Muistatko Enkeli-Elisan? 15-vuotiaan tytön, joka teki itsemurhan rankan koulukiusaamisen seurauksena helmikuussa 2011? Traagisesti kuolleen enkelin, jonka vanhemmat dokumentoivat suruprosessiaan yhteiseen blogiin? Elisan päiväkirjat, joista paljastuneita kauheuksia siteerattiin niin Yle Akuutissa kuin Poliisi-TV:ssäkin?
Muistatko, kun Enkeli-Elisa ei ollutkaan totta?
Ensimmäisenä seuraa tunnustus: suhteeni Enkeli-Elisaan on fanaattinen. Olin lukioikäinen, kun tapaus levisi mediassa, ja tarina järkytti minua syvästi. Elisan perheen ”äänitorvena” toiminut Minttu Vettenterä lausui Yle Hämeen haastattelussa (30.3.2012), että kouluissa tapahtuva väkivalta on niin rajua, että kiusaamistapauksia pitäisi käsitellä rikoksina.
Elisalla on salaisuus.
Kun toimittajat Hanna Nikkanen ja Anu Silfverberg sitten paljastivat Enkeli-Elisan sepitteeksi artikkelissaan Uskomaton murhenäytelmä, en ollut pettynyt, vaan entistä kiinnostuneempi. Vyyhti oli niin kummallinen. Miten on mahdollista, että harrastajakirjoittajan blogikirjoituksiin perustuva, hyvällä tahdollakin epäuskottava tarina meni maan suurimmissa medioissa läpi niin helposti? Miksi juuri tämä tenhoava katsaus suomalaisen koulun pahoinvoinnin tilaan sai valtavan määrän ihmisiä puolelleen?
On aloitettava Elisasta.
Elisa on 15-vuotias tyttö, tummahiuksinen kaunotar, vanhempiensa silmäterä. Hän rakastaa eläimiä ja uimista, kirjoittaa innokkaasti päiväkirjaa, juo iltaisin isän kanssa kaakaota. Mutta Elisalla on salaisuus. Häntä kiusataan koulussa. Kiusaaminen ei ole mitään leikkiä: pojat seuraavat rappuun, huutavat tappouhkauksia, varastavat ja sotkevat tavarat ja soittavat ilkeitä pilapuheluita. Väkivaltaa, raakuutta. Koulupäivät ovat hirveää piinaa, pelkoa selviytymisestä. Ei jaksa. Ei pysty. Mä en ole mitään, hän kirjoittaa päiväkirjaansa. Yhtenä helmikuun päivänä Elisa ei jaksa enää. Vanhempien lääkekaapista löytyy sopiva cocktail. Elisa kömpii äidin ja isän sänkyyn ja nukahtaa ikuiseen uneen.
Lepää rauhassa, kaunis lapsi
Avoimessa arkussa lepäävä Elisa on ”enkelimäisen kaunis”, kuinkas muutenkaan. Tyttö on täydellisen uhrin arkkityyppi, johon henkilöityy niin kutsuttu kadonneen valkoisen naisen syndrooma, eli se, kuinka paljon enemmän mediahuomiota valkoisten naisten katoamistapaukset saavat verrattuna miehiin ja erityisesti rodullistettuihin naisiin. Kuvittelin pitkään, ettei Elisan poikaversio, Enkeli-Elias tai Enkeli-Eino, voisi koskaan herättää samanlaista myötätunnon hyökyaaltoa.
Sitten, kolmetoista vuotta myöhemmin, helmikuussa 2025 joku tuttuni jakoi Instagram-stooriinsa kuvan särkyneestä sydämestä, jonka yhteydessä oli teksti: ”#AnteeksiPekka”.
