Vuonna 2017 Lastenkirjainstituutti kokosi näyttelyn Tätä en lapselleni lue! Sensuuritapauksia ja paheksuttuja lastenkirjoja, jossa oli esillä kautta aikojen sensuroituja lastenkirjoja.
Näyttelyssä oli esillä 56 kirjaa, jotka syystä tai toisesta ovat päätyneet sensuroitaviksi. Kaikissa käsiteltiin erilaisia tabuaiheita. Väkivaltaiset, ahdistavat tai kauhun piiriin kuuluvat teokset oli jaoteltu omaan kategoriaansa. Muut aiheet koskivat mm. seksiä ja ruumiillisuutta, aikuisten ja lasten ristiriitoja sekä poliittisesti tulenarkoja kysymyksiä. Näyttelyluettelo kirjoista ja perustelut sille, miksi niitä on paheksuttu tai sensuroitu löytyy edelleen Lastenkirjainstituutin sivuilta.
Näyttelyn kokoamisessa mukana ollut Minttu Tervaharju kirjoittaa:
”Lastenkirjallisuus on paradoksaalinen kirjallisuuden laji, sillä se on samaan aikaan tarkasti valvottua ja kuitenkin sivuutettua, samalla kertaa perinteisiin nojaavaa ja kumouksellista.”
Tervaharjun kiteytys on osuva. Aikuiset ymmärrettävästi yrittävät varjella lapsia ja nuoria sellaisilta teemoilta, joita he eivät ole valmiita käsittelemään. Toisaalta, pitkän linjan lastenkirjatutkija Päivi Heikkilä-Halttusen mukaan usein kyse on aikuisen kyvyttömyydestä kohdata vaikeita asioita ja haluttomuudesta selittää niitä lapselle.
Moralistinen lastenkirjallisuus
Lastenkirjallisuus on aina pyrkinyt opettamaan lapsille ja nuorille oikeita arvoja. Silti mikäli on uskominen aikuisten lapsuusmuistoja, parhaiten lasten ja nuorten mieleen jäävät kirjat, joita he eivät olisi saaneet lukea. Kirjailija Anneli Kanto toteaa kolumnissaan ”Moralismi ja lastenkirjallisuus” (Kritiikin Uutiset, 30.3.2022) kiitettävän suorasanaisesti:
”Selvää on, että verisammio ja lapsesta keitetty kaalisoppa olivat kiinnostavampia kuin hyveellinen elämä ja armeliaisuus köyhille, jotka olivat aina kiitollisia ja nöyriä.”
Hyvää tarkoittavat aikuiset pyrkivät kieltämään minulta kaiken liian jännittävän.
Tunnistan Kannon kokemuksen omasta lapsuudestani enkä usko, että olemme ainoita. Kauheudet yksinkertaisesti kiinnostavat – myös ja varsinkin lapsia ja nuoria. Niin kiinnosti minuakin jo lapsena, vaikka olin samaan aikaan hyvin herkkä. Juuri tästä syystä vastuulliset ja hyvää tarkoittavat aikuiset pyrkivät kieltämään minulta kaiken liian jännittävän. Kerron salaisuuden: ei se toiminut, ikävä kyllä. Ei se mitään – tiedän, että teitte parhaanne.
Olen kriitikkona ja tutkijana erikoistunut kahteen marginaaliseen ja huonosti ymmärrettyyn lajiin: kauhuun ja lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Lapsille ja nuorille suunnattu kauhu herättää aikuisissa hankalia kysymyksiä, joista päällimmäinen on se, onko tämä liian pelottavaa perheen pienimmille – mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Mikäli mediakeskusteluja on uskominen moralistit haluavat kieltää kauhun kaikilta alaikäisiltä ja kauhu suorastaan ”pilaa” lapset ja nuoret. Kauhu on kuitenkin aina kuulunut myös lasten ja nuortenkirjallisuuteen.
Inhimillisten eläinten näkymätön kauhu
Minun nuoruudessani kauhua lastenkirjoissa oli harvinaisen hankala kieltää, koska se oli näkymätöntä. Lastenkirjallisuuden kauhu oli puettu Ruohometsän kansan kaltaisiin suloisiin videokansiin, joissa oli pupuja niityllä, mutta jossa samat söpöt puput tukehtuivat koloihinsa ikimuistoisen graafisesti. Inhimillistetyillä eläimillä pystyi tekemään asioita, jotka aikuisten kulttuurissa olisivat kuuluneet alaikäisiltä kiellettyihin kauhuelokuviin. Paraatiesimerkki tästä on Robin Jarvisin lapsille suunnattu fantasiakirjasarja Deptfordin hiiret.
Kirjasarjan ensimmäisen osan Pimeyden kutsu kannessa poseerasi herttaisia hiiriä pitsihameissaan ja henkselihousuissaan. Heti ensimmäisillä sivuilla nyljettiin söpö hiirivanhus elävältä ja hieman myöhemmin nuoret päähenkilöt piiloutuivat murhattujen tovereidensa nahkojen alle välttyäkseen itse samalta kohtalolta. Lapsen mieleen jäi etenkin karu mustavalkokuvitus nyljetyn hiirennahkan tyhjistä silmäkuopista.
Lapsen mieleen jäi etenkin karu mustavalkokuvitus nyljetyn hiirennahkan tyhjistä silmäkuopista.
Kirjasarjan toisessa osassa Kristallivankila nähtiin skenaario, jollaista en ole pitkän linjan kauhuharrastajana nähnyt edes kaikkein tylyimmässä ja verisimmässä kauhufiktiossa. Ensin eräs sympaattisista sivuhahmoista syödään elävältä päähenkilön silmien edessä. Hahmon murheenmurtama isä lähtee kävelylle pellon laitaan ja löytää sieltä oksennuspallon, jossa on paitsi hänen poikansa jäännökset – eli lähinnä luita ja karvaa – myös medaljonki, jonka hän itse on pojalleen takonut erityisesti häntä ajatellen! Jotta traaginen ironia olisi mahdollisimman huipussaan, tuossa medaljongissa on elämän ja toivon symbolit.
Luonnollisesti rakastin näitä kirjoja syvästi lapsena ja luin ne kymmeniä kertoja, eikä kukaan huomannut kieltää niitä minulta koska ne näyttivät niin viattomilta. Eihän toki antropomorfisista eläimistä kertovassa fantasiakirjasarjassa voi olla mitään pahaa? Mikä voisikaan olla viattomampaa?
Kaikenikäisten kauhusadut
”Juuri lukemaan oppineesta minusta oli ihanaa kohdata hirviöitä ja kauheuksia”, kirjailija Kanto toteaa kolumnissaan.
Ihana on adjektiivi, jota harvoin käytetään kauhusta näin avoimesti. Samaistun täysin Kannon tunteisiin. En voisi kuvata suhdettani esimerkiksi Robin Jarvisin kirjoihin muuten kuin sanalla rakkaus. Jos joku olisi kieltänyt ne minulta, lapsuudestani olisi viety jotain todella olennaista. Ei siitä huolimatta vaan juuri siksi, että kirjat olivat niin väkivaltaisia. Olen nimittänyt niitä ilman ironian häivääkään herttaisiksi koko perheen splattereiksi. Sillä nämä kirjat ovat myös herttaisia ja aidosti ihania. Aivan kuten Grimmin sadut.
Silti Kanto ei suosittele Grimmin alkuperäisiä satuja lapsille. Tosin alkujaan Grimmin sadut eivät edes olleet lapsille tarkoitettuja ainakaan siinä mielessä kuin tänä päivänä asia käsitetään. Satujen historiaa tuntevat tietävät, että kansansadut olivat omana aikanaan ennen kaikkea aikuisten viihdettä ja siksi ne olivat täynnä seksiä ja väkivaltaa. Opettavaisuus jäi syystäkin sivuosaan. Sellaista asiaa ei ollut vielä olemassakaan kuin lastenkirjallisuus. Kaikki kirjallisuus oli kaikenikäisille ja kuten satujen raaka väkivaltaisuus osoittaa se ei ollut aina mitenkään hyvä asia. Suomalaisissakin kehtolauluissa tuudittiin samoihin aikoihin lasta Tuonelaan ja pohdittiin tyttölapsen polttamista elävältä.
Grimmin veljekset keräsivät alun perin näitä kansantarinoita, mutta huomatessaan, että lapsetkin alkoivat kiinnostua niistä, he siistivät niitä lapsille sopivammiksi eli lisäsivät moraalisia opetuksia, karsivat pahimpia raakuuksia ja etenkin seksiä. Kyllä, Grimmin pahamaisen raa’at sadut ovat kansansatujen siistittyjä, lapsille editoituja versioita.
Nuori lasten- ja nuortenkirjallisuus ja sen kritiikki
Vasta siinä vaiheessa, kun yhteiskunta alkoi modernisoitua, syntyi käsitys lapsuudesta ja nuoruudesta omana elämänvaiheenaan. Samaan aikaan alettiin ymmärtää lasten ja nuorten erityistarpeet kirjallisuuden kuluttajina. Pelkästään lapsille suunnattua kirjallisuutta alkoi ensimmäistä kertaa olla olemassa vasta 1800-luvulla, jolloin ajatus oli vielä vallankumouksellinen. Heinrich Hoffmannin kuuluisaa Jörö-Jukkaa (1845) on pidetty ensimmäisenä lasten kuvakirjana. Laji on siis erittäin nuori. Nuortenkirjallisuus on vieläkin nuorempi lajityyppi.
Nuoruutta omana elämänvaiheenaan kuvaavia kirjoja alkoi ilmestyä laajemmin vasta niinkin myöhään kuin 1900-luvulla. Ei ihme, että alan tutkimusta pidettiin vielä 1990-luvulla akateemisissa piireissä vähempiarvoisena ja sitä oli huomattavan vähän. Siihen nähden asiat ovat muuttuneet häkellyttävän nopeasti.
Suurin kohteliaisuus, jonka nuortenkirjailija voi arvioissa saada on se, kun aikuinen kriitikko kertoo nuortenkirjan sopineen myös aikuiselle.
Siinä missä moderneina aikoina lastenkirjallisuus on yhä harvemmin enää kaikenikäisille, nuortenkirjallisuus on yhä enemmän sitä ja nuortenkirjoja arvotetaan ennen kaikkea siitä lähtökohdasta toimivatko ne myös aikuisille. Tänä päivänä suurin kohteliaisuus, jonka nuortenkirjailija voi arvioissa saada on se, kun aikuinen kriitikko kertoo nuortenkirjan sopineen myös aikuiselle.
Valitettavasti tämä kriitikoiden varsin yleinen huomio ei kerro nuortenkirjasta vielä mitään etenkään, jos kriitikko jättää erittelemättä miksi näin on. Kyseessä on silloin kriitikon tunne samaan tapaan kuin se, että kriitikko ylistää kauhukirjaa, joka pelotti häntä, mutta jättää kertomatta mikä teoksessa tarkalleen ottaen pelotti. Kritiikissä kiinnostavaa eivät ole kriitikon tunteet vaan se, miten kriitikko kykenee analysoimaan ja erittelemään tunteita, joita teos herättää.
Yksi hyvä lähtökohta lasten ja nuortenkirjallisuuden arvioimiselle on ainakin sen pohdinta, aliarvioiko se kohderyhmäänsä. Tämä vaatii kriitikolta omalta jalustaltaan laskeutumista ja sen miettimistä, mitä teos voisi antaa jollekin muulle kuin hänelle. Toisaalta, juuri tämä on kriitikon tärkein tehtävä – sen tunnistaminen, että piti hän itse teoksesta tai ei, se voi omassa lajissaan olla arvokas.
Lasten ja nuorten kauhufiktion nykytila
Tänä päivänä lasten ja nuorten kauhua voidaan avoimesti markkinoida kauhuna toisin kuin omassa lapsuudessani. Tarjontaa on myös enemmän kuin omassa lapsuudessani. Pienkustantamot kuten Haamu-kustannus ovat rakentaneet brändinsä sen varaan, että julkaisevat kauhua ennen kaikkea nuorille lukijoille. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2023 voittanut kirjailija Magdaleena Hai taas kirjoittaa kauhua ennen kaikkea nuorille. Jopa isoilta kustantamoilta tuttu kauhukirjailija Marko Hautala on julkaissut kauhuteemoilla leikittelevän lastenkirjan.
Tästä huolimatta joidenkin mielestä kauhufiktio ei kerta kaikkiaan kuulu viattomaan lapsuuteen. Paitsi että nämä asiat kuuluvat myös lasten ja etenkin nuorten maailmaan. Kuten Kantokin toteaa, lapset ja nuoret eivät elä vaaleanpunaisessa tyhjiössä tai meistä aikuisista erillisessä onnelassa, jossa ei ole sotaa, ilmastonmuutosta, epäoikeudenmukaisuutta tai väkivaltaa. Ainoa ero on siinä, että lapsilta ja nuorilta puuttuu aikuisten suhteellisuudentaju ja välineet käsitellä näitä vaikeita teemoja.
Päivi Heikkilä-Halttunen ja Susanne Ylönen kirjoittavat dialogimuotoisessa artikkelissaan ”Kauhu ja lukijuus lastenkirjallisuudessa” (Avain 3/2017) siitä, millaisia tarpeita kauhu lastenkirjallisuudessa palvelee. Molemmat tutkijat nostavat esiin sen, miten tärkeää on voida pelätä turvallisesti ja sen, miten kauhukuvasto tarjoaa mahdollisuuden tähän. Erityisen kiinnostava on kuitenkin Ylösen esittämä kysymys siitä, kenen peloista on lopulta kyse.
Ylönen kirjoittaa:
”Lastenkirjojen kauhujen kohdalla onkin kiinnostavaa kysyä, kenen peloista niissä lopulta on kyse. (…) Lapsen mieli on meille aikuisille tavallaan vieras, vaikka kaikki ovat joskus olleet lapsia. Vierautta luovat esimerkiksi ajallinen etäisyys ja siitä johtuva unohtaminen sekä lapsuuteen liitetyt romantisoivat ja viattomuutta korostavat käsitykset, jotka tekevät kauhun ja lapsuuden yhdistelmästä yleisesti paradoksaalisen tuntuisen ja kielletyn ja toisaalta genremielessä niin toimivan tehokeinon.”
Sivuutettu lapsuus ja hyödyttömät aikuiset
”Ne, joiden mielestä lapsuus on elämän parasta aikaa eivät varmaan ole koskaan olleet lapsia”, toteaa osuvasti eräs lapsuuteni lempisarjakuvan Lassin ja Leevin kuriton sankari, kuusivuotias poika Lassi, jonka ympärillä maailma on täynnä eksistentiaalisia kauhuja, joita hyväntahtoiset aikuiset kieltäytyvät näkemästä tai ottamasta vakavasti koska hän on vain lapsi.
Lapsuus oli täynnä mielettömiä, eksistentiaalisia kauhuja, jotka eivät kuuluneet aikuisten rationaaliseen maailmaan.
Minttu Tervaharjun kiteytys siitä, miten lastenkirjallisuus on samaan aikaan tarkasti varjeltua ja sivuutettua on osuva tapa kuvata myös lapsuutta ja nuoruutta itsessään. Jokainen, joka muistaa millaista oli olla lapsi, muistaa todennäköisesti myös, miten lapsuus oli täynnä mielettömiä, eksistentiaalisia kauhuja, jotka eivät kuuluneet aikuisten rationaaliseen maailmaan. Niiden kanssa oli vain opittava selviytymään jotenkin – usein ilman aikuisten apua, koska aikuiset sanoivat, ettei niitä ollut olemassa. Eikä tietenkään ollutkaan siinä todellisuudessa, jossa aikuiset elivät. Ei se silti tee niistä lapselle vähemmän totta.
Maria Laukka kirjoittaa esseessään ”Kuka arvostelisi Peppi Pitkätossua” (Kritiikin Uutiset 4/2008; 8.8.2023):
”Peppiä arvosteltiin aikanaan aikuisten mitätöimisestä, suorastaan nollaamisesta. (…) Taustalla häämöttää lapsen jalustalle asettaminen ja aikuisten turmeltuneisuuden osoittaminen, tuttu muustakin lastenkirjallisuudesta.”
Trooppi on lasten- ja nuortenkirjallisuudesta syystäkin tuttu ja paljon käytetty. Erityisen suosittu se on myös kauhufiktiossa. Lapsille ja nuorille suunnattu kauhufiktio kommentoi suorastaan hyytävästi sitä, miten lapset ja nuoret ovat avuttomia sellaisten uhkien edessä, joiden olemassaoloa aikuiset eivät edes halua nähdä. Hyväntahtoiset aikuiset eivät kerta kaikkiaan usko tai mikä pahempaa halua uskoa, että mikään niin väkivaltainen ja kammottava kuuluisi lasten ja nuorten maailmaan.
Kenen peloista olikaan kyse?
Kauhufiktiossa aikuisille kertomisesta ei todellakaan ole mitään hyötyä, koska aikuiselle lapsuuden kauhut ovat liian epämukavia kohdattaviksi – ja juuri se tekee aikuisista hyödyttömiä. Aikuiset mieluummin sulkevat silmänsä ja näkevät lapset täydellisen viattomuuden vaaleanpunaisten linssien lävitse sillä välin, kun lapset jäävät yksin taistelemaan sellaisia hirviöitä vastaan, joita aikuisille ei ole olemassakaan.
Aivan – kenen peloista olikaan kyse?
Samat hyväntahtoiset aikuiset ovat etunenässä kieltämässä lapsilta ja nuorilta kauhufiktion – ainoan turvallisen välineen käsitellä tätä eksistentiaalista kriisiä. Koska missäpä muuallakaan niitä käsiteltäisiin?
Kirjoittaja on tamperelainen kirjailija, kuvittaja, kriitikko ja väitöskirjatutkija.
