Milloin viimeksi luit kirjallisuuszineä? Oli vastaus mikä hyvänsä, todennäköisesti edellisestä lukuhetkestä on vierähtänyt jo jokunen tovi. Vaikka zinet kiehtoisivatkin, ei niiden äärelle pääse tiuhaan – lajityypin vähäisyys kirjallisella kentällämme on silmiinpistävää. Millainen on kirjallisuuszine on vuonna 2025 ja mitä se ei ole? Onko formaatti henkitoreissaan? Onko kirjallisia sisältöjä poikiva tee-se-itse-henki kadonnut Playstation-sukupolven mukana? Onko kirjallisuuszinejä edes olemassa, vai vastustaako zinentekeminen tarkkarajaista luokittelua? Otetaan selvää.
Zinellä tarkoitetaan pääsääntöisesti omakustanteista, vähälevikkistä pienlehteä. Kirja zine ei voi olla, vaan formaatti on sidottu vihkomuotoon. Zinen määrittely on ollut ikuisuuden epämääräistä – asia käy ilmi monissa zinejä käsittelevissä tutkimusartikkeleissa. Oma tulkitani on, että zine on löyhempään toimituskulttuuriin nojaava itsenäinen pienlehti, joka ilmestyy epäsäännöllisesti tekijöiden viitsimisen mukaan. Termin etymologia palautuukin termiin magazine, ja termi viestii zinen olevan itsetietoisesti jotakin aikakausilehteä vähäisempää.
Kotimaisia punklehtiä pro gradussaan tutkineen muusikko Juuso Paason mukaan zinet muodostavat epävirallisen yhteisön, niiden tuotantotapa ja muoto on vapaa ja ne käsittelevät subjektiivisesti aiheita, joita ammattimediassa käsitellään asiantuntemattomasti tai ei ollenkaan.
Zinentekemiseen on kautta formaatin olemassaolon kuulunut pyrkimys luoda omaehtoinen ja yhteisöllinen paperinen tila. Zinejen tekeminen perustuu usein vapaaehtoisuuteen ja voittoatavoittelemattomuuteen, ja ne pyrkivät asettumaan standardisoituneiden julkaisumallien varjopaikkoihin. Monet zinet ovat lyhytikäisiä, sillä niiden julkaisutoiminta perustuu päätoimittajatasollakin pyyteettömän työskentelyyn. Vaikka zinet nojaavat materiaalisina esineinä ainakin osittain pysyvyyteen, ovat ne tekijöilleen usein eräänlaista filosofista ephemeraa.
Zine on löyhempään toimituskulttuuriin nojaava itsenäinen pienlehti, joka ilmestyy epäsäännöllisesti tekijöiden viitsimisen mukaan.
Zinejen marginaalinen alalaji ovat yksinomaan verkossa julkaistut e-zinet. Mielestäni kiinnostavin kotimainen e-zine oli vuosina 2017–2021 toiminut Zelda, joka julkaisi poikkeuksellisen laadukasta kirjallista sisältöä kokeellisesta nykyrunoudesta peliesseisiin. Zeldan toiminta kuitenkin lakkasi äkisti zinen domainin suljettua, jonka myötä myös sivuston tekstin katosivat bittiavaruuteen.
Suomessa ei taida tällä hetkellä olla ainuttakaan aktiivista verkkozineä. Luulen että impulssi zinentekemiseen syntyykin usein halusta paeta näyttöpäätteiden kuristusotteesta fyysisen askartelun äärelle.
• • •
Formaatin esteettinen ja ideologinen ydin syntyi 70-luvulla punk-kulttuurin myötä, jonka tarjoamassa maaperässä oli kova tarve luoda halvalla helposti levitettävää undergroundia rämäpäisellä asenteella. Kuten punkin myös zine-estetiikan juuret sijaitsevat historiallisessa avantgardessa. Varhaisten eurooppalaisten avantgardeliikkeiden ohjelmaa esiteltiin liikkeiden jäsenten tehtailemissa kustannustehokkaissa lehdissä. Vihko oli ekonomisuutensa takia keskeinen julkaisumuoto myös varhaiselle avantgarderunoudelle. Tyylikkäitä esimerkkejä tästä ovat historiallisten avantgardeliikkeiden aikakauslehdet, sekä esimerkiksi dadaisti Hans Arpin vuonna 1920 julkaistu vallankumouksellinen runovihko Die Wolkenpumpe (Suom. Pilvipumppu).
