulkijoita ja näkisimme toisemme?

• • •

Post scriptum: Kuunteleminen on nyt kovaa huutoa, sillä juuri kun olin painamassa tämän kolumnin osalta Lähetä-nappia, kilahti sähköpostiini kuin tilauksesta tiedote uutuuskirjasta Kuuntelemisen voima (Atena 2025). Sen tekijät ovat filosofian tohtorit Tuula-Riitta Välikoski ja Sanna Ala-Kortesmaa.

Kirjaesittely lupaa, että tässä teoksessa pääsee kurkistamaan myös kuuntelemisen pimeälle puolelle. Pimeää kuuntelua on esimerkiksi manipulatiivinen kuuntelu, jonka tarkoitus on käyttää toista hyväkseen ja saada tietoa omien etujen edistämiseksi.

Täytyypä lisätä tämä teos kuunneltavien kirjojen listalle. Tosin se on arvostelu- ja käsittelyvapaa vasta 5. helmikuuta. Eli ei siitä nyt sanaakaan enempää.

• • •

Eeva Kauppisen aiemmat kolumnit Kritiikin Uutisissa:

Työläiskirjallisuutta köyhistä naisista, joille on elämässä käynyt paska mäihä (2.12.2024)

Kumpi kuumottaa enemmän: kiinni oleva itäraja vai kauppoihin jo ilmestyneet joulukalenterit? (21.10.2024)

Puuttuuko Suomelta tulevaisuuden visio vai onko se väärä? (3.9.2024)

Kuopiossa syntynyt Eeva Kauppinen on kulttuuritoimittaja, tanssi- ja teatterikriitikko Oulusta. Hän on työskennellyt sanomalehti Kalevassa vuodesta 1985 ja kirjoittanut Pohjois-Suomen aiheista Teatteri&Tanssi+sirkus-lehteen avustajana vuodesta 1999. Kauppinen kutsuttiin SARVin kunniajäseneksi 2019.

Kuva: Jouni Viitala