Liisa Näsi:
Lukko sulaa. Työnohjausta kirjailijaidentiteettiään etsivälle
Warelia 2024, 252 s.
Kirjoittamisen käytäntöjä käsitteleville kirjoille on jatkuva tarve, sillä suuri osa suomalaisista kirjoittaa huvikseen, tavoitteellisesti tai ammatikseen, ja jotkut kaikista näistä syistä. Kirjailija, kustannustoimittaja ja työnohjaaja Liisa Näsin kirjoittamista ja kirjailijaelämää käsittelevä teos Lukko sulaa – Työnohjausta kirjailijaidentiteettiään etsivälle tarjoaa näkökulmia ja neuvoja sekä kirjoittajapolkunsa alussa oleville että jo kokeneemmille tekijöille.
Näsin kirjoitustapa on kauttaaltaan humoristinen, mikä alleviivaa sitä, ettei kirjoittamiseen kannata suhtautua vakavasti, vaikka kirjoittaisikin tosissaan ja kunnianhimoisesti. Kirjan sivuilla kirjailijan toilailuja kommentoi silloin tällöin Aune-täti, kirjailijan itsekriittisen ja mitätöivän äänen henkilöitymä. Näsi on tuonut tädin hahmon myös kirjan markkinoinnin avuksi: somevideoissa Aune-täti kommentoi uutta kirjaa vähättelevästi kukkahattuineen, teekuppeineen ja nyrpeine ilmeineen. Itseironisen otteen ansiosta kirjan neuvot ja ohjeet tuntuvat henkilökohtaisilta ja käytännössä koetelluilta.
Itseironisen otteen ansiosta kirjan neuvot ja ohjeet tuntuvat henkilökohtaisilta ja käytännössä koetelluilta.
Kirjassa on neljä osaa, joista ensimmäisessä käsitellään kirjoittamisen arkea. Kaksi seuraavaa käsittelevät palautteiden antamista ja saamista sekä kustannustoimittamisen prosessia. Viimeinen osa sisältää kymmenen eri kirjailijan puheenvuorot, joissa vastataan kysymykseen, miksi kirjailija kirjoittaa. Kirjan lopussa on bonuksena vielä kyselylomake, joka tarjoaa kirjoittajalle mahdollisuuden käydä kehityskeskustelua itsensä kanssa.
Lukko sulaa on varsin etupainotteinen, sillä ensimmäisen osan 24 tekstiä muodostavat kolme viidesosaa sivumäärästä. Kyseinen kirjan aloittava osio olisi kaivannut tarkempaa jäsentelyä, sillä se on hajanainen ja toisteinen. Osan jakaminen useammaksi ja tekstien ryhmittely eri otsikoiden alle olisi tehnyt teoksesta jäntevämmän. Palautteita käsittelevä osa on selkeä ja napakka, samoin kustannustoimittamista käsittelevä osa. Samanlainen napakkuus olisi hyödyttänyt myös kirjan aloittavaa osaa.
Tekstissä on runsaanpuoleisesti yhteiskunnallista kritiikkiä, jossa osansa saavat niin tehokkuusajattelu, nykyajan lastenkasvatusmetodit kuin somemaailman nopeatempoisuuskin. Tämä on sinänsä hyvä asia, mutta useassa kohdassa käy niin, ettei yhteiskunnallinen kommentaari kunnolla liity kirjan aiheeseen eli kirjoittamiseen.
Sananen myös kappalejaosta: kirjan kappaleet ovat kauttaaltaan hyvin pitkiä, jopa sivun mittaisia. Tämä tekee lukemisesta raskasta ja olennaisen sisällön hahmottamisesta vaikeaa. Lukija tarvitsee myös lepokohtia. Juuri kustannustoimittajan vastuulla olisi näyttää kirjoittajalle, mistä tekstipötkön voisi katkaista. Kriitikkona teen siis juuri niin kuin teoksessa kriitikon sanotaankin tekevän: totean, että ”teksti olisi kaivannut syvempää toimittamista” (s. 193).
Teksti olisi kaivannut syvempää toimittamista.
Lopussa olevat kymmenen kirjailijahaastattelua ovat mielenkiintoisia, mutta niihin ei juurikaan viitata kirjan muussa tekstissä. Irrallisuutta olisi voinut vähentää se, että ne olisi sijoitettu teokseen erillisen osion sijasta muiden tekstien lomaan kirjoittajan omien ajatusten peiliksi.
Antoisimmillaan teksti on käsitellessään kirjoittajan omia kokemuksia ja oivalluksia. Esimerkiksi kirjoittajakurssin opettajan tekstistä esittämä kysymys ”Mistä tämä kertoo?” oli kysymishetkellä käsittämätön, koska kirjoittaja ei vielä osannut erottaa tekstin aihetta ja teemaa toisistaan. Kysymys tuli ymmärretyksi vasta vuosia myöhemmin laajemman kirjoittajakokemuksen myötä.
Teoksessa on joitakin yksittäisiä asiavirheitä. Yksi näistä on se, ettei kirjailijalla lähtökohtaisesti olisi oikeutta sairaspäivärahaan. Tämä ei pidä paikkaansa: apurahalla työskentelevät ja Mela-vakuutetut voivat hakea sairaspäivärahaa neljän omavastuupäivän jälkeen. Kirjassa mainitaan myös, ettei kirjailijalla olisi työterveyshuoltoa. Jotkut säätiöt, kuten Suomen Kulttuurirahasto, tarjoavat kuitenkin apurahan oheen sairaskuluvakuutuksen. Apurahalla työskentelevän kirjoittajan kannattaa siis ottaa selvää omista oikeuksistaan eikä tyytyä siihen ajatukseen, että olisi kokonaan kaikenlaisten turvaverkkojen ulkopuolella.
Teoksessa myös toistuvasti muistutetaan kirjailijoiden pienistä tuloista ja listataan kaikenlaisia menoja, joita kirjailijalla väistämättä on. Kun kyseessä on oppaan muotoa tavoitteleva teos, olisi hyvä, että verovähennysten tekemisen mahdollisuus olisi mainittu. Verovähennysten merkitys korostuu, kun kirjoittajan tulot ovat lähtökohtaisesti pienet.
Mietityttää, onko kyse kirjoittajan itsensä valinnasta määritellä teos oppaaksi.
Kirja kärsii siitä, ettei kirjan otsikko aivan lunasta lupaustaan. Alaotsikko Työnohjausta kirjailijaidentiteettiään etsivälle antaa ymmärtää, että kyse olisi ensisijaisesti oppaasta. Kokonaisuutena teos kuitenkin toimisi paremmin, jos se olisi lähtökohtaisesti rakennettu esseekokoelmaksi. Mietityttää, onko kyse kirjoittajan itsensä valinnasta määritellä teos oppaaksi, vai onko kustantamo ajatellut, että opas on myyvempi luonnehdinta kuin esseekokoelma.
Arvokkainta on se, että teoksessa kirjoittajat esitetään jatkuvasti kasvavina, uutta oivaltavina ja muuttuvina, olivat he sitten harrastajia tai ammattikirjailijoita. Kirjailijuus ei ole jotakin, josta tulee valmista, vaan prosessi, kuten kirjoittaminen itsessään.
Kirjoittaja on oululainen kulttuuriantropologi, kirjailija ja kriitikko.