Avantgarden henki oli läsnä myös varhaisissa suomenkielisessä kulttuurilehdissä. Hiljattain edesmenneen Mattijuhani Koposen päätoimittama undergroundkulttuurilehti International Organ oli eräänlainen proto-punkahtava katsaus mannermaiseen avantgardismiin ja sen suomalaisiin ilmentymiin. Tänä päivänä moniaineksinen lehti näyttäytyy myös nykyisen pienlehtikulttuurin edelläkävijänä.
Kuten punkin myös zine-estetiikan juuret sijaitsevat historiallisessa avantgardessa.
Undergroundkulttuurilehtien eetos levisi 70- ja 80-luvun punklehtiin, joiden kirjalliset sisällöt ovat rikkaat. Muun muassa Kauko Röyhkän päätoimittama oululainen Tilt Zeitung tasoitti korkean ja matalan kulttuurin välistä railoa lähestymällä kulttuuri-ilmiöitä kulmikkaasti instituutioiden varjosta käsin. Lehden estetiikassa korostuu punkille olemuksellinen diy-eetos, tekeminen ja aktiivisuus keskeisinä päämäärinä odottamisen sijaan. Lehden pääkirjoitus mylvii:
”Kaikki punkkarit ja runkkarit! Kaikki te, jotka luulette osaavanne tehdä jotakin: Tehkää sarja-, elo, valo, röntgenkuvia, soittakaa, maalatkaa, näytelkää, vaikuttakaa, ajattelu ei ole kiellettyä – vielä.”
Kiinnostuin kotimaisen punkzinen historiasta joitain vuosia sitten, kun löysin Oranssin punkalehtiarkistosta Kimmo Kärkkäisen toimittaman punkrunozinen Aamunoelin. Sitä julkaistiin vain yhden numeron verran. Vasten aikalaista zinekulttuuria lehti tuntuu anomaliselta. Ajattoman räiskyvän ja rosoisen visuaalisen ilmeensä puolesta se vaikuttaa prototyyppiseltä nykyrunozineltä. Sen kaltaiseen vihkoseen, enintään kymmenen kappaleen painoksella, voisi törmätä varjokirjamessuilla tämänkin vuoden lokakuussa.
Punk-zinejen visuaaliselle ilmeelle on leimallista 70-luvulla kehitetty Xerox-estetiikka, jossa kokonaisuus on luotu kollaasityylillä leikkaa ja liimaa -tekniikalla, minkä jälkeen lehti on pantu kasaan skannaamalla yksittäiset sivut rakeista jälkeä luovalla Xerox-kopiokoneella. Zine-estetiikka on juurtunut syvälle aikansa teknologiaan, ja tyypillinen visuaalinen mauste on sinne tänne kaartuva kirjoituskoneen jälki. Vaikka Xerox-estetiikkaa näkee nykyään vain perinteikkäissä punkzineissä, kuten Toisessa Vaihtoehdossa, tämä esidigitaalinen jälki on zine-estetiikan kivijalka, joka myös kiinnostavasti ohjaa monia tekijöitä tänäkin päivänä välttämään tietokoneen käyttöä lehtien tekemisessä.
Zinekulttuuri on karannut punkin keski-ikäistyessä muille kulttuurin aloille. Tänä päivänä zinejä voi siis tehdä ilman että kukaan tulee ulisemaan Kaaoksen kuuntelemattomuudesta. Omaan silmääni vaikuttaa siltä, että zinekulttuuri elää suomessa voimakkaimmin kokeilevan musiikin piirissä – Mainioina esimerkkeinä Edistyksen Voimaa, Sudenmarja sekä Akti.