Kuvateksti kertoi, että kyseessä oli hyväntekeväisyysjärjestö Apuna ry:n anteeksipyyntö itsemurhan tehneelle, rankasti koulukiusatulle Pekka-pojalle. Pekan vaatteille oli virtsattu, häntä oli pahoinpidelty, väkivaltaa kuvattu netissä kiertäneisiin videoihin. Ensimmäinen itsemurhayritys oli vienyt pojan pyörätuoliin. Apuna ry halusi ravistella Suomen kansaa: Snapchat-viestisovellus pois Suomen verkosta! Puhelimet pois kouluista! Mitä siellä kotona oikein tapahtuu, postauksessa kysyttiin, ja vaadittiin opettamaan lapsille empatiataitoja. Lepää rauhassa, kaunis lapsi.
Se kuulosti jotenkin niin tutulta.
Selvisi, ettei mitään koulukiusattua 15-vuotiasta ollut koskaan ollutkaan.
Enkeli-Elisa sai temmeltää otsikoissa monta kuukautta, ennen kuin huijaus paljastui. Pekan aikakausi oli toinen, ja sosiaalisen median kanavissa tekstin todenperäisyyttä alettiin epäillä jo samana päivänä. Ei mennyt kauaakaan, kun selvisi, ettei mitään koulukiusattua 15-vuotiasta ollut koskaan ollutkaan, ja julkisuuteen tuli muun muassa ”Pekan äiti”, joka kertoi Apuna ry:lle lähettämässään sähköpostiviestissä keksineensä koko jutun ja ottavansa siitä täyden vastuun. Iltapäivälehtien haastatteluissa ja hyväntekeväisyysjärjestön suljetussa Facebook-ryhmässä Apuna ry:n perustaja Heidi Jaari kertoi, että he olivat joutuneet huijauksen uhreiksi. Pekan tarina oli päässyt luikahtamaan normaalisti hyvin tiiviin taustatarkistusseulan läpi. Epäselväksi jäi, kuka lopulta oli huijannut ketä.
Ihmisten hyväntahtoisuutta ja järjestöjen vähäisiä resursseja epäilemättä käytetään hyväksi, enkä ota kantaa siihen, onko Apuna ry vyyhdissä uhri vai jollain tapaa osallinen. On kuitenkin mielenkiintoista, että järjestön alkuperäisessä Pekka-postauksessa käyttämä retoriikka istuu lähes saumattomasti kirjallisissa huijauksissa tyypillisesti käytettyyn muottiin. Pekka ja Elisa eivät suinkaan ole ainoita sepitettyjä traagisia ja viattomia uhreja, joiden tarinalla on yritetty edistää jonkinlaista agendaa.
Kärsimyskirjallisuudessa faktat ovat usein toissijaisia
2000-luvun alussa mystinen JT LeRoy villitsi kirjamaailmaa kammottavaa nuoruuttaan kuvaavilla teoksilla Sarah (2000) ja Petollinen on ihmissydän (The Heart is Deceitful Above All Things, 2001).
Marie Sophie Hingst, holokaustista selviytyneiden jälkeläinen, kirjoitti juutalaistaustastaan suosittua blogia vuosina 2013—2019 ja lähetti dokumentaatiota sukulaisistaan holokaustin uhrien viralliseen muistopaikkaan Yad Vashemiin.
Niin ikään holokaustielämäkerrassaan Angel at the Fence (2009) puolalaissyntyinen Herman Rosenblat muistelmoi Schliebenin keskitysleirillä tapaamaansa tyttöä, joka kuljetti hänelle salaa ruokaa aidan yli, ja josta tuli ihmeellisten sattumien kautta aikuisiällä Rosenblatin vaimo.
Julkisuutta ja kustannussopimuksia riitti, kunnes selvisi, että ”JT LeRoyna” oli esiintynyt palkattu näyttelijä, Marie Sophie Hingst ei ollut juutalainen alkuunkaan, ja Herman Rosenblat oli kyllä joutunut Schliebeniin, mutta aidan yli omenoita viskova enkeli oli hänen mielikuvituksensa tuotetta.
Kärsimyskirjallisuudessa kirjalliset huijaukset ovat hämmästyttävän yleisiä.
