Kotikaupunkini Turku muuntui performanssin näyttämöksi liki viikon ajaksi, kun kansainvälistä New Performance Turku biennaalia vietettiin syyskuun alussa 2025.
Osallistuin festivaalin aikana yli 20 eri tilaisuuteen, esitykseen, keskusteluun, elokuvanäytökseen, workshopiin, installaatioon, iltaklubiin. Teoksissa ja tapahtumissa oltiin ulkona, galleriatiloissa, esitystiloissa ja katsomoissa, liikuttiin teosten ja tekijöiden muassa, istuttiin kuunnelman ääressä arkistohuoneessa tai vajonneena hypnoottiseen tilaan omissa tuoleissa. Ovensa paikallisille ja kansainvälisille yleisöille ja tekijöille avasivat ainakin Manillan kulttuuritehdas, Taiteen talo, Turun kaupunginteatteri ja Sopukka-näyttämö, Titanik-galleria, Nykytaidetila Kutomo, Sibelius-museo, Kino Kilta, Turun pääkirjaston pihapiiri, sekä Koroisten kylätilan miljöö ja Siirtolaisinstituutti. Turun katuja ja Aurajokivartta unohtamatta.
Tarjolla oli pitkäkestoista, yleisöä eri tavoin osallistavaa, yksin koettavaa, työpajamuotoista, ritualistista, hoitomuotoisen ja esityksen välillä häilyvää, tarkkaan dramatisoitua tutkimuksellisesti ja historiallisesti kontekstoitua, konseptuaalista ja pelillisyyteen perustuvaa performanssia. Tekoälyn käyttökin taiteen tekemisessä vilahti. Yleisöä oli runsaasti, enemmän kuin kaikkiin tilaisuuksiin mahtui.
Pohdin festivaalin teemaa, joka oli tällä kertaa Käännekohdassa, Threshold. Tai kynnyksellä? Teema on laaja, jopa ympäripyöreä. Performanssi on luonteeltaan poliittista ja kantaaottavaa, ja sitä se on eritoten nyt maailman ollessa yhtä kriisiä ja hätätilaa. Joidenkin teosten kohdalla yhteys festivaalin kattoteemaan tuntui olevan melko löyhä, toisaalta moni teos sopisi tilanteeseen kuin tilanteeseen kommentoimaan aikaamme ja ihmisyyttä ylipäätään. Osa teoksista oli jo olemassa olevia, toiset oli tilattu juuri tälle festivaalille, kuten festivaalijohtaja Leena Kela kertoi. Ainutkertaisuus onkin performanssille oleellista, mutta teoksia voidaan toki esittää uudestaan, eri paikoissa, ajoissa, yhteyksissä.
Festivaaliteosten yhtymäkohtia voi tarkastella myös materiaalisuuksien suhteiden ja teosten oman kielen kautta. Tunneskaalaani teosten parissa mahtui iloa, hämmennystä, ärtymystä, kiitollisuutta, liikutusta ja uteliaisuutta.
Onnea etsimässä, vai hämmennykseen joutumassa
Ehkä eniten edelleen mieltäni kaivertaa tutkija-taiteilija Aapo Nikkasen Joy Machines Nykytaidetila Kutomolla. Pariisissa asuva hypnoterapeutiksi opiskellut Nikkanen fasilitoi Kutomon ykkösstudiossa yhteisen hypnotisointisession, jossa jokainen osallistuja kävi omaan, upottavaan tuoliinsa. En ole ollut hypnotisoitavana aiemmin, mutta odotin jonkinlaista mielen hoitoa tai voitelua, muulta maailmalta rauhoitetussa tilassa. Nikkanen kuljetti rentoutumiseen sanallisilla ohjeilla ja tekniikoilla, jotka tuntuivat osin tutuilta ja olivat samankaltaisia kuin esimerkiksi joogassa. Hypnoosissa menetelminä käytetään hengitystä, mielikuvaharjoittelua ja suggestiota. Meidän pitikin katseellamme etsiä tiettyä valopistettä ja sulkea sitten silmät, pyrkiä löytämään syvä tila, jossa päästää irti kaikesta muusta, ja keskittyä tähän hetkeen.
