Tämän esseen alkukielinen versio ”Flaskhalsar, flerspråkighet och fysiska utmaningar” on julkaistu Kritiikin Uutisissa 24.1.2025. Suomennos Otto Ekman ja Martti-Tapio Kuuskoski.
Vuoden 2023 alussa haastattelin Ny Tid -lehteen sveitsiläissyntyistä teatteriohjaajaa Davide Giovanzanaa ja afrosuomalaista näyttelijää ja teatterintekijää Antonia Atarahia (jälkimmäinen lienee tuttu myös monille suomenkielisille musiikkiteatterin ystäville rooleistaan Svenska Teaternin suosituissa ja kielirajat ylittäneissä suurproduktioissa Ronja Rövardotter ja Mathilda) suomalaisen teatterikentän pullonkaulamekanismeista ja niin sanotusta ”klaanimentaliteetista” (Giovanzanan sanavalinta), joka suomalaisella ja myös suomenruotsalaisella teatterikentällä pahimmillaan vallitsee.
Instituutiot pullonkaulana
Varsinkin Giovanzana kävi tiukasti instituutioiden, niin teatteritalojen kuin -koulujenkin, kimppuun kritisoidessaan niiden valtaa määrittää lahjakkaan teatterintekijän uraa sekä sitä suomalaiselle teatterille ominaista insider-henkeä, joka ei sabotoi ainoastaan ulkomaalaistaustaisia tekijöitä vaan myös syntyperäisiä suomalaisia, jotka erehtyvät viettämään liian suuren osan ajastaan ja urastaan ulkomailla. Hän totesi muun muassa, että on olemassa melkoinen joukko suomalaisia esittävän taiteen tekijöitä, jotka ovat kansainvälisesti kuuluisampia kuin he ovat kotimaassaan.
On olemassa melkoinen joukko suomalaisia esittävän taiteen tekijöitä, jotka ovat kansainvälisesti kuuluisampia kuin he ovat kotimaassaan.
Ajattelin Giovanzanan sanoja nähdessäni viime marraskuussa Mad Housen lavalla Helsingissä kriitikoiden ylistämän ja moninkertaisesti palkitun Annika Tudeerin, lavataideryhmä Oblivian perustajan, esittämän monologiversion ryhmän uusimmasta teoksesta Turn Turtle Turn. Vaikka Tudeer tarjosi vaikuttavan, peräti intiimin esityksen, jossa ei sinänsä ollut mitään valittamista, herätti tapaus kieltämättä oudon tunteen. Teos oli alun perin suunniteltu arvostetulle saksalaiselle esittävän taiteen festivaalille Münchenin biennaalille ja se oli Oblivian isoin ja satsatuin show koskaan, spektaakkeli taustatanssijoilla ja orkesterilla. Kun esityksen sitten näki Mad Housen kodikkaissa, mutta kiistatta myös vähän ahtaissa tiloissa Tekstin talon kuudennessa kerroksessa, se tuntui runollisella tavalla havainnollistavan Giovanzanan valituksia.
”Ajatella vapaasti mitä teatteri on”
Mutta se vaivaton tapa, jolla Tudeer otti uuden formaatin haltuun ja teki siitä omansa, sai minut ajattelemaan myös toista asiaa, jota sekä Giovanzana että Atarah koskettelivat keskusteluissamme. Kun pyysin Atarahia vertaamaan kokemuksiaan Taideyliopiston teatterikorkeakoulun ruotsin- ja suomenkielisiltä kursseilta, hän kertoi että yksi asia jota hän oli erityisesti arvostanut ruotsinkielisessä koulutuksessa oli se, että siellä opiskelijoita rohkaistiin ”ajattelemaan vapaasti, sitä mitä teatteri on ja voi olla”.