Niin kutsutussa kärsimyskirjallisuudessa kirjalliset huijaukset ovat hämmästyttävän yleisiä. Kertomukset vaihtelevat sankarimaisista selviytymistarinoista lohduttomiin kuolemantapauksiin, mutta jotain yhteistä niillä kaikilla on. Jokaisen tarinan keskiössä on yksilö; keskushenkilö, johon huomio kiinnittyy ja tragedia henkilöityy. Sepitetystä keskushenkilöstä tulee etulinjan taistelija, jonka nimissä sotaa koulukiusaamista, väkivaltaa tai lapsuuden laiminlyöntiä vastaan käydään. Hän on pyhimykseksi ylennetty marttyyri tai ihailtava, koskematon sankari. Vain hänen kauttaan kansa herää unestaan ja ymmärtää käsillä olevan ongelman vakavuuden.
Identifioitu uhri seisoo tragedian etujoukoissa
Ilmiöllä on nimi: sitä kutsutaan identifioidun uhrin efektiksi. Käsite tarkoittaa ihmisten taipumusta auttaa yksittäistä, identifioitua henkilöä kasvottoman ryhmän sijaan, vaikka molempia koskettaisi sama ongelma tai hätä. Efektistä on lukuisia tosielämän esimerkkejä, kuten Alan Kurdi, kaksivuotias syyrialaispoika, jonka traagisen kuoleman ikuistanut valokuva alkoi kiertää kansainvälisessä mediassa syyskuussa 2015. Kurdi oli hukkunut pakomatkallaan Turkista perheensä kanssa. Valokuva herätti laajaa poliittista keskustelua pakolaiskriisistä ja sai aikaan rahalahjoitusten vyöryn pakolaisia auttavalle järjestölle, Migrant Offshore Aid Stationille. Alan Kurdista tuli pakolaiskriisin symboli.
Myös kirjallisella huijauksella vaikuttaa lähes poikkeuksetta olevan identifioitu uhri. Niin #AnteeksiPekka-tapauksessa kuin Enkeli-Elisassakin nimi nostettiin otsikoksi, joka määritteli tragedian juurisyytä, näissä tapauksissa koulukiusaamista. Enkelimäinen Elisa, anteeksipyynnön ansaitseva Pekka. Lapsekkaan viattomuuden lisäksi heillä on toinenkin etu: he ovat kuolleita. Heistä on aina olemassa vain muisto, vääristynyt peili, josta katsovat kaikki Suomen kuoliaaksi kiusatut lapset. (Ilta-Sanomat todella otsikoi ensimmäisen Elisa-juttunsa ”Kuoliaaksi kiusattu Elisa”.)
Lapsekkaan viattomuuden lisäksi heillä on toinenkin etu: he ovat kuolleita.
Koska Pekan elinkaari oli paljon lyhyempi kuin Elisan, on hänestä henkilönä tarjolla huomattavasti vähemmän tietoa. Apuna ry:n edustajien kirjoittamista sosiaalisen median kommenteista ja postauksista löytyy kuitenkin jotain. Pekka on 15-vuotias ja asuu äidin ja kahden pikkusisaruksen kanssa. Poikaa on kiusattu koulussa rajusti jo pitkään, ja tämän isän tehtyä itsemurhan tammikuussa 2025 Pekka joutui entistä rankemman pahoinpitelyn kohteeksi. Hän hyppäsi katolta, mutta jäi henkiin. Myöhempi itsemurhayritys päättyi pojan kuolemaan. Kaiken tämän tapahtuessa rinnalla kulki Apuna ry, jonka vapaaehtoisilta Pekka sai rahaa uuteen puhelimeen ja vaatteisiin. Ennen kuolemaansa Pekka viestitti järjestölle: ”Mun äiti kertoi että te ja teidän auttajat halusitte auttamaan mua saamaan kaiken mitä tartten sellaisina mitä tarvitsen.. […] ehk mua ei enää kiusata vaatteiden takia ja en oo enää niin erilainen kuin muut”.
