Scott Samuelson: Rooma – Hyvän elämän kaupunki, suom. Tapani Kilpeläinen. Niin & näin 2024, 284 e.

 

Kulttuurissamme meneillään olevissa hengen saneerauksen ja ihmisyyden typistämisen hurmosjuhlissa poikkitieteelliset ja -taiteelliset kysymyksenasettelut käyvät yhä harvinaisemmiksi. Oliko populaarikulttuuri 1950–60-luvuilla viimeinen yritys purkaa luokkayhteiskunta sitten Kuuban vuoden 1959 vallankumouksen?

Bisnesmiehet vetivät kuitenkin välistä ja korjasivat lopulta potin. Onko tämän tarinan opetus se, että puhe vapaudesta on syytä lopettaa ja on tyydyttävä kiertämään kehää viihdeteollisuuden pumpuloimassa kapitalismin rautahäkissä?

Tarkempi kysymys voisi kuulua myös niin, että onko kansan keskuudessa omaehtoisen ja -peräisen kulttuurin luominen loppunut kokonaan. Onko massakulttuuriteollisuus saavuttanut tavoitteensa ja kyennyt tukahduttamaan ja kuivettamaan rahvaan mielikuvituksen niin, että rahvas ei enää erota mikä on sen omaa elämää, omia elämänkokemuksia sen omasta luokka-asemasta lähtien? Mikä osa sen kuvittelusta on peräisin viihdeteollisuuden suurtehtaista. Rahvas ostaa rahalla takaisin sen, minkä kapitalistit ovat siltä anastaneet.

Kaikkia näitä kysymyksiä kysyy saksalainen Theodor W. Adorno (1903–69) teoksessaan Minima moralia – ajatuksia särjetystä elämästä (Vastapaino 2024). Vihdoinkin tämä kulttuurin ajatuksellinen aarreaitta käännettiin myös suomeksi.

Saksassa vuonna 1951 ilmestyessään teos oli pienoinen bestseller. Adorno tarkastelee lähes mikroskooppisen tarkasti, miten pienimmätkin muutokset ihmisten jokapäiväisessä käyttäytymisessä liittyvät 1900-luvun katastrofaalisimpiin tapahtumiin sekä kaikkialle tunkeutuvaan massakulttuuriin. Sitä, miten ne oireilevat ajattelussa ja arjen kokemuksissa.

Rahvas ostaa rahalla takaisin sen, minkä kapitalistit ovat siltä anastaneet.

• • •

 

Saksanjuutalainen Adorno kirjoitti nämä pitkäksi aforistiikaksi, lyhytesseiksi tai ajatuskuviksi luonnehditut tekstit maanpaossa Kaliforniassa vuosina 1944–47. Samaan aikaan hänen läheinen työtoverinsa, toinen Frankfurtin koulukunnan keskeinen hahmo, Max Horkheimer (1895–1973), ahersi Välineellisen järjen kritiikki -teoksensa parissa.

Samoin kuin kaksikon tunnetuinta aikaansaannosta, vuonna 1944 julkaistua Valistuksen dialektiikkaa, myös näitä teoksia luonnehtii synkkä epäilys, etteivät fasismin synnyttäneet yhteiskunnalliset ja mentaaliset syvärakenteet olleet kadonneet länsimaista toisen maailmansodan jälkeen. Tämän epäilyn paikkansa pitävyyttä me olemme valitettavasti nyt todistamassa 80 vuoden jälkeen.

Adornon mukaan muukalaisviha rinnastuu parisuhteessa kytevään mustasukkaisuuteen, omistamisen haluun, ensiyön oikeuteen. Täydellinen omistusoikeus tuhoaa rakkauden, tekee suhteesta orjan ja isännän suhteen. Kun tähän lisätään se, että elämä tuottaa usein pettymyksen siihen nähden, mitä sillä voisi olla meille tarjottavana, jos ymmärtäisimme asiat toisin, on ihmisten ja kulttuurien välinen sekamelska valmis. Ja kuten tiedämme, ihmisten väliset ristiriidat ovat oivallista kauppatavaraa niin politiikassa kuin bisnesmaailmassakin.