Lähtökohtaisesti tällainen ikään kuin tyhjän olotilan saavuttaminen tuntuu itselleni mahdottomalta. Aivoni tuntuvat oikein kiusoitellen aktivoituvan, kun joku ohjaa niitä toimimaan toisin. Ihmekös tuo, kaiken päivittäisen informaatiotulvan keskellä. Hypnoosiin vaivuttaminen on kuitenkin järjestelmällinen ja tarkkaan strukturoitu menetelmä. Onhan kyse mielen ja ajatusten manipuloinnista. Vaikka Nikkasen tasainen puheenparsi tuuditti päästämään irti, olivat hänen käyttämänsä sanavalinnat hämmentäviä. Hän ohjasi meitä toistuvasti sanoen, ”vajoat kaksi kertaa syvemmälle, kolme kertaa syvemmälle”. Ilmeisesti hypnoosissa tällaisilla harhautuksilla pyritään vaikuttamaan tietoiseen mieleen.
Tässä kohtaa viimeistään tuntui, että hypnoosimenetelmä ja taiteilijan intentio sekoittuivat.
Jo teoksen nimi, Joy Machines, sisältää tiedon koneesta. Silti yllätyin, kun Nikkanen johdatti meidät ajatuksissa todellakin jonkinlaisen koneen luokse, jonka kautta valitsemamme onnellisen muiston piti vielä erikseen aktivoitua ja hyvän mielen paikan todentua. Tässä kohtaa viimeistään tuntui, että hypnoosimenetelmä ja taiteilijan intentio sekoittuivat. Ehkä Nikkasen tavoitteena oli osoittaa hypnoosin ja manipulaation ongelmallisuus. Sijoittamalla transsitilan keskelle onnellisuuskone, koko lähtöajatus muuttui paradoksiksi itsestään. Teki mieli kurkkia, miten muut hypnotisoitavat reagoivat. Maltoin mieleni. Aloin jopa leikitellen miettiä, tarkkailiko joku meitä ulkopuolelta, siinä määrin tilanteen outous herätti kysymyksiä, huvittikin.
Yhden onnellisen muiston valitseminen Nikkasen ohjeistuksen mukaan oli myös mielessäni kuin yhtä sekamelskaa. Menneiden tapahtumien ajatusketjuista päädyin lopulta valitsemaan erään onnen hetkeä muistuttavan. Yhtäkkiä huomasin, että suussani alkoi muodostua sylkeä. Kokemus oli ihmeellinen hybridi ruumiillisesta ja älyllisestä.
Liiallisen analysointini takia vaivuin transsimaiseen tilaan vain hetkittäin, mutta paluu takaisin tuntui silti vaikealta. Toisen ohjaama ja sanoittama mielikuvamatka viipyi kropassa ja pääkopassa vielä pitkään iltaan.
Utopiat ja manifestit, huomenna ja nyt
Vaikka performanssi nostaa esiin poliittisia epäkohtia ja identiteettikysymyksiä, myös, ja juuri siksi, utopioiden maalailu ja yhteinen unelmoiminen on oleellista ja tärkeää. Mielestäni festivaalin ja performanssin eetos oli nimenomaan ehdotus, mahdollisuus, jatkuva ehkä-tila.
Kohti utopioita mentiin kautta erilaisten teosten, mutta keskustelu aiheesta avasi performanssin moninaisuutta itsessään ja mielenkiintoisella tavalla eri tekijöiden praktiikoita. Todellisuuden tutkimuskeskuksen jäsen, esitystaiteilija Pilvi Porkola kutsuu sohvapedagogiikassaan vieraita visioimaan kanssaan unelmia sohvalle. Sohva – keskusteluja utopioista on osa Porkolan taiteellista tutkimusta Taideyliopiston Tutkimusinstituutissa. Hän puhuu praktiikassaan julkisen tilan utopiasta. Porkolan työskentely on ajattelua, kanssa-ajattelua ja kuuntelemista. Nigerialaislähtöinen Jelili Atiku puolestaan järjestää aktivistisia kävelyitä, hyödyntää kävelemistä vastarintana ja rauhan eleenä. Festivaalin ohjelman osana oli Atikun Let Peace Awake -kävelyperformanssi Turun keskustassa, molemmin puolin Aurajokea.
