Olen toiminut musiikkialan luottamustöissä yli kaksitoista vuotta. Merkittävin osa tästä ajasta on liittynyt Suomen Musiikintekijöiden hallitustaipaleeseen. Musiikintekijöiden edustajana olen vaikuttanut vuosien saatossa myös esimerkiksi Music Finlandin, Teoston, Musiikin edistämissäätiön ja Forum Artisin hallituksissa.

Viime syksynä tein päätöksen olla asettumatta enää tänä keväänä ehdolle, ennen kuin kolmastoista vuosi hallitustyötä olisi osaltani täyttynyt. En ole luonteeltani taikauskoinen, eikä triggerinä toiminut siis numero 13. Enempi päätöstäni selitti tarve palata täysipäiväiseksi taiteilijaksi, mutta myös väsyminen kulttuurialan toimintaympäristön jatkuvaan turbulenssiin.

Omasta järjestöstäni olen äärimmäisen ylpeä. Vielä viime vuosikymmenen alussa kevyen musiikin ammattitekijöitä edusti melko nukkavieru taiteilijayhdistys nimeltä Elvis ry, jolla oli pelottavan ikääntynyt jäsenistö. Vuosikymmenessä jäsenmäärämme lähes kaksinkertaistui ja keski-ikä laski tuntuvasti. Vaikka naiset ja muunsukupuoliset ovat edelleen valitettavan aliedustettuja ammattikunnassamme niin musiikintekijöiden hallituksen edustus on ollut viime vuosikymmenen aikana suorastaan painottunut naistekijöihin. Luonnolliseen kehityskulkuun lukeutui nimenvaihdos Suomen Musiikintekijät ry:ksi vuonna 2017.

Kulttuurialan ammattilaisen toimintaympäristö Suomessa on muuttunut hyvin raadolliseksi.

Mutta samanaikaisesti kulttuurialan ammattilaisen toimintaympäristö Suomessa on muuttunut hyvin raadolliseksi. Tunnistettuja uhkia piisaa jatkuvalla syötöllä sekä kotimaasta että sen ulkopuolelta, oli sitten kyse julkisen kulttuurirahoituksen tilasta, Yleisradion leikkauksista tai tekoälylainsäädännöstä (tai pikemminkin sääntelyn puutteesta, johon viittasin edellisessä kolumnissani).

• • •

Lannistavinta itselleni on ollut kuitenkin havaita uhat kulttuurikentän sisällä. Tämä reality check käynnistyi oikeastaan jo pandemia-aikana, jolloin pirstaleinen kulttuurialojen edunvalvonta johti omalta osaltaan ennennäkemättömään freelancer-kurimukseen. Joitain korjausliikkeitä järjestökentällä älyttiin viiveellä toki tehdä, mutta muutokset jäivät valitettavan väliaikaisiksi ja kosmeettisiksi.

Merkittävimmät kulttuurialan edunvalvonnan ongelmat kytkeytyvätkin kuppikuntaiseen ajatteluun ja kykenemättömyyteen puhaltaa yhteen hiileen. Kun keskitytään tiukasti vain oman hiilen puhalteluun, kulttuurin iso liekki hiipuu ja lopulta sammuu. Tiukka oman edun tavoittelu on myös merkittävässä ristiriidassa lukuisten kulttuurialan ammattilaisten yhteiskunnallisten puheenvuorojen kanssa, joissa vedotaan empatiaan ja inklusiivisuuteen. Jos emme kykene toteuttamaan empatiaa ja inkluusiota kulttuurialojen sisäisesti, kuinka kykenisimme siihen laajemmin yhteiskunnassa?

Kuvaavaa oli, että edes joulukuun alussa järjestettyä Sakset seis -mielenosoitusta ei kyetty synnyttämään kulttuurialojen ammattilaisten keskuudessa sovussa vaan hillittömän arvovaltataistelun kautta. Sillä seurauksella, että merkittäviä kulttuurijärjestöjä päätti lopulta jäädä virallisen adressin ulkopuolelle. Kulttuuriala osoitti olevansa juuri sellainen keskenään riitaisa älämölöporukka, joka sopii erinomaisesti rahoitusta saksivien päättäjiemme pirtaan. Sisäisesti riitaisia kulttuurialoja kun ei tarvitse edes päättäjiemme yrittää hajottaa. Riittää, että vain hallitsee.

On myös hyvin ongelmallista ja tuhoisaa, että kulttuurialan järjestökenttä näyttäytyy valtiovallan näkökulmasta enempi muutosvastarintaiselta valittajasakilta kuin ratkaisukeskeiseltä keskustelukumppanilta. Tosin tämä taitaa olla laajempikin ilmentymä suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa puoluepolitiikan ja työmarkkinaosapuolien tähtäimessä ei ole enää pitkään aikaan siintänyt niinkään maan etu kuin oma etu sekä lyhyen tähtäimen pikavoitot. Tällaisen ajattelun en soisi iskostuvan pysyvästi kulttuurin kenttään.