 

• • •

 

Massakulttuuriteollisuuden päämääränä on kaiken samaistaminen arkitodellisuuteen, jolla ihmisten mielikuvitus typistetään ja yksilö lannistetaan markkinoiden armoille ilman vaihtoehtoja. Ainakin se lienee kaiken tavaraksi muuttavan markkinatalouden suurin illuusio, mitä se voi kuvitella. Kun kulttuurista ja taiteesta on jäljellä pelkkä toisto ja kopiointi, pelkät rutiininomaiset pakot ja markkinatalouden elämän liukuhihna on valmis.

Kumpi on taiteen ja kulttuurin kannalta luovempaa, sponsoreiden vai sensoreiden valta?

Sen jälkeen ei tarvitse enää kysellä, kumpi on taiteen ja kulttuurin kannalta luovempaa, sponsoreiden vai sensoreiden valta. Kysynnän ja tarjonnan lain alle pakotettu taide muuttuu kaupankäynniksi, markkinahumuksi.

Näin Adorno ja Max Horkheimer totesivat jo vuonna 1944 ”Massakulttuuri”-artikkelissaan. Heidän mukaansa tärkeintä on luoda illuusio, että kaikki on koko ajan liikkeessä, vaikka kone jyskyttääkin paikallaan ja kulttuurisesti otetaan koko ajan takapakkia.

Kopioinnin aikakauden erikoisuus onkin uuden kielto, kun aina sama tarjotaan markkinoilla aina uutena. Ennen kokematon on riskitekijä, koska se saattaa herättää outouden ja vierauden tunteita tuttuihin merkkituotteisiin totutetuissa kuluttajissa. Viihdeteollisuus pidentää kuluttajalle myöntämäänsä ”rattovekseliä” loputtomiin.

 

• • •

 

Miksi Colosseumilla, tuossa keskitetyn tappamisen paikassa tapahtuu päivittäin enemmän filosofista pohdiskelua kuin kenties missään muussa paikassa maailmassa?

Teoksessaan Rooma – Hyvän elämän kaupunki (niin & näin 2024) Iowan valtion yliopiston työelämän professori, filosofi Scott Samuelson muistuttaa, että Colosseum vie ajatukset suoraan tämän päivän globaalikapitalismin perusolemuksen ytimeen. Hän toteaa, että useat ikonisella teurastuskentällä selfieitä napsivat ihmiset eivät koskaan uskaltautuisi lukemaan Immanuel Kantin kirjoja:

”Colosseumilla he huomaavat vajonneensa polviaan myöten filosofian peruskysymyksiin. Mikä verilöylyssä on nautittavaa? Onko hyväksyttävää katsella väkivaltaa? Millainen osuus leivällä ja sirkushuveilla tulisi yhteiskunnassa olla? Mitä väkivallan pysyvyys kertoo meille siitä, keitä me olemme?”

Samuelson kertoo rakastuneensa filosofiaan törmätessään teini-ikäisenä Tuomas Akvinolaisen viiteen jumalatodistukseen. Vuonna 2015 Dallasin humanismin ja kulttuurin instituutti myönsi Samuelsonille 50 000 dollarin humanististen tieteiden Hiett-palkinnon. Samuelson totesi palkintopuheessaan:

”Olen omistautunut filosofian tuomiseen tavallisten ihmisten elämään – sairaanhoitajien, kiropraktikkojen, vankien, vanhempien, veteraanien, sinun, minun. Kuten sankarini William James kerran kirjoitti: ’Syvin ihmiselämä on kaikkialla.’ Hiett-palkinto humanististen tieteiden alalla on sekä loistava vahvistus siitä, että olen jonkin asian äärellä, että voimakas inspiraatio minulle jatkaa filosofian ovien avaamista mahdollisimman laajalle.”

 

• • •

 

Samuelson muistuttaa, että kun kirkkoisä Augustinus katsoi Roomaa, hän näki, että väkivalta ja seksi olivat kaupungissa keskeisiä voimia, jotka vetivät ihmisiä puoleensa. Tämän maallisen kaupungin asukkaita ajoi se, minkä Augustinus tunnisti ’libido dominandiksi’, itsekkääksi tahdoksi hallita muita:

”Ajatus on, että kun ei palvele Jumalaa, yrittää saada muut palvelemaan itseään – ja on vihainen ja kateellinen, kun joutuu itse palvelemaan.”