Teatterikoulussa tohtoriksi väitellyt ja siellä luennoinut Giovanzana puolestaan väitti, että hänen kuvaamansa ongelmat olivat osittain pahempia suomenkielisellä puolella kuin ruotsinkielisellä puolella. Hänen mukaansa isojen, vakiintuneiden ja hyvin resursoitujen teatteritalojen suurempi määrä suomenkielisellä puolella tarkoittaa myös sitä, että teatterikoulutuksesta muotoutuu selkeämmin tavoitteellista ”urapolku”-opetusta, jossa tutkinto merkitsee lähes automaattisesti vakaata mutta myös rajoittavaa työpaikkaa isossa teatterissa. Tämä lisää instituutioiden rajoittavaa valtaa, mutta johtaa samalla myös siihen, että koulutuksesta tulee vähemmän monipuolista ja joustavaa. Näin vaarana on, että koko kentästä tulee yhä homogeenisempi, eikä vain teatterintekijöiden taustan kannalta, vaan myös sisältöjen osalta.
Vaihtelevuus hyvässä ja pahassa
Ruotsinkielisellä puolella taas isoja ja vakaita instituutioita on vähemmän ja ne ovat kooltaan pienempiä, eivätkä ne siksi pysty tarjoamaan vastaavaa määrää varmoja työpaikkoja ja uramahdollisuuksia. Tämä tarkoittaa sitä, että ruotsinkielisessä koulutuksessa on keskityttävä enemmän valmistamaan opiskelijoita vaihtelevampaan urapolkuun, myös vapaan kentän työhön tai töihin ulkomailla, mikä samalla tarkoittaa vapaampaa tapaa ajatella roolityötä, formaattia, genreä jne.
Ruotsinkielisessä koulutuksessa on keskityttävä enemmän valmistamaan opiskelijoita vaihtelevampaan urapolkuun, myös vapaan kentän työhön tai töihin ulkomailla.
Muuttuvuus ja vaihtelevuus johtaa ketterämpään ajattelutapaan, mutta sillä on myös huonoja puolia. Teatteritalo Universum on perustamisestaan 1998 lähtien tuonut suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä näyttelijöitä, ohjaajia ja ryhmiä yhteen saman katon alle, mutta on joutunut kodittomaksi, sillä teatteri joutui luopumaan vanhoista tiloistaan Betania-talossa, joka muutettiin päiväkodiksi. Teatterin pitkäaikaiset vaikeudet löytää uusia tiloja kovasta työstä, monivuotisesta arvostuksesta ja hyvästä tahdosta huolimatta kertovat pienissä piireissä toimimisen haitoista.
Kun haastattelin viime kesänä dramaturgi Otto Sandqvistia, jonka dramatisointi E.L. Karhun Veljelleni-kirjasta sai ensi-iltansa syksyllä 2024 Kansallisteatterissa, poikkesi hänen näkökulmansa jonkin verran Giovanzanan lausahduksista. Sandqvist itse on, ruotsinkielisestä taustastaan huolimatta, opiskellut Teatterikorkeakoulun suomenkielistä dramaturgilinjaa, ja hän koki, että painopiste sielläkin oli ollut valmistella opiskelijoita työskentelemään ja kirjoittamaan monipuolisesti myös vapaille ja vaihtoehtoisille toimijoille.
Yksi asia, joka on herättänyt keskustelua ruotsinkielisillä kulttuuripalstoilla viimeisen vuoden aikana ja jonka on nostanut esiin muun muassa Svenska Ylen teatteritoimittaja Thomas Jansson ja Hbl Kulturin Isabella Rothberg, ja lopulta myös dramaturgi Kajsa Lundán haastattelussaan Hufvudstadsbladetissa (30.10.2024), on vakiintuneiden ruotsinkielisten teatteritalojen mielenkiinnon puute uutta suomenruotsalaista näytelmää ja uusia nuoria suomenruotsalaisia näytelmäkirjailijoita kohtaan. Sandqvistin kohdalla voi siis ainakin spekuloida, että läheisyys suomenkieliseen kenttään on pikemminkin laajentanut kuin rajoittanut hänen mahdollisuuksiansa alalla.
Mielenkiintoisia nimiä
Sandqvist, jonka tuore näytelmä Cowboy försvunnen teki vaikutuksen myös Hufvudstadsbladetin teatteritoimittaja ja kriitikko Isabella Rothbergiin, sai Antonia-palkinnon vuonna 2024 ja vieraili talven aikana myös Tukholman vapaalla Konträr-näyttämöllä, on ehdottomasti nimi, joka kannattaa pitää mielessä, jos on kiinnostunut tämän hetken suomenruotsalaisesta näyttämötaiteesta, joka ei vielä anna täysin kielialueen määritellä tai rajata itseään.
Cowboy försvunnenin työryhmässä on myös muita kiinnostavia tekijöitä, joita kannattaa pitää silmällä. Tom Rejström on suomalaiselle elokuvayleisölle tuttu pääroolistaan Solar Filmsin elokuvasovituksessa Kjell Westön romaanista Riikinkeltainen taivas, mutta on nähty myös esimerkiksi Elina Pirisen näyttämöteoksessa Doves and Bloods joka esitettiin Teater Viiruksessa syksyllä 2024. Ole Øwren tunnistaa se osa valtavirtayleisöä, joka on nähnyt hänet poliisina MTV3:n Poromafia-sarjassa, mutta minulle henkilökohtaisesti hän on jäänyt mieleen monipuolisena ja ketteränä lavanäyttelijänä, joka hallitsee sekä polttavan yhteiskuntakritiikin että kevyen farssin.
4 floors of whores ja fyysinen action-teatteri
Emilia Jansson on viime vuoden aikana nähty muun muassa luennoivana meribiologina kiertävässä luentoteatteriesityksessä, joka pohjautuu riikinruotsalaisen Patrik Svenssonin suosittuun kirjaan Ankeriaan testamentti. Mutta hän on myös yksi perustajajäsenistä vapaassa ryhmässä, joka mielestäni kuuluu suomenruotsalaisen lavataiteen kiinnostavimpiin ilmiöihin, nimittäin 4 floors of whores.
4 floors of whores on jo saanut hieman näkyvyyttä myös suomenruotsalaisen ankkalammen ulkopuolella: joulukuussa ryhmä vieraili vanhassa kööpenhaminalaisessa teurastamorakennuksessa sijaitsevassa Sort/Hvid-teatterissa esittämässä uutta teostaan DEATH DEATH, joka toteutettiin yhteistyössä saksalaisen ohjaajan Lara Tacken kanssa. Suomessa he ovat muun muassa esittäneet moniosaisen teoksensa THE CHURCH monikieliselle yleisölle esimerkiksi Anti-festivaalilla Kuopiossa ja Baltic Circle -festivaalilla Helsingissä.
Katsojalle, jota kiehtoi hikisen ruumiillisuuden ja rennon huumorin sekoitus, joka säteili läpi Cowboy försvunnen -teoksen, tai katsojalle, joka ei vain pelästynyt vaan myös lumoutui nähdessään šokkiefektit Florentina Holzingerin skandaaliteoksessa Tanz kun spektaakkeli vieraili Tanssin Talossa Helsingissä osana Sivuaskel-festivaalia vuonna 2024, voin suositella lähempää tutustumista myös 4 floors of whoresiin. Ryhmän aiemman NiXXXavuori-teoksen huomioi Hanna Helavuori jo vuonna 2021 esseessään, joka on luettavissa hänen kotisivuillaan.
Cowboy försvunnen, 4 floors of whores ja suomenruotsalainen lavataideryhmä Glitcher (Emelie Zilliacus, Joel Forsbacka, Josefine Fri, Martin Paul ja Oscar Fagerudd) ovat kaikki esimerkkejä suomenruotsalaisen lavataiteen fyysisestä trendistä, joka voi olla groteskia, seksikästä, haastavaa ja aseistariisuvan leikkisää, kaikkia samaan aikaan. Mielenkiinto groteskeja ja synkkiä teemoja kohtaan ei suinkaan ole uusi asia suomenruotsalaisessa lavataiteessa. Teemat ovat näkyneet jo pitkään ankkalammen ”vaihtoehtoisen päänäyttämön” Teater Viiruksen ohjelmistossa. Mutta kaikilla edellä mainituilla ryhmillä ja kaikissa teoksissa on ollut rohkeutta ja luovuutta viedä tätä peruselementtiä uusiin ja jännittäviin suuntiin.
Keskustelu uudesta teatteridraamasta jatkuu
Pitkään jatkunut keskustelu ruotsinkielisten teatteritalojen koetusta välinpitämättömyydestä uutta ruotsinkielistä draamaa kohtaan sai uutta puhtia jo mainitun Teater Viiruksen ”turboteatteri”-panostuksesta. ”Premiär på fredag” (”Ensi-ilta perjantaina”) on projekti, jossa valittu ryhmä ruotsinkielisiä käsikirjoittajia, sekä uusia nimiä kuten Lundan että veteraaneja kuten esimerkiksi Joakim Groth, saivat tehdä yhteistyötä eri ohjaajien ja Viiruksen ensemblen kanssa. Kullakin oli tavoitteena luoda täysin uusi esitys yhden viikon aikana.
Itse näin Lundanin avausosan Vi är väl inga monster, mamma? (”Emmehän ole hirviöitä, äiti?”), joka oli estetiikaltaan ja toteutukseltaan turvallisesti Viirus-teatterin mukavuusalueella konseptin uusista haasteista huolimatta.
Toinen samaan sarjaan kuuluva esitys, joka herätti mielenkiintoni, oli Ilska är en gåva (”Raivo on lahja”), jossa mainittu Groth teki yhteistyötä ohjaaja Ida kronholmin kanssa luoden karnevalistista agitaatioteatteria Orpon hallituksen kulttuurisektoria koskevista leikkauksista. Kronholm debytoi ohjaajana Kansallisteatterissa suomenkielisellä monologilla Sarvivälke, pääroolissa Milla Kaitalahti, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Kronholm on myös tunnettu pitkäaikaisesta yhteistyöstään legendaarisen ruotsalaisohjaajan Suzanne Ostenin kanssa, joka menehtyi äkillisesti viime syksynä.
Suomenruotsalaisella ankkalammella on vieläkin kokoonsa nähden vaikuttava ja kiinnostava, ainutlaatuinen ja rohkea lavataidemiljöö.
Epävarmoja näkymiä
Yhteenvetona voidaan todeta, että kaikki esseessäni kiinnostaviksi nostamani suomenruotsalaiset tekijät (tai Suomessa ruotsinkielisen esittävän taiteen parissa uransa aloittaneet) ovat joutuneet etsimään uramahdollisuuksia myös ruotsinkielisen teatterikentän, Suomen tai teatterialan ulkopuolelta. Se etu tässä on, että näin myös suomenkielisen tai jopa kansainvälisen yleisön on helpompi löytää nämä tekijät. Huono puoli on siinä, että tämä muuttuvaisuus luo myös hauraan teatterikentän.
Henkilöä, joka on liian pitkään sinnitellyt yhdestä lyhytaikaisesta tai osa-aikaisesta työsuhteesta tai projektista seuraavaan ilman minkäänlaista arjen turvaa, houkuttelee yhä enemmän turvallisempi ja vakaampi toimeentulo jollain muilla aloilla.
Tämän seurauksena katoaa yhteys teatteritaiteeseen, ainutlaatuiset taidot ja näkökulmat unohtuvat, ja lahjakkuus kuluu hitaasti ja haihtuu pois. Haasteista huolimatta suomenruotsalaisella ankkalammella on vieläkin kokoonsa nähden vaikuttava ja kiinnostava, ainutlaatuinen ja rohkea lavataidemiljöö, josta voivat olla ylpeitä eivät vain suomenruotsalaiset vaan kaikki suomalaiset. Nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä tämä on kuitenkin kaikkea muuta kuin taattu asia.
Otto Ekman on freelance-kulttuuritoimittaja, kääntäjä ja kriitikko, joka on erikoistunut uuteen esittävään taiteeseen.