Kulttuurin heikkoa asemaa yhteiskunnassa ei korjata mielenilmauksin tai somepostauksin.

Loppupelissä kulttuurin heikkoa asemaa yhteiskunnassa ei korjata mielenilmauksin tai somepostauksin vaan pitkäjänteisesti yhtä köyttä vetämällä, kabineteissa neuvottelemalla sekä linkittämällä kulttuuriverkostoa päättäväisesti sinne missä valta on. Siis kaikkiin puolueisiin, ministeriöihin ja virastoihin, Brysseliäkään unohtamatta. Samalla tavoin kaikki muutkin toimialat Suomessa toimivat. Kulttuurilla ei ole varaa jäädä enää päiväunille yhteiskunnan ulkokehälle.

Kuppikuntaisuus on sikäli ymmärrettävää, kun kulttuurialojen viiteryhmien realiteetit tuppaavat olemaan niin kovin kaukana toisistaan. 1990-luvun alussa synnytetyn VOS- eli valtionosuusjärjestelmän piirissä kuukausipalkalla työskentelevien palkansaajien on hyvin vaikeaa käsittää kulttuurin vapaan kentän freelancereiden arkea.

Vapaalla kentällä sinnittelee perinteisten kulttuurialan freelancereiden ohella valtava määrä pienyrittäjiä ja ammatinharjoittajia, joiden sosiaaliturva on pahasti rempallaan. Tähän herättiin pandemia-aikana, mutta korjauslääkkeet ovat olleet toistaiseksi täysin riittämättömiä eikä suurimpien valuvirheiden korjaamiseen tunnu olevan motivaatiota. Lisäksi työnantaja/työntekijä -riippuvuussuhteet eivät toimi kulttuurialoilla yhtään niin suoraviivaisesti kuin useimmilla muilla toimialoilla Suomessa.

• • •

Luottamustyöurani on tuottanut myös paljon hyvää omaan elämään. Pandemia-aikana luottamustyöt osoittautuivat sekä taloudelliseksi että henkiseksi pelastusrenkaaksi toimiessani musiikkialan koronaedunvalvonnan ytimessä Music Finlandin hallituksessa. Itselläni ei ollut lukuisista musiikintekijäkollegoistani poiketen aikaa vaipua apatiaan, kun kaikki aika kului valtiovallan painostamiseen jatkuvilla julkilausumilla, sähköposteilla, etäkokouksilla ja puheluilla.

Pandemia-aika myös osoitti raadollisesti, kuinka älyttömän kaukana kuukausipalkkaisten kulttuurialan järjestövaikuttajien arki oli kulttuurikentän taiteilijoiden arjesta, eikä tämä juopa ole suinkaan kadonnut koronan jälkeen. Hallinnon etääntyminen edustamansa jäsenistön arjesta saattaa osoittautua kaikista kohtalokkaimmaksi kulttuurin järjestökentälle itselleen. Ainoa lääke tähän olisi kulttuurikentän laajempi osallistaminen, kuunteleminen ja dynaamisuus hallinnossa. Näissä kaikissa olisi paljon petrattavaa koko kulttuurikentällä.

Kaikista uudistushaluisimmat ja aikaansaavimmat yksilöt tuppaavat siirtymään vikkelästi järjestökentältä pois.

Vaikka olen tässä kolumnissa parjannut paikoin kyyniseenkin sävyyn kulttuurialojen järjestökenttää, niin sen sisältä löytyy myös paljon todella mahtavia ja näkemyksellisiä hahmoja, joista monet jäävät varmasti elinikäisiksi ystävikseni. Toisaalta tunnistan myös sen, että kaikista uudistushaluisimmat ja aikaansaavimmat yksilöt tuppaavat siirtymään vikkelästi järjestökentältä pois. Tästäkin ilmiöstä tulisi kantaa tosissaan huolta.

Lopetan kolumnin omistamalla Indira Gandhin hienon mietelauseen kulttuurialojen järjestökentän ammattilaisille.

”On kahdenlaisia ihmisiä: Niitä, jotka tekevät työt, ja niitä, jotka keräävät kunnian. Yritä olla ensimmäisessä ryhmässä. Siellä on vähemmän kilpailua.”

• • •

Markus Nordenstrengin aiemmat kolumnit Kritiikin Uutisissa:

Tekoäly kuivattaa ensin kulttuurin ja sitten planeetan (16.12.2024)

Jäähyväiset kulttuuriyllätyksille (14.11.2024)

Kulttuuri meni pesuveden mukana (26.9.2024)

Markus Nordenstreng on helsinkiläinen pitkän linjan musiikintekijä, muusikko ja kulttuurivaikuttaja.