”Kun ei palvele Jumalaa, yrittää saada muut palvelemaan itseään.”

Antiikin Roomassa oli raaka rangaistusjärjestelmä, kuten ristiinnaulitseminen ja elävältä hautaaminen. Talous pyöri orjatyövoimalla ja ylpeän koloniasoimisen ja ryöstämisen kulttuurin voimalla. Seksuaalisen hyväksikäytön hierarkia oli syvälle juurtunut. Ei-halutut ja jalkavaimot sysättiin armotta syrjään, orjia raiskattiin säännöllisesti ja pahaa-aavistamattomat pojat pakotettiin anaaliseksiin:

”Kristilliset rajoitukset, jotka koskivat juhlimista, avioliittoa, seksiä ja homoseksuaalisuutta, olivat paljon lähempänä MeToo-uudistuksia kuin viktoriaanista tiukkapipoisuutta. Oli valtava määrä ihmisiä – naisia, nuoria, orjia, gladiaattoreita – joiden ruumis ja elämä ei kuulunut heille itselleen. Suuri osa kristinuskon ilosanomasta kuului, että inhat vanhat ajat ovat ohi eikä ketään enää voinut pitää arvottomana”, Samuelson kirjoittaa.

Samuelsonin mukaan renessanssiajan Rooma puolestaan kietoutui uuden maailman väkivaltaiseen ryöstämiseen. Siellä hallitsi Merkurius, kauppiaiden ja varkaiden sulavakäytöksinen sanansaattajajumala.

Toisaalta renessanssiin kuului laaja taiteen ja oppineisuuden suojeleminen, koska vallankäyttäjät tiesivät, että kauneus ja tieto voivat olla yhtä voimakkaita kuin väkivalta ja auktoriteetti. Ne ovat usein myös kestävämpiä. Renessanssiajan Roomassa yhdistyi finanssit ja taide, kaupankäynti ja keskustelu, tutkimus ja filosofia, valta ja rakkaus. Kristinusko otti yhteen myös tämän kulttuurin kanssa.

 

• • •

 

Samuelsonin mukaan Colosseumin katseleminen pakottaa kysymään, mikä roomalaisia vaivasi, kun he tarvitsivat tällaisen 50 000 katsojaa vetävän teurastusareenan?

Entä mikä meitä vaivaa, kun tarvitsemme yhä kovempaa väkivaltaviihdettä, viihtyäksemme ja estääksemme pitkästymisemme?

Colosseumin rakentaminen alkoi vuonna 72 keisari Vespasianuksen aikana paikalle, jossa oli vielä hiljattain ollut keinotekoinen järvi, joka kuului Domus Aureaan, jättimäiseen kultaiseen taloon, jonka keisari Nero (37–68) rakennutti sen jälkeen, kun vuoden 64 suuri tulipalo pyyhki pois ison osan kaupungin keskustasta.

Raha amfiteatterin rakentamiseen kerättiin Jerusalemin piirityksestä, jonka yhteydessä suoritettiin satojentuhansien juutalaisten verilöyly ja Jerusalemin temppelin tuhoaminen.

Raha amfiteatterin rakentamiseen kerättiin Jerusalemin piirityksestä, jonka yhteydessä suoritettiin satojentuhansien juutalaisten verilöyly.

Jättimäiselle areenalle voitiin päästää vettä meritaistelujen jäljittelemistä varten. Suljettava katto suojasi arvovieraita auringolta. Eksoottiset pedot nousivat monimutkaisia maanalaisia verkostoja pitkin odottamatta esiin.

Gladiaattoritaistelujen lisäksi oli sirkusesityksiä ja teloituksia. Spesiaalinäytöksinä esitettiin virtahepojen, sarvikuonojen, krokotiilien, kirahvien, gasellien, norsujen, antilooppien, sakaalien, hyeenojen, gepardien, pantterien, karhujen, villisikojen, leopardien, kamelien, susien, hevosten, leijonien ja strutsien ”metsästämistä”.