Uhrin kyseenalaistaminen on epäkiitollinen tehtävä
Henkilöhahmona Pekka on viaton, pyyteetön ja saamastaan avusta pohjattoman kiitollinen. Sellainen herättää myötätuntoa, tietenkin. Facebook-kommenteissa Pekkaa kutsuttiin ”pikku enkeliksi” ja ”rakkaaksi kullannupuksi”. Hänestä tuli uskomattoman nopeasti suomalaisen koulujärjestelmän ahdingon marttyyri, aivan kuten Elisasta aikanaan.
Itsemurhan tehnyttä tai silmittömän väkivallan seurauksena kuollutta uhria on hyvin epämukavaa kritisoida. Vaikka kertomus tapahtumista olisi epäuskottava, kuka haluaa olla se, joka epäilee 15-vuotiaan itsemurhan tehneen nuoren tarinaa ja tulee pahimmassa tapauksessa halveeranneeksi hänen muistoaan? De Finan ja Georgakopouloun (2012, s. 98) mukaan ihmisen henkilökohtaista kokemusta on huomattavasti vaikeampaa kyseenalaistaa kuin mitään järkeilyyn perustuvaa argumenttia. Henkilökohtainen kokemus on aina, no, henkilökohtainen. On luonnollista, että empatia ajaa sellaista kuunnellessa kylmän järjen edelle.
Äiti, minulla on huomionnälkä
Pekka-kohun keskellä satuin googletusseikkailuissani törmäämään Heidi Jaarin kirjoittamaan, Apuna ry:n toiminnasta ja heidän asiakkaistaan kertovaan kirjaan. Kirjan nimi on Äiti, minulla on nälkä… (2020). Teos on täynnä mitä hirvittävimpiä kertomuksia järjestön asiakkaiden arjesta ja hätätilanteista, joissa ainoan avun on tarjonnut Apuna ry.
Jaari kirjoittaa erään perheen tilanteesta näin:
”Äiti katsoo kelloa ja toteaa, että lapset pitää hakea kohta päiväkodista. Lasten hakeminen merkitsee aterioiden miettimistä. […] Päivälliseksi hän keittää lapsille makaronia. Kasvavien lapsien tarvitsisi syödä enemmän ja monipuolisemmin, mutta kun ei ole rahaa. Illalla lasten mennessä nukkumaan, he valittavat: ’Äiti, minulla on nälkä!’ Äiti vastaa ymmärtävänsä ja hieroo pieniä masuja.” (s. 15)
Kelan hylkäämä äiti googlettaa epätoivoisena, mistä voisi saada apua, ja bongaa Apuna ry:n.
Kirjassa kuvataan, kuinka Kelan hylkäämä äiti googlettaa epätoivoisena, mistä voisi saada apua, ja bongaa Apuna ry:n. Järjestöltä perhe saa ”ensiapuna jääkaapin täyteen ruokaa jo samana päivänä” (s. 17). Tarina huipentuu onnelliseen loppuun: ”Kyyneleet valuvat äidin poskille, ehkä tästä vielä selvitään, hän ajattelee” (s. 17).
En ole sosiaalialan ammattilainen enkä tunne Suomen sosiaaliturvajärjestelmää erityisen syvällisesti. En epäile hetkeäkään, etteikö tällaista Suomessa tapahtuisi, ja etteikö Apuna ry olisi auttanut montaa hädänalaista perhettä – kaikki kunnia siitä heille. Se, mikä minua kiinnostaa, on tarina.