Atiku kertoi, että hänen praktiikassaan sekä energioista vaikuttuminen että energian ja viestien jakaminen ja siirtäminen ulospäin on keskeistä. Hänen tapansa pyrkiä vaikuttamaan on suora, kaduille jalkautumisen akti. Hänen kotimaassaan käydään aivan toisen tyyppistä keskustelua sananvapaudesta kuin meillä. Liikkumavaraa toisin ajattelevilla on kapealti. Atiku onkin pidätetty esiintymisensä yhteydessä. Taiteen reaktiot ovat näkyviä ja äänekkäitä ehkä eri tavalla kuin meillä, jossa on vapaus ottaa kantaa ja keskustella asioista ääneen.
Performanssin unelmien motivointi ja monipuolisuus ilmiintyi juuri mahdollisuuksissa lähestyä utopiaa eri kulmilta. Keskustelussa pessimismi ja pelko tulevasta kuitenkin hallitsivat utopian ilmeisenä vastaparina, joku yleisöstä pohti tätä. Vaikka utopia suuntautuu lähtökohtaisesti tulevaan, ja on tulevan kuvittelua, painotti Atiku, että tulevaisuus on juuri nyt, tässä, ja meidän tulee keskittyä siihen, ottaa nyt-hetki itsellemme haltuun.
• • •
Lämpö, suoranainen alkusyksyn helleaalto helli kaupunkia koko festivaaliviikon ajan. Nautinnollisen alkusyksyn auringon säteissä kuljettiin myös Koroisten kylätilalle, jossa oli vuorossa esitystaidekollektiivin WAUHAUSin osallistava työpaja What’s fermenting? Perinnemiljöössä ulkona tapahtuneessa työpajassa saimme yhteisesti käsitellä ja purkaa ilmastokriisiin liittyviä tunteita ja kysymyksiä. Samaan aikaan aurinkoisen lämmin olosuhde tuntui ristiriitaiselta, saako tästä nauttia? Aliisa Taljan ja Samuli Laineen todella onnistuneesti fasilitoiman työpajan ideana oli käytännössä keskustella ja jakaa ajatuksia pienissä ryhmissä. Tärkeintä oli läsnäolo, kuunteleminen ja keskittyminen. Itse sai päättää, kuinka syviä henkilökohtaisia asioita halusi muille jakaa.
Tärkeintä oli läsnäolo, kuunteleminen ja keskittyminen.
Kriitikko Maria Säkö kirjoitti syksyllä Long Playn kulttuurin julkaisemassa tekstissään ”Tekeekö kukaan enää teatteripamfletteja?” taiteelle ja taiteilijoille esitetystä vaatimuksesta olla kantaa ottavia ja poliittisia, ja pohtii usean esimerkin kautta, mikä riittää taiteelliseksi manifestiksi. ”Ehkä manifesti voi olla myös hämmennys, epätietoisuus, epävarmuus, mutta sellainen, joka kumpuaa lopulta rohkeudesta.”
Koin WAUHAUSin työpajan poikkeuksellisen kantaaottavaksi esitystapahtumaksi. Yhteisesti jaettu hetki muiden kanssa ja asioiden äärelle pysähtyminen tuntui tässä hetkessä harvinaisen radikaalilta, suoraviivaiselta eleeltä. Keskusteluissa ja omissa pohdinnoissa oli lupa olla hämmentynyt, epävarma ja tunnusteleva, kuten Säkö pohtii tekstissään manifestin olemusta. Minulle oli myös rohkeutta avata ja käsitellä henkilökohtaisia tuntojani muiden, osin itselleni vieraiden ihmisten kanssa.
Ilmastokriisiä on käsitelty viime aikoina taiteessa ja esittävässä taiteessa paljon. Osaltaan tähän vaikuttanevat apurahatahot, jotka ohjaavat tekijöitä.
Ilmastokriisiä on käsitelty viime aikoina taiteessa ja esittävässä taiteessa paljon. Osaltaan tähän vaikuttanevat apurahatahot, jotka ohjaavat tekijöitä toteuttamaan teoksia tieteen ja taiteen yhtymäkohdissa. Harvoin aihetta onnistutaan kuitenkaan käsittelemään erityisen oivaltavasti. Massiivisen ja hallitsemattomalta tuntuvan uhan edessä ja keskellä on haastavaa luoda siihen suhdetta, joka ei olisi turhan kyyninen, toisaalta yltiöoptimistinen tai vain haalean toteava. Poikkeuksiakin löytyy. Grus Grus Teatteri toteutti esitystaiteilija Seija-Leena Salon ohjaaman ja käsikirjoittaman teoksen Puukalmojen pidot viime syksynä Turun Katariinanlaakson luonnonsuojelualueella. Tässä teoksessa kuljettiin luontopoluilla, ja kurkistettiin uhanalaisten lahottajaeliöiden suhdeverkostoihin illan pimeydessä. Ihminen oli teoksessa vieras, jopa kuokkavieras, joka pääsi erityisluvalla pistäytymään lahopuiden ja niiden sisuksissa ja kanssa elävien ötököiden maailman vip-tiloihin. Näin rakennettiin jo lähtökohtaisesti kunnioittava ajattelutapa ja lähestyminen ehkä muuten arkipäiväiseltä tuntuvaan lähiluontokohteeseen ja sen herkkään ekosysteemiin. Luonnon massiiviset muutokset eivät ole jossain kaukana, vaan lajikatoa tapahtuu takapihoillamme.
Taitavasti toteutettu ja dramatisoitu teos muistutti samaan aikaan tiedollisella, pragmaattisella ja posthumanistisen runollisella tavallaan, miten monimuotoista luonto on ja voi olla ihan lähellä, ja miten helposti se myös katoaa. Ihmisen ajatus omasta erityisyydestään riisuttiin suhteessa muihin kanssaeläviin.
What’s fermenting? ohjasi niin ikään pohtimaan itsen suhdetta ympäröivän kanssa sitä karnevalisoimatta. Mitään ei ratkaistu, maailma ei pelastunut. Koin arvokkaaksi yhdessä jaetun hetken itsessään. Omien ajatusten sanoittaminen ja muiden kuunteleminen vahvisti yhteyksiä omaan itseen ja muihin, ainakin hetkeksi.
Tahmeita liminaalitiloja ja henkilökohtaisia ja historian kerrostumia
Ghanalainen Va-Bene Elikem Fiatsi tekee etnisyyttä, seksuaalisuutta ja sukupuolta käsitteleviä esityksiä. Transtaustainen Fiatsi esiintyi Titanik-galleriassa. Galleriassa oli koko viikon esillä myös Fiatsin prodiGirl Species: We are the Earth! -teoksen installaatio, sekä taltiointi esityksestä, jonka katsoin. Teoksessa Fiatsi kutsui yhteisessä rituaalissa yleisön levittämään keholleen savea, hänen maatessaan laatikossa, joka muistutti hauta-arkkua. Samalla yleisö hyräili yhdessä yksinkertaista hymniä tai melodiaa, jota Fiatsi oli laulanut äidilleen tämän menehtyessä. Intensiivinen ja vahva muutoksen ja muuntautuvuuden tunne välittyi taltioinnistakin. Välillä Fiatsi kurotti makuuasennostaan nostaen kättään ja lauloi yhdessä yleisön kanssa. Tilanteessa ottivat muotonsa suru ja lohdutus, mutta myös värisevä materiaalisen ja henkisen kohtaamispaikka, Fiatsin välillä kakoessa savea suustaan. Hän kertoi myöhemmin samalla viikolla tutkija Taru Elfvingin haastattelussa ajattelevansa, että paranemista edellyttää kuolemisen prosessi. Hän kokee praktiikassaan kuolevansa ikään kuin jatkuvasti, tullakseen haudatuksi, jotta voi tulla joksikin uudeksi.
Tilanteessa ottivat muotonsa suru ja lohdutus, mutta myös värisevä materiaalisen ja henkisen kohtaamispaikka.
Kirjoittaja ja esseisti Aurora Ala-Hakula lainaa ”Huojuvien utopioiden planeetta” -esseessään Jacques Derridan hauntologia-termiä: Hauntologia merkitsee jotakin, joka ei ole ”elävää tai kuollutta, läsnäolevaa tai poissaolevaa”. Ala-Hakula kirjoittaa, että hauntologiset ruumiit kummittelevat siellä täällä ajassa, sillä ne ylittävät sekä elävän ja kuolleen että läsnäolon ja poissaolon rajoittuneet kategoriat. Fiatsin performanssissa elävien ja kuolleiden välisyys ja ajatus taiteilijan äidin läsnä- tai poissaolosta olivat läsnä kerroksellisesti. Samalla kun Fiatsin liike ja äänenkäyttö olivat perin juurin fyysisiä toimintoja, ja yhteys saveen vahvasti ruumiillisiin tuntoaistimuksiin perustuvaa, kytkeytyi koko rituaali ajallisen ja olevaisen rajattomuuden ympärille.
Titanik-galleriassa performanssin jäljissä, savea täynnä olevassa arkkumaisessa puulaatikossa, siitä kiemurtelevissa paksuissa köysissä, ja yleisön lattialle laskemissa pienissä pahvilautasissa viipyi käsinkosketeltava muistijälki rituaalitilanteesta.
• • •
Ruumiisiin tallentuvan muiston ja muistojen tutkiskelua nähtiin useammassa teoksessa. Manillan kulttuuritehtaalla lauantaina esiintyi brittiläis-jamaikalainen Jade Blackstock teoksellaan Limbs. Valkoiseen mekkoon pukeutunut Blackstock hilasi paksuun köyteen kiinnitettyä vaaleaa painavaa säkkiä Jokistudion lavalle asetellun puunrungon oksalle, viiltäen säkin reunaa auki sen liiasta painosta. Paksu siirappimainen neste, kuin tumma veri, valui Blackstockin päälle ja kasvoille. Taiteilija askelsi paljasjaloin ympyrää lattialla leviävän nestelammikon päällä. Teoksen rytmi oli verkkaisen harkittu, tiheän nesteen valuminen tasaisena virtana rodullistetun henkilön päälle kerrosti historian ja nykyhetken välisiä yhteyksiä. Lynkkaukset sanan vertauskuvallisessa mielessä eivät ole jotain taakse jäänyttä, vaan esimerkiksi poliisiväkivallan muotoja ottavia tekoja, todellisia tänäänkin. Samalla Blackstockin peittänyt neste muodosti kuin suojaa tai panssaria tapahtunutta vastaan.
Iranilaissyntyinen, Helsingissä asuva Parsa Kamehkosh hyödynsi niin ikään hunajaa/siirappia kolmiosaisessa teoksessaan Calling Piece, joka tapahtui Sibelius-museossa. Konseptuaalinen teoskokonaisuus sisälsi myös museossa kuultavissa olleen ääni-installaation, jossa äidit kutsuivat lapsiaan nimeltä. Itse performanssissa kuultiin niin ikään Kamehkoshin äidin kutsuvan poikaansa kasettinauhalta, jonka Kamehkosh laittoi pyörimään alussa.
Kamehkosh suoritti vähäeleisen arkisen toimituksen, kuten äärimmäisen hitaan ruokalusikallisen viemisen suuhunsa tai nukkumaankäyntirutiinin hunajaan kastettujen ja valeltujen petivaatteiden kanssa. Hän sitoi muovikelmulla kivenmurikan käteensä, tai asetti kiven maatessaan sängyssä poskeaan vasten, tai vastaavasti kasettinauhurin alle. Kiven paino kättä vasten oli sekä hidaste tai este, mutta samalla juurruttava elementti, kun Kamehkosh etsi tasapainoa kiven ja oman liikkeensä, luonnollisesti tapahtuvan hengityksen välillä. Objektin ja ihmisen välille ehti syntyä suhteita ja kuviteltuja yhteisiä historioita hitaan liikkeen tai pelkän hengittämisen johdattamana.
Jos Blackstockin performanssissa hunajainen paksu neste tuntui kuin toimivan kollektiivisen, ylisukupolvisen muiston säilöjänä tai esiintuojana, Kamehkoshin teoksessa tahmeus loi sitkoa ja samalla kotelomaista etäisyyttä ihmisen omaan henkilökohtaiseen historiaansa. Kasettinauhan ja äidin kutsuvan äänen loppuminen katkaisi määrittämättömässä ajassa ja paikassa tuntuvan vangitsevan tilanteen kuin seinään.
Lavanäkymä vaikutti kaoottiselta. Yli kahdeksankymppinen Fodczukin äiti oli mukana, poika kärräsi hänet yleisön keskeltä näyttämölle.
Pojan ja äidin suhde oli niin ikään esillä, mutta räiskyvästi, puolalaisen Darius Fodczukin teoksessa Dialogue with a Son. Tehdasteatterin salissa Fodczuk omisti teoksensa äidilleen ja avasi teoksen vetämällä pöytäliinan pöydälle asetellun teeastiaston alta raivokkaasti, kuin taikurit ikään. Hän kasasi päällekkäin huonekaluja ja posliiniesineitä, jotka romahtelivat lattiaan kolisten ja pirstoutuen. Lavanäkymä vaikutti kaoottiselta. Yli kahdeksankymppinen Fodczukin äiti oli mukana, poika kärräsi hänet yleisön keskeltä näyttämölle. Äiti kertoi mikrofoniin puolaksi puhuen perheensä historiasta ja elämästä Puolassa. Työväenluokkaisten vanhempien lapsista tuli taiteilijoita, hän ihmetteli. Pojan ja äidin välillä oli aseistariisuvaa välittömyyttä, sanatonta konsensusta. Puhelimen kautta käytetty kääntäjäohjelma ei joka äidin repliikin kohdalla toiminut, ja välillä Fodczuk turhautui kenties tilanteeseen, kenties äitiinsä.
Vilpittömältä vaikuttaneen Fodczukin tunnereaktiossa oli aavistus vaaraa, kitka tuntui häkellyttävän avoimelta. Äiti vaikutti kuitenkin vähät välittävän poikansa reaktiosta, kanssakäyminen heidän välillään arkiselta. Toiminta tuntui muokkautuvan teoksen sisäiseen harmoniaan ja lakiin.
Suora kontakti yleisön kanssa, tilasidonnaisuus ja tilassa liikkuminen olivat ytimessä Manillan Viinatehtaalla tapahtuneessa kanadalaisen taiteilija-tutkija stvn girardin Swallow the Sun -performanssissa. Yleisö seurasi girardia kun hän liikkui tilassa, milloin sytyttäen kynttilän jonnekin tilan nurkkaan, milloin viskaten lattialle kassillisen muovisia, värikkäitä palloja, niiden levitessä ympäriinsä. Lainaan tutkija ja esitystaiteilija Tuomas Laitisen käsitettä yleisöruumis, joka tarkoittaa yksinkertaistettuna taideyleisön kollektiivista ruumiillisuutta. Laitisen mukaan yleisö on tai voi olla kollektiivisen ruumiillisen osallistumisensa kautta osallinen siihen, millainen esitystilanteesