Eero Ojanen ja Timo Jantunen:
Neron tie. J. A. Hollon elämä
Avain 2024, 301 s.
Juho Hollon (1885–1967) tuntevat muutkin kuin kirjallisuuskriitikot. Valtaosa suomeksi käännetyistä klassikoista on Hollon kääntämiä. Mutta harvempi tietää, että hän osasi lukea ja kirjoittaa niin varhain ja hyvin, että osasi katkismuksen ulkoa jo 6-vuotiaana ja sai ensimmäisen juttunsa Päivälehteen 8-vuotiaana, eikä sitä tarvinnut edes editoida.
Kuitenkaan hänestä ei tullut kirjailijaa, mutta muiden kirjoja hän käänsi enemmän ja useammasta kielestä kuin kukaan häntä ennen ja jälkeen. Mutta kuin kohtalon johdatuksesta, kun vuonna 1967 Tuomas Anhava kääntäjämestarin kuoleman jälkeen kokosi hänen jälkeenjääneistä kirjoituksistaan aforismeja Parnassossa julkaistavaksi, kooste sai saman nimen kuin tuo 70 vuoden takainen esikoinen: ”Mistä ajattelen”.
Kirjoitin yllä olevan luettuani vasta muutamia sivuja varsinaista elämäkertaa, ja heti vakuutuin, että kirja on yhtä kiintoisa kuin sen kohdekin. Tuo takaraivoon kuin huomaamatta painunut nimi saa kasvot ja alkaa elää. Hollo paljastuukin, paitsi monilahjakkuudeksi työkuvansa kannalta, myös persoonaltaan ja tavoiltaan erikoiseksi ja ristiriitaiseksi. Hollo olikin lapsesta asti vetäytynyt ja hiljainen sivustakatsoja.
Hollo paljastuu, paitsi monilahjakkuudeksi työkuvansa kannalta, myös persoonaltaan ja tavoiltaan erikoiseksi ja ristiriitaiseksi.
Kirja koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäinen, varsinainen elämäkerta on filosofi Eero Ojasen käsialaa ja jälkimmäinen kasvatustieteilijä Timo Jantusen kartoitus Hollon kasvatustieteellistä ajatuksista ja saavutuksista. Hollo oli paitsi kääntäjä, myös kriitikko ja kasvatustieteilijä. Kaikki nämä näennäisesti erilliset puolet todellisuudessa täydensivät ja hedelmöittivät toisiaan.
Kirjan kaksi osaa ovat niin tyylillisesti kuin sisällöllisesti keskenään eri maailmoista, mikä ei välttämättä ole huono asia, vaan päinvastoin lisää kiinnostusta tuota kaikkien tuntemaa ja samalla kaikille tuntematonta monikasvoista persoonaa kohtaan.
Ojasen haasteena onkin se, että saatavilla olevat lähteet ovat varsin niukat. Suurimmaksi osaksi lähteenä toimivat Hollon päiväkirjat, joita hän piti elämänsä ehtoolle asti. Kirjassa esiintyykin sana ’ehkä’ niin usein, että se jää mieleen. Sivustakatsojan ja eristyjän rooli ulottuu näin myös Hollosta saataviin lähdetietoihin. Toisaalta se vahvistaa entisestään sitä kiehtovaa mystistä sädekehää, jonka jo nuorena neron maineen saanut ja ansainnut eksentrikko oli ympärilleen loihtinut.
Kääntämisen olemus
Hollo käänsi yli satakunta teosta. Tarkkaa määrää on vaikea laskea senkin vuoksi, että joillain kirjoilla on monta osaa eli lasketaanko ne yhteen vai ei, jne. Mutta monipuolinen kirjojen kavalkadi on: Tuhannen ja yhden yön tarinoista Friedrich Nietzschen Näin puhui Zarathustraan. Ja väliin mahtuu monenmoista tietokirjoista kaunokirjallisuuteen, ja jopa viihdekirjallisuuteen. ”Kaiken kaikkiaan Hollolta ilmestyi kuutena Keski-Euroopan vuosina 1920−1925 ainakin 34 käännöstä eli lähes kuusi kirjaa jokaista vuotta kohden! Se on valtava työmäärä. Hän teki samanaikaisesti töitä viidelle eri kustantajalle Suomessa”, teoksessa todetaan.
Hollo korosti kaikessa holismia: asiat pitää nähdä yhteydessä toisiinsa.
Itseasiassa Hollo ei pitänyt itseään kääntäjänä, vaan suomentajana. Kääntäjä kääntää mekaanisesti yhden suhde yhteen -periaatteen mukaisesti, mutta suomentaja luo yhdessä teoksen tekijän kanssa kirjan uudestaan, ja lopputulos on aina enemmän kuin alussa. Kun Hollo suomensi, hän näki kuin selvänäkijä valmiin lauseen valmiina edessään. Hollo korostikin kaikessa holismia: asiat pitää nähdä yhteydessä toisiinsa; ne muodostavat orgaanisen, elävän kokonaisuuden. On sanottu, että kääntäjäkin on taiteilija, ja Hollossa tämä taidemuoto saavutti sen huipun, jota kutsumme neroudeksi.
Nykyään kyseenalaisena pidetyn käsitteen nero ja nerous kohdalla kirjassa todetaan, että nerous ei viittaa muiden yläpuolella olevaan yli-ihmisluojaan, vaan ihmiseen, joka tekee asiat omaperäisesti ja eri tavoin kuin muut – ja näin toiminnallaan kannustaa muitakin astumaan rohkeasti omalle tielleen tai teilleen.
Kriitikko on myös kasvattaja
Jo kouluaikoina Hollo kirjoitti kritiikkejä ja vuodesta 1905 lähtien jo Helsingin Sanomiinkin. Kritiikeissä Hollolla on pedagoginen ote, jolla hän kannustaa lukijaa perehtymään oman ajattelunsa voimin teokseen ja muodostamaan käsityksensä siitä itsenäisesti. Kasvatus ei ollut Hollolle kokoelma kieltoja ja käskyjä, kasvamaan pakottamista, vaan pikemminkin ”kasvamaan saattamista”, jossa kasvatettavalle tarjotaan edellytykset kehittyä ainutkertaiseksi yksilöksi, omaksi itsekseen.
Samaan tapaan kriitikon tulee vaientaa omat ennakkoasenteensa ja niistä kumpuavat vaatimukset. Hiljentyä ja avautua teoksen edessä, ja antaa sen puhua… ja sitten jos puhe takkuilee tai eksyy asiasta tai muuta vastaavaa, herättää teoksen tekijä ystävällisesti huomaamaan tämä. Hermeneuttiseen sävyyn Hollo korostaa ymmärtämistä kritiikin perustana. Ymmärtäminen ei tarkoita samaa kuin hyväksyminen sen enempää kuin kritisoiminen haukkumista. Päinvastoin, jotta voi arvostella objektiivisesti ja puolueettomasti jotain teosta, pitää ymmärtää mitä se haluaa sanoa, mitä merkityksiä se pitää sisällään.
Jotta voi arvostella objektiivisesti ja puolueettomasti jotain teosta, pitää ymmärtää mitä se haluaa sanoa, mitä merkityksiä se pitää sisällään.
Hollon lähtökohtana olikin aina avoin ja myönteinen suhde teokseen, niin kuin kasvattajalla tulee olla lapseen, hankalaan ja oikuttelevaankin. Voisi jatkaa, että nykyään on filosofisestikin selvää, että ennakkoasenne vaikuttaa siihen, miten kohteen hahmottaa, tulkitsee ja arvottaa. Ihminen katsoo maailmaa aina jonkin muotoisten ja väristen silmälasien läpi. Näin tulisi itsereflektion tai filosofisen meditaation avulla ottaa lasit kokonaan pois silmien edestä ja katsoa teosta suoraan teoksen itsensä läpi.
Voisin täydentää: kriitikolle itselleenkin tällainen asenne on samalla kriitikoksi kasvamista tai itsekasvattamista, missä tärkein ja vaikein tehtävä on voittaa ja vapautua jokaisen kriitikon pahimmasta vihollisesta – omasta kaikkitietävästä egosta.
Kirja osoittaa vakuuttavasti, että kääntäminen, kriitikon työ ja kasvatustiede hedelmöittävät ja rikastuttavat toisiaan ja kietoutuvat lopultakin yhteen Hollon elämäntyössä. Kasvattaja on samalla kriitikko, kriitikko on samalla kasvattaja, ja kääntäjä vaalii suomen kieltä ja samalla kasvattaa kansaa saattamalla suuren maailman sivistyksen helmet kaikkien käsiin.
Kirjoittaja on helsinkiläinen kriitikko.