Punkzine-estetiikka ei ole levinnyt merkittävästi painetun kirjallisuuden puolelle, joskin joitain esimerkkejä löytyy lähivuosilta: Runoilija J.K Ihalainen julkaisi 1990-luvulla Palladium-kustantamonsa kautta useita kirjasia, joissa näkyy selkeästi Xerox-zinekulttuurin perintö. Estetiikka on esillä sekä Ihalaisen omassa essee- ja runotuotannossa että runoilijan tehtailemissa käännöskirjoissa. Palladiumin kustantama Blaise Cendrarsin Transsiperialaista proosaa (1996) on hieno esimerkki kirjasta, jossa käännös puetaan uudenlaiseen, ensisijaisesti kirjan tekijän mieltymyksiä noudattavaan visuaaliseen asuun. Visuaalinen ilme kommunikoi käännösten omalakisuuden kanssa ja korostaa Ihalaisen anarkistista otetta kääntämiseen. Palladiumin kautta julkaistiin myös Raisa Marjamäen esikoisrunoteos Katoamisilmoitus (2011), jonka visuaalinen ilme on marinoitunut Xerox-estetiikassa. Teosta lukiessa voi helposti kuvitella runoilijan kaappien perältä löytyvän erilaisista osasista koottu masterversio.
Myös Elsa Töllin Tanssiva Karhu -palkitun runoteoksen Fun Primaveran (2020) voisi katsoa sisällyttävän itseensä aimo annoksen zinekulttuurin diy-eetosta, joskin esteettiset vaikutteet ovat siirtyneet Xerox-estetiikasta lähemmäs kollaasia ja yksityisiä päivä-, kaveri- ja tarrakirjoja.
Punklehtien toimituskuntien praktiikat levisivät ja versoivat muissa kulttuurilehdissä, kuten minihuntersthompsoneita pursuavassa City-lehdessä sekä ehkä mielenkiintoisimmin kulttuurilehti Alohassa. Viimeksi mainitun uskomattomimpiin juttuihin kuuluu kokeellisen kulttikirjailijan Hans Selon eriskummallinen haastattelu vuoden 1985 numerossa. Olen jutun lukemisesta lähtien yhdistänyt Hegelin ja Claude Simonin automaattisesti vinttikoiriin ja muovikukkiin.
• • •
Valtaosa tänä päivänä tuotetuista zineistä on ns. taidezinejä, joilla ei ole selkeää sisällöllistä ja muodollista painotusta. Miellän kirjallisuuszinen jonkinlaiseksi taidezinen alalajiksi, jossa tekstien painopiste on luovassa kirjallisessa ilmaisussa.
Tämän päivän kirjalliset zinet merkitsevät tekijöilleen inspiroivan tilan tarjoavia kirjoittajakouluja, sekä alustaa teksteille, jotka eivät istu institutionaalisiin julkaisumalleihin. Lukijoille ne merkitsevät – parhaassa tapauksessa – innostavia tapoja ajatella kirjallisuutta ja kirjoitusta.
Zineen kirjoittaminen tarjoaa vapauksia tekstilajien lainalaisuuksissa marinoituneille kirjoittajille. Mielestäni kulttuurijournalismia voisi kohottaa eräänlainen pakollinen yhdyskuntapalvelu, jossa vakiintuneet kulttuurikirjoittajat patistettaisiin pakolliseen zinekoulutukseen, jossa tuotettaisiin sisällöllisesti ja tyylillisesti omalakista tekstiä jäykkiä rakenteita vastustavissa olosuhteissa. Voitte vapaasti käyttää tätä ideaa tulevissa apurahahauissa…
Kirjalliset zinet merkitsevät tekijöilleen inspiroivan tilan tarjoavia kirjoittajakouluja, sekä alustaa teksteille, jotka eivät istu institutionaalisiin julkaisumalleihin.
• • •
Vuosittain järjestettävän Zineton-zinemaratoonin arkistoja tutkailemalla huomaa, että tämän päivän zinentekemisen ytimessä on materiaalitietoisuus. Materiaaliset ulottuvuudet ovat vähintään yhtä merkittäviä zinenteolle, kuin omaehtoinen kirjallisen ilmaisun luominen. Kirjallisuuszinejen kontekstissa oleellista on myös kirjoittamisen ja tekstin materiaalisuus, sekä niiden mahdollistamat poetiikat. Zineton-tapahtuma on etenkin kuvataiteilijoiden suosiossa, mikä osittain selittää zineistä huokuvan anarkistisen rentouden suhteessa kirjoittamiseen ja tekstin materiaalisuuteen.