Trauman pornografia
Äiti, minulla on nälkä… on tietokirjaksi aikamoista tajunnanvirtaa, mutta kertomakirjallisuutena se onnistuu monessakin asiassa. Kirjassa on selkeä hyvä-paha-kahtiajako: hyvä Apuna ry, paha Kansaneläkelaitos ja Suomen valtio. Hyvien puolella esiintyvät myös traagisten tarinoiden keskushenkilöt, Apuna ry:n autettavat. (Kirjan päähenkilö taitaa kuitenkin olla Jaari itse – niin seikkaperäisesti hänen hyväsydämisyydestään ja tavastaan ostaa lahjakortteja tuntemattomille päivänpiristykseksi kerrotaan.) Heillä ei kerta kaikkiaan ole mitään muuta keinoa selviytyä elämästä kuin Apuna ry:n jatkuva ja pyyteetön apu. Pienet masut saadaan täyteen, kyyneleet pyyhitään poskilta. ”Virastot sulkevat ovensa ja puhelinlinjansa klo 17.00. Me emme koskaan.” (s. 36)
Kirjassa toistuva draaman kaari on mielenkiintoinen. Ensimmäisellä sivulla todetaan, että teos on kirjoitettu ”niiden nälkäisten lasten äänellä, jotka illalla yrittävät saada unta nälästä särkevästä vatsasta huolimatta” (s. 7). Mutta onko? Ketä nämä tarinat oikeastaan palvelevat? Takakannen mukaan ”kirjan keskeinen tarkoitus on vähentää kiusaamista ja syrjäytymistä tekemällä niihin johtavia kehityskulkuja näkyväksi”. Näitä kehityskulkuja on tekstistä kuitenkin vaikea löytää. Tiedon jakamisen sijasta Äiti, minulla on nälkä… on pikemminkin silkkaa loputonta traumapornoa (tietysti ahdinko loppuu aina, kun Apuna ry kiiruhtaa paikalle ruokakasseineen). Lukija pääsee voyeuristiselle tutkimusmatkalle toisen ihmisen hätään. Ja joka sana on tosi!
Furedi on kutsunut ilmiötä emotionaaliseksi strippiesitykseksi.
Sosiologian emeritusprofessori Frank Furedi on kutsunut ilmiötä emotionaaliseksi strippiesitykseksi. Furedi (2007) kirjoittaa, että toisin kuin kirjakauppiaat väittävät, niin sanotut kärsimyselämäkerrat eivät tarjoa inspiroivia selviytymistarinoita, vaan antavat lukijalle luvan tirkistellä toisten alennustilaa ja tuskaa kuin strippiesitystä. Yksityiskohtaiset kuvaukset virtsaisista repuista ja nälkää valittavista lapsista osuvat kuvaukseen hyvin.
Onko totuudella väliä?
Niin Pekan kuin Elisankin tapauksen yhteydessä nousi esille kysymys siitä, pyhittääkö tarkoitus keinot. Onko oikeastaan väliä, jos juuri tämä tarina ei ole totta, kun tällaista kuitenkin ihan oikeasti tapahtuu? Onko väliä, ettei juuri tämä Elisa tai Pekka ole todellinen, kun he symbolisesti edustavat tosielämän vastinparejaan?
Facebookissa asiaa koskevien julkaisujen kommenttikentissä todettiin muun muassa, että ainakin kiusaamiselle saatiin Pekan tarinalla näkyvyyttä. Toisessa julkaisussa eräs politiikassa aktiivinen henkilö kirjoitti, että vaikka Pekan tarina todettiin huijaukseksi, on Helsingissä tapahtunut toinen samanlainen, ulosteen ja virtsan kirjoma kiusaamistapaus. Kommentti vaikuttaa vihjaavan, että jonkinlainen yleismaailmallinen Pekka on kuin onkin olemassa – nimellä ja yksityiskohdilla ei niin väliä. (Ja miksi näissä tarinoissa on niin paljon eritteitä?)
Furedin (2007) mukaan todeksi väitetyt kärsimystarinat ikään kuin antavat ymmärtää, että faktoista riippumatta on olemassa jonkinlainen ”korkeampi totuus” – että juuri tätä tarinassa kuvattua kärsimystä todella tapahtuu, vaikkei tarina nyt ihan paikkaansa pitäisikään. Myös Terapeuttivillenä tunnettu kansanedustaja Ville Merinen kirjoitti Instagram-julkaisussaan (26.2.2025) Pekka-kohun ollessa kuumimmillaan, että oli Pekka totta tai ei, kiusaaminen ja väkivalta ovat todellisia ongelmia, ja että ”Suomessa on menossa monta ’Pekka’-tilannetta”. Epäilemättä. Mutta kysymystä siitä, onko totuudella väliä, ei voi ohittaa.
Empatia on elintärkeä poliittisen retoriikan työkalu. (Tässä kohtaa lienee luontevaa mainita, että Apuna ry:n Heidi Jaari oli ehdolla kuntavaaleissa 2025 Liike Nytin listoilla.) Sen avulla voidaan siirtää huomiota tärkeinä pidettyihin aiheisiin, luoda raflaavia kampanjoita ja saada ihmiset järjestäytymään. Jos empatian herättänyt tarina kuitenkin perustuu valheisiin, kaikelta uskottavuudelta putoaa pohja. Keskustelu siirtyy itse asiasta käsittelemään huijausta, aivan kuten minäkin tässä koulukiusaamista mitä vähimmissä määrin käsittelevässä esseessä teen.
Kun kirjallisen huijauksen ruumis avataan, paljastuu sieltä empatiaa sykkivä ihmissydän.
Myös Pekan tapauksessa huhut esimerkiksi siitä, mitä koulua poika oli käynyt, alkoivat kiertää nopeasti. Sosiaalisessa mediassa mainittiin helsinkiläinen erityiskoulu, sitten vantaalainen Kartanokosken koulu. Tällaiset huhupuheet eivät ole yhdentekeviä. Aina voi olla joku, jolle valheellinen tieto jää mieleen faktana.
Kun kirjallisen huijauksen ruumis avataan, paljastuu sieltä empatiaa sykkivä ihmissydän. Huijausten ytimessä vaikuttaa olevan jonkinlainen perustarve myötäelää ja tuntea ymmärrystä toisia kohtaan. Traagisen keskushenkilön ympärille muodostuu yhteisö. Me, jotka emme hyväksy kiusaamista; me, jotka olemme hyvän puolella pahaa vastaan. Hyvää tekevää puolustetaan hampaat irvessä, vaikka faktat eivät olisi ihan kohdallaan.
Ajatus on tavallaan kaunis.
Kirjoittaja on kustannusalalla työskentelevä filosofian maisteri. Hänen maisterintutkielmansa käsitteli kerronnan retorisia keinoja Enkeli-Elisan tapauksessa.
Lähteet
Enkeli-Elisaa koskevat lainaukset on poimittu Enkeli-Elisa-blogista, joka on luettavissa osoitteessa https://enkelielisa.vuodatus.net.
Kursivoitu lainaus ”Elisan päiväkirjasta” Ylen artikkelista ”Enkeli-Elisan kohtalo pysäyttää – koulukiusattu teinityttö päätyi itsemurhaan” (29.3.2012, ei kirjoittajaa merkittynä).
A. De Fina & A. Georgakopoulou, Analyzing Narrative: Discourse and Sociolinguistic Perspectives. Cambridge University Press 2012.
F. Furedi, ”An emotional striptease”. Spiked,2007.
O. Heizler & O. Israeli, ”The identifiable victim effect and public opinion toward immigration; a natural experiment study”. Journal of Behavioral and Experimental Economics, Volume 93, 2021.
C. Hollingworth & L. Barker, ”Bias in the Spotlight: identifiable victim effect”. Research World, 2020.
H. Jaari, Äiti, minulla on nälkä… Basam Books 2020.
G. Loewenstein & K. Jenni, ”Explaining the ’Identifiable Victim Effect’”. Journal of Risk and Uncertainty. 14 (1997), 235–57.
A. Miller, ”The pornography of trauma: faking identity in ‘misery memoirs’”, 2012.
E. Myllyoja & P. Siniauer, ”Somessa levisi riipaiseva tarina ”Pekasta” – nyt ’äiti’ myöntää valehdelleensa”. Helsingin Sanomat, 2025.
H. Nikkanen & A. Silfverberg, ”Uskomaton murhenäytelmä”. Helsingin Sanomat. Kuukausiliite, 2012.
S. Saroniemi, ”Kuoliaaksi kiusattu Elisa”. Ilta-Sanomat, 2012.
Yle Häme, Koulukiusatun Enkeli-Elisan kohtalo pysäyttää. Yle Areena, 2012.