Yksissä keisari Trajanuksen (53–117) järjestämissä kisoissa teurastettiin yksitoistatuhatta eläintä. Esitysten välissä areenan verilammikot hiekoitettiin, etteivät gladiaattorit liukastelleet vereen. Vuosittain gladiaattorinäytöksissä surmattiin keskimäärin kahdeksantuhatta ihmistä. Tähän lukuun ei kuulu ympäri keisarikuntaa vähäisemmissä amfiteattereissa surmatut eläimet ja ihmiset.

Colosseumin esitykset siirtyivät elokuvien ja television välityksellä olohuoneisiimme. Televisio kertoo, mitä suuri yleisö haluaa. Television näyttämät harhakuvat eivät ole totta vaan toiveunia. Tästä lähti myös Frankfurtin koulukunnan kulttuuriteollisuuskritiikki.

 

• • •

 

Adornon mukaan essee on sopiva formaatti kokeelliselle ajattelulle. Se tasoittaa ja purkaa tieteellistä majeutiikkaa. Sokrates kutsui metodiaan yleisellä tasolla majeutiikaksi eli lapsenpäästötaidoksi, ja dialektisella tasolla termillä elenkhos, joka voidaan kääntää kumoamiseksi tai häpeään saattamiseksi.

Majeutiikalla tarkoitetaan opetustapaa, jossa opettaja – Sokrates – kysymysten avulla kaivaa tiedon esille keskustelukumppanistaan esiintyen itse tietämättömänä. Opettaja ei paljasta omaa kantaansa – hän toimii kanavana, jonka avulla toinen kirkastaa ajatuksensa.

Adorno harjoittaa omien sanojensa mukaan negatiivista dialektiikkaa. Hän kutsuu kansan tuhoisaksi rakkaudeksi sitä, mitä sille tehdään viihteen avulla. Se lyö laudalta jopa viranomaisten viekkauden, kun ihmiset vaatimalla vaativat silmiensä eteen mieluummin ilveilijöitä kuin suuria taiteilijoita. Eikä kulttuuriteollisuuden auta kuin suostua toteuttamaan tätä kansan itsensä luomaa vaatimusta.

Viihde lupaa vapautusta, mutta se on vapautta olla kyseenalaistamatta vallitsevia oloja. Kaikilla on vapaus huvitella, mutta vapaus valita omat ideologiat tarkoittaa lopulta valita kerta toisensa jälkeen samaa, koska ideologiat ovat aina taloudellisten pakkojen heijastajia.

Vapaus valita omat ideologiat tarkoittaa lopulta valita kerta toisensa jälkeen samaa, koska ideologiat ovat aina taloudellisten pakkojen heijastajia.

• • •

 

Lahjakkuutta pohtiessaan Adorno päätyy hieman tavanomaisesta poikkeavaan näkemykseen. Hänen mielestään lahjakkuus ei ole ehkä mitään muuta kuin onnistuneesti sublimoitua raivoa, kykyä muuntaa energiat, jotka kerran kiihtyivät äärimmilleen tuhotakseen niskoittelijan, keskittymiseksi kärsivälliseen tarkasteluun ja kykyyn olla päästämättä irti kohteiden salaisuudesta:

”Siinä toimitaan kuin lapsi, joka ei saa rauhaa ennen kuin vääntää runnellusta lelusta esiin sen vaakkuvan äänen. Kukapa ei olisi huomannut ajatuksiinsa vaipuneen, käytännön asioista vapautunen henkilön kasvoilla piirteitä aggressioista, joka muuten voisi purkautua käytännön teoksi? Eikö taiteilija kuohuntansa keskellä koe työskentelevänsä ’eläimen raivolla’? Eikö juuri sellaista tarvita itsensä vapauttamiseen vangittuna olemisesta ja vangittuna olemisen raivosta? Voisiko taiteen sovittava luonne olla syntynyt pakonomaisesti sen omasta tuhoavuudesta?”

Adorno muistuttaa, että lahjakkuuden ja luovuuden vastakohtina Technicolor-sankarit eivät sekunniksikaan päästä unohtumaan, että he ovat tavallisia ihmisiä, tyypiteltyjä julkkisnaamoja ja investointeja:

”Samalla tavoin piirtyy kaavamaisen fantasiamaailman pintasilauksen alta ilmiselvästi näkyviin kino-ontologian tukiranka, koko sen huostassa oleva arvohierarkia, kaiken epätoivottavan ja jäljiteltävän kaanon.”

Luovuuden näkökulmasta elokuvat ovat eräänlaista kaunisteltua sosiaalihuoltoa. Mitä enemmän elokuva tekeytyy taiteeksi, sitä selvemmin se paljastuu rihkamaksi:

”Tyhmää on kuitenkin puhua muusta massojen mausta kuin siitä, mikä niillä nyt kerta kaikkiaan on, ja kaikki, mitä kansantaiteeksi ikinä onkin sanottu, on aina heijastanut myös vallan alaisuutta. Tämä tylsämielisyys on objektiivista: paremmilla henkilövalinnoilla ei saada aikaan kansantaidetta.”

 

• • •

Onko avantgarde taiteelle ja taidekritiikille ainoa kurkistusaukko katsoa vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen?

Suurena suunnitelmallisena hyväksikäyttöjärjestelmänä kulttuuriteollisuus on saanut taottua kaikkien kalloon sen, että ihmisille on tullut vieraaksi se, mikä kulttuurissa on inhimillistä. Heille läheisintä on se, mikä ajaa heidän omaa asiaansa maailmaa vastaan. He lyöttäytyvät maailman kanssa yhteen itseään vastaan niin, että heille alkaa läheisyyden harhakuvana kangastella juuri kaikkein vieraantunein, tavaroiden kaikkivalta ja heidän itsensä joutuminen koneiston jatkeiksi:

”Suuret taideteokset ja filosofiset rakennelmat eivät ole jääneet heille käsittämättömiksi sen vuoksi, että ne olisivat liian kaukana inhimillisen kokemuksen ytimestä, vaan päinvastaisesta syystä: koko ymmärtämättömyyden voi varsin helposti johtaa liiankin osuvasta ymmärryksestä, yleismaailmalliseen epäoikeudenmukaisuuteen osallistumisen häpeästä, joka muodostuisi ylivoimaiseksi heti, jos tälle ymmärrykselle antaisi periksi. Sen vuoksi ihmiset takertuvat siihen, mikä heitä pilkkaa. Vieläpä alistettujen niskaan objektiivisesti sälytetty karkeus, mielikuvituksettomuus ja nurkkakuntaisuus on subjektiivisella vastaansanomattomuudella ohjattu huumorin elkeisin. Tällä tavoin massayhteiskunta on ensin luonut asiakkaat ja vasta sitten heille sopivan krääsän.”

Mikä on yksilöllisyyden, taiteen ja kritiikin kohtalo tämän kaiken markkinahumun keskellä? Onko avantgarde taiteelle ja taidekritiikille ainoa kurkistusaukko katsoa vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen, kuten Adorno ounasteli?

 

• • •

 

Samuelson etsii hyvän elämän lähteitä Rooman kaduilta ja kujilta, mitä sieltä on vielä löydettävissä vanhan Rooman ajoilta. Siitä, mikä filosofeille kerran tarkoitti oikeanlaista elämää, on tullut yksityisyyden ja lopulta pelkän kuluttamisen aluetta.

Yhdessä nämä teokset tarjoavat 2000 vuoden aikamatkan Roomasta hyvän elämän kaupungista postmodernin särjetyn elämän massakulttuurin lähteille.

Onko kyseessä nietzscheläinen ikuinen paluu? Vai pelkästään länsimaisen kulttuurin paluu alkujuurilleen. Kaiken väkisinnauramisen keskellä kannattaa muistaa, ettei komiikka ole koskaan neutraalia, eikä nauru jää vaikutuksetta.

Toisaalta yleisön mielipidettä on vaikea lähteä horjuttamaan norsunluutornista. Me kyllä tiedämme, milloin haluamme seurata kevyttä viihdettä ja unohtaa arjen murheet. Ongelma lienee kuitenkin siinä, että hauskuus ja arjen murheet ovat viihteessä vaihtaneet paikkaa. Adorno kutsuu tätä tyhmyyden kostoksi.

 

Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja ja tietokirjailija.