Maaria Ylikangas:
Kritiikistä.
Kustantamo S&S 2025, 280 s.
Pelkkä Kritiikistä lienee hieman abstrakti tietokirjan nimeksi. Kenelle kritiikistä kerrotaan? Kollegoille, kriitikon urasta haaveileville nuorille, tutkijoille, taiteilijoille vaiko taiteesta nauttivalle yleisölle? Entä mikä kritiikin ala on kyseessä, kirjallisuus, ruoka, peli…?
Mutta kirjaa lukiessa huomaa, että nimi ei ehkä sittenkään ole niin abstrakti, sillä kirja on suunnattu kaikille yllä oleville, ja yleistajuisesta kirjasta voivat innostua myös aivan tavalliset tallaajat. Kritiikistähän on yleisesti kirjoitettu aika vähän ottaen huomioon, että siihen törmää muodossa tai toisessa melkein kaikkialla mediassa. Onhan ammattikunnan toimiala laaja filosofiasta, tieteestä ja taiteesta peleihin ja ravintoon.
Kriitikoksi ei kuitenkaan voi kouluttautua missään oppilaitoksessa; niukkaa tietoa saa lähinnä taiteentutkimuksen opintojen yhteydessä. Kirjallisuutta alasta on niin ikään niukasti, ja tämä kirja on tervetullut mukaan tähän pieneen joukkoon aukkoa paikkaamaan.
Maaria Ylikankaan teos etenee selkeästi kuin aapiskirja. Aluksi itse kritiikin käsitettä lähestytään monesta kulmasta lähtien itse kritiikki-sanan kreikkalaisista juurista. Sana kritiikki viittaa erotteluun, punnitsemiseen, ratkaisuun ja tuomioon. Siis analyysiin, tarkasteluun eri puolilta, valintaan niiden välillä ja lopulliseen johtopäätökseen, pukeakseni asian näin tieteen kielelle.
Kritiikistä ja etenkin sen tekijöistä on ihmisillä hyvin negatiivinen kuva: kriitikko on ilkeä ja kateellinen egoisti, joka haluaa vain kostaa taiteilijalle sen, että ei itse osaa luoda taideteoksia. Kirja onnistuu hälventämään tätä kuvaa, ja samalla kirja osoittaa sen, että kyllä kriitikkokin osaa niitä teoksia kirjoittaa, ainakin kritiikistä.
Kyllä kriitikkokin osaa niitä teoksia kirjoittaa, ainakin kritiikistä.
Kriitikon uralle aikovia varoitellaan: työ on taloudellisesti epävarmaa freelancertyötä, eikä sitä arvosta juuri muut kuin kriitikot ja arvioita julkaisevat mediat. Kirjan mukaan kritiikki on itse asiassa niin heikossa jamassa, että sen hautajaisiakin on jo ehditty viettää vuonna 2023.
Niin ikään luetellaan huonon kritiikin tuntomerkkejä, kuten julkaisijan markkinointitekstin kopioiminen, muiden arvostelujen fraasien, etenkin kehujen, toistaminen ja se, että kriitikko ei selvästikään ole onnistunut ymmärtämään teosta.
Kirjassa esitellään myös kritiikin historiaa. Kun nykyään kriitikko näppäilee arvion omassa ylhäisessä yksinäisyydessään, 1700-luvulla kritiikki oli yhteisöllistä toimintaa, jota harjoitettiin keskustelemalla salongeissa. Niihin aikakauden radikaalit intellektuellit kokoontuivat keskustelemaan eri aiheista tieteestä taiteeseen. Kritiikki oli myös yhteiskuntakritiikkiä, ja kirjassa esitellään myös valistuksen tunnetuin taidekriitikko Denis Diderot. Tämä yhdisti nokkelasti taidekritiikkiä yhteiskuntakritiikkiin, ja kun hän esimerkiksi arvosteli hovitaiteilijaa teennäisyydestä, pilkka osui samalla pinnalliseen ja teennäiseen hovielämään yleensäkin.
Nykyään jos milloin kritiikin pitäisi toimia myös yhteiskunnallisella tasolla: yhteiskunta, joka kaivaa maata kritiikin jalkojen alta, pitäisi itse ottaa kritiikin kohteeksi. Vaikka valitsemalla arvioitavaksi sellaisia teoksia, jotka itse pitävät sisällään ansiokasta yhteiskuntakritiikkiä tai ainesta siihen.
Yhteiskunta, joka kaivaa maata kritiikin jalkojen alta, pitäisi itse ottaa kritiikin kohteeksi.
Erästä asiaa olen ihmetellyt jo kauan: miksi kritiikki samastetaan aina ja kaikkialla TAIDEkritiikin kanssa? Näin tehdään tässäkin kirjassa, ja kritiikkiä suuremmalle yleisölle esittelevässä kohdassa todetaankin, että ”kriitikko ja taidearvostelija tarkoittavat suunnilleen samaa asiaa”. Kirjan kaikki esimerkit päivä- ja kulttuurilehdistä edustavat taidekritiikkiä.
Eivätkö sitten esimerkiksi tietokirjoja arvostelevat kriitikot ole oikeita kriitikoita lainkaan? Vastausta en ole löytänyt mistään, eikä sitä tarjoa Kritiikistä-teoskaan.
Taidekritiikin ja tietokirjakritiikin suhdetta olisi teoksessa voinut pohtia. Ylikangas toteaa, että määritelmiä sille mikä on taidetta löytyy melkein yhtä paljon kuin taiteilijoita, kriitikoita ja taideteoksiakin. Lisäksi eri teoriat ovat usein räikeässä ristiriidassa keskenään. Taidetta eivät määrittelekään tieteelliset normit ja kriteerit, vaan taideinstituutiot, joiden kriteerit perustavat enemmän yhteiskunnalliseen valtaan kuin totuuteen ja tutkimukseen. Näin ei ole ihme, että kriitikotkin voivat sanoa teoksista melkein mitä tahansa. Tämä epämääräisyys avaa portit myös kriitikon mielivaltaiselle taiteen arvottamiselle, ja tämä mielivalta taas mahdollistaa vihan, kostonhimon, oman egon korostamisen ja muiden omien itsekkäiden intressien vallalle pääsyn.
Tietokirjaa arvosteleva kriitikko ei pysty noin vain piilottamaan omia intressejään puolueettomuuden ja objektiivisuuden kilven taakse. Hän on tarkka tutkija, joka etsii muiden tarkkojen tutkijoiden työstä epätarkkuuksia – tavoitteenaan tieteen edistyminen ja totuuden tavoittaminen. Toisaalta taide tarjoaa mielikuvitusta, lihaa ja vertaa tieteen itsessään kuivien ja kovien luiden ympärille. Taide ja tiede ovat vastakohtia ja voisivat täydentää toisiaan myös kritiikissä. Tieteeltä taidekritiikki voisi oppia etenkin ei-niin-hyvien teosten arvosteluun oikeaa asennetta, siis asian esittämistä neutraalisti, asiallisesti ja objektiivisesti, herjaamisen ja haukkumisen sijasta. Karttakeppiä heiluttavien opettajien aika on tai ainakin pitäisi olla jo ohi.
Karttakeppiä heiluttavien opettajien aika on tai ainakin pitäisi olla jo ohi.
Mutta ehkä taiteilija ja kriitikko eivät olekaan vihollisia. Tämänkin kirjan tekijä julistaa rakastavansa ja elävänsä taiteessa. Yhteistä näillä kulttuurin tekijöillä on usein myös se, että vaikka kumpikin elää taiteessa, kumpikaan ei elä taiteesta. Etenkin nyt kun taide on luokiteltu luksukseksi, johon velkataakan alla hoipertelevalla valtiolla ei ole varaa, sekä kriitikko että taiteilija joutuvat tekemään ”oikeita töitä”, vaikka museon siivoojana tai oopperan lipunmyyjänä, jotta voisivat vapaalla ollessaan antautua luksuksen luomiselle ja arvioimiselle.
Kirjoittaja on helsinkiläinen kriitikko.