Zinetonin järjestäjiin kuuluvan Lille Santasen mukaan kirjallisuus näkyy Zinetonin zineissä ”[R]unoina, sarjakuvakuplina, dialogina, fragmentaarisena, dokumentaarisena, satuina, tajunnanvirtana, chättien screenshotteina, kokeellisena, vuodatuksena, kollasileikkeinä, siteeraamisina… Rosoisena, henkilökohtaisena, sekavana, poliittisena, intuitiivisena, höpsönä, hetkessä syntyneenä.” Jokainen julkaistu zine on Santasen mukaan ehdotus, mitä zine voi olla.
Myös oman kenttätutkimukseni perusteella valtaosasta zinetonin satoa kantautuu ajatus yhteismitattomuudesta, mikä tuodaan ilmi sekä sisällön ja muodollisten piirteiden kautta.
Zinejen avulla voi luoda yhteisöllisyyttä taide-alalle. Muotona zine mahdollistaa eri alojen taiteentekijöiden matalan kynnyksen kokoontumisen yhden alustan äärelle. Tämä puoli on mielestäni erityisen tärkeä, sillä kentillä vallitsevasta erikoistumisesta huolimatta eri taidealojen tekijöitä vaivaa usein poteroituminen. Taiteilijat tarvitsevat toisiaan.
• • •
Jos kuulemiani vanhempia kirjailijoita on uskominen, esikoisteoksen julkaiseminen kustannustoimitusta tarjoavan kustantamon kautta on hankalampaa kuin vuosikymmeniin. Halu tehdä zinejä syntyy osittain myös siitä, että kentällä riittää lahjakkaita kirjoittajia ja limbossa pyöriviä käsikirjoituksia.
Zinentekeminen tarjoaa lisäksi tilaisuuden oppia uusia taitoja. On ratkaistava, miten materialisoida sekä teksti että itse julkaisu. Jälkimmäinen on oleellista viime vuonna perustetun kesken-zinen tekijöille, jonka jokainen numero on materiaalisesti hieman erilainen. Zinen toinen, Banaali-teemainen, numero ilmestyi käärönä, jonka sivut koostuivat rujosti toisiinsa niitetyistä A5-arkeista. Haastattelin tätä tekstiä varten zinen päätoimittajia Emmi Kähköstä ja Alisa Simosta. Heidän mukaansa zinen nimi kiteyttää sen eetoksen:
”Ehkä emme halua määrittää sille mitään tarkkaa roolia, muuten kuin että zine löytää ystäviä omaehtoisen tekemisen parista, mitä tahansa muotoja se ottaakaan. Tässäkin suhteessa zine on aina kesken.”
Kähkösen ja Simosen mukaan parasta zinentekemisessä onkin se, että julkaisuun lähetettyjen tekstien ja teosten ei tarvitse olla ”valmiita” ja ”viimeisteltyjä”. He toteavat tämän luonnosmaisuuden todistamisen olevan heille arvokasta. Mielestäni juuri viimeistelemättömyys saa zinejen tekstit keskustelemaan toistensa kanssa herkemmin, kun tekstit eivät tunnu selkeärajaisilta tasku-universumeilta.
Myös Zinetonin Lille Santanen peräänkuulutti keskeneräisyyttä tarkoin valittuna estetiikkana: ”’Valmis’ ei Zinetonissa tarkoita loppuun asti viilattua eheyttä vaan keskeneräisyyden hyväksymistä, arvostamista ja ylistämistä. Sitä, että viikonlopun aikana syntynyt voi olla painamisen ja julkaisemisen arvoista.”
Juuri viimeistelemättömyys saa zinejen tekstit keskustelemaan toistensa kanssa herkemmin, kun tekstit eivät tunnu selkeärajaisilta tasku-universumeilta.
Nuorten kirjoittajien aikaansaannoksille tyypillisesti kesken versosi kirjallisuuden opiskelijoiden välisestä luovasta unelmoinnista. Vaikka en ole itse kirjoittanut ainejärjestölehteä keskeneräisempään julkaisuun, tarve tehdä kirjallisuustieteen opinnoilla jotain mielenkiintoista – hinnalla millä hyvänsä – on myös oman kulttuurikirjoittajuuteni taustalla.
• • •
Taidezinejä yhdistää ihanne monimediaalisuudesta, ja tiukan taidemuotokohtaisesti toimivia zinejä on ylipäätään vähän. Ideaali saattaa olla myös periytyä siitä, että mitä rajatumpi zinen aihe on, sitä vaikeampaa siihen on löytää kirjoittajia.
Kirjallisuuden kentällä loputtoman kiinnostava tapaus on tässä mielessä vuodesta 2017 ilmestynyt, alun perin Esterin Kirjan julkaisema ja jyväskyläläinen OI-zine, jonka sisältö on rajattu runoteksteihin. Lehden alkuperäinen missio olikin ”tuoda lisää runoja maailmaan”.[i] Zinet lienevätkin myös ainoa julkaisutoiminnan haara, jossa proosa tuppaa jäämään runouden varjoon.
Corpus Ry:n julkaisemassa OI-zinen haastattelussa Anniina Meronen kertoo kirjoittajana kehittymisen olleen zinetyöskentelyn tärkeimpiä hedelmiä: ”Tekstitapaamiset ovat olleet hurjan antoisia, hauskojakin. OI on mielestäni ollut erinomainen kirjoittaja- ja editointikoulu, ja yksissä tuumin olemme pyrkineet korostamaan kunkin tekstin parhaita puolia.”
OI-zine on tietenkin myös osittain monimediaalinen, joskin paikoittain monimediaalisuus tapahtuu zinessä runotekstien ehdoilla. Jopa zinen tuorein, Tarjoiluehdotus-teemainen numero (#12), leikitteli korostetun paljon erilaisilla materiaalisuuksilla.
Standardikirjekuoreen pakatun zinen tekstit tarjoiltiin erilaisten toisistaan poikkeavien mediumien avulla, johon kuului muun muassa kiinalaisia ompelurasioita ja filmikuviin kaiverrettua tekstiä. Ihastusta on herättänyt tuoreimmassa OI:ssa se, että teosten yhteyteen ei ole merkitty tekijää, vaan lista zinentekoon osallistuneista löytyy kuoressa olevalta erilliseltä lapulta.
Zinen tekstit tarjoiltiin erilaisten toisistaan poikkeavien mediumien avulla, johon kuului muun muassa kiinalaisia ompelurasioita ja filmikuviin kaiverrettua tekstiä.
OI on saanut Töllin Fun Primaveran tavoin myös institutionaalista tunnustusta: zinelle myönnettiin vuonna 2020 Nuori Voima Palkinto ”Painetun runouden aseman edistämisestä suurten rakenteiden ulkopuolella ja kollektiivisesti tuotettujen kokonaistaideteosten luomisesta.”
Mielestäni tämän päivän kirjallisessa ajattelussamme uutta ja innostavaa on se, että näen ympärilläni halua tarkastella zinejä vakavasti otettavina kirjallisen kulttuurimme ilmentyminä. Asenteenmuutos tekee myös kriittiset luennat sekä pienpainatteiden lähiluvun houkuttelevammaksi. Eräs ilmentymä tästä houkutuksesta on vihkoihin, lehtiin ja erilaisiin ei-kirjamuotoisiin julkaisuihin omistautunut Instagram-blogi vihkojakke. Suomen aliarvostetuimmaksi kirjagrammaajaksi mieltämäni tili lienee ainoa kirjallisen kulttuurimme kolkka, jossa käydään julkista – paikoin kriittistäkin – keskustelua kaikista pienimmistä painatteista. Myös kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomato on julkaissut tänä vuonna kiinnostavia vihkoja ja pienpainatteita kartoittavan kaksiosainen vihkokatsauksen.
Vihkomuoto on perinteisesti kirjamuotoa vähempiarvoisena. Formaatin esteettinen arvo on kuitenkin kohonnut ainakin siitä lähtien, kun Osuuskunta Poesia aloitti 2016 Poesiavihkot-sarjan julkaisemisen. Viisikymmentä erilaista vihkoa kattava valikoima on muodostunut suomenkielisen nykyrunouden kannalta oleelliseksi saarekkeeksi. Sarjassa korostuu, että vihkomuoto ei ole vain tapa luoda kirjamaista estetiikkaa halvemmalla, vaan formaatti raivaa tilaa lyhyempään muotoon nojaavien poetiikkojen tutkimiselle, jotka eivät välttämättä toimisi kirjamuodossa. Kokeellisen kirjallisuudelle on pitkään ollut leimallista herkkyys sekä tekstin muodollisia piirteitä että tekstin lukijalle esittävän esineen mahdollisuuksia kohtaan.
Vihko on etabloituneillekin varteenotettavana formaatti ajassamme, jossa perinteisempien kustantamojen kautta julkaistun runokirjan standardipituus vaikuttaa lähentelevän sataa sivua. Vihon arvoon vaikuttaa tietenkin myös se, että vihkomuotoiset teokset eivät yleensä voi olla kirjallisuuspalkintoehdokkaina, eikä niistä yleensä julkaista lainkaan kritiikkejä, ainakaan Hesarissa.
Kirjan institutionaalisen aseman horjumisen vuoksi vihkomuoto tuntuu vetävän rohkeita kirjoittajia puoleensa joka vuosi enemmän ja enemmän.
Kirjan institutionaalisen aseman horjumisen vuoksi vihkomuoto tuntuu vetävän rohkeita kirjoittajia puoleensa joka vuosi enemmän ja enemmän. Zinekin on loppupeleissä kollektiivinen vihko, ja ennustan tulevaisuuden zinen karkaamaan esteettisesti yhä kauemmas tänä päivänä konservatiiviselta ja jähmeältä tuntuvasta Xerox-estetiikasta. Tulevaisuuden zinet tulevat ammentamaan vahvemmin taiteilijakirjojen estetiikasta.
• • •
Zinejä tulee aina olemaan niin kauan kuin maailmassa riittää kirjoittavia ihmisiä ja kirjoitukseen soveltuvia pintoja. Zine on myös äärimmäisen helppo perustaa – osittain siksi, että zineä tehdessä jatkuvuutta ei yleensä nähdä itseisarvona. Kuolleen zinen ravinteikkaaseen tuhkapesään jää aina joitakin sitkeitä, tulenkestävien siemeniä.
Myös kesken-zinen päätoimittajat korostavat, että zinentekeminen mahdollistaa tuotannon haltuun ottamisen, sekä tilaisuuden häiritä taidealojen portinvartijuutta: ”Zinen tekeminen on meille ollut ajoittain myös yksinäisyyden ja yksin tekemisen vastustamista.”
Kirjallisen kentän tulevaisuutta varjostaa taloudellisista lähtökohdista tapahtuva äänikirjaistuminen sekä kehittyvien massiivikielimallien luoma eksistentialistinen uhka. Tarvitsemme kirjallisuuszinejä ehkä enemmän kuin koskaan. Zinen hauraat kannet sulkevat ilmaisun hedelmälliseen toiseuteen. Niiden uomassa sanataiteen ei tarvitse mumista tavuakaan talouden kielellä.
Tarvitsemme kirjallisuuszinejä ehkä enemmän kuin koskaan.
Yhteisöllisyys on tällä hetkellä kulttuurikentän taidekentän trendisana, mutta kirjallisuuden kontekstissa jatkuvan toiston taustalla on myös selkeää konkretiaa – halu jatkaa kirjoittamista epävarmassa nykyisyydessä, jossa ennen ikuisilta tuntuneiden instituutioiden pysyvyyteen ei voi ole nuorten kirjoittajien keskuudessa voinut enää alun alkujakaan luottaa.
Otso Venho on helsinkiläinen kirjoittaja, kriitikko ja Nuoren Voiman toinen päätoimittaja.
Lähteet
”Nuori Voima -palkinto jyväskyläläiselle OI-runozinelle” (NVL 5.11.2020)
Suomalaisia underground- ja vaihtoehtolehtiä (Oranssin pienlehtiarkisto, vuodet 1977–82)
Meidän kesken (Corpus ry)
Juuso Paaso, Suomalaiset punk- ja underground-pienlehdet ja niiden kulttuurinen tyyli vuosina 1967–1982. Pro gradu -tutkielma (2015)
Juha-Pekka Kilpiö & Anniina Meronen, ”Manifesteja ja mysteerihuoneita – vihkokatsaus, osa 2” (Kiiltomato 30.5.2025)
Jean (Hans) Arp (MoMA)
Viitteet
[i] Tätä eetosta ei tosin ole uskottu vain zineille. Runoilija Karri Kokko on julkaissut vuodesta 2023 runoaikakausikirjaa Jalokiviä ja kiikareita, jossa tekstien maailmaan saattaminen on etusijalla. Aikakausikirjan jatkuminen on tällä hetkellä zinemäisesti limbossa.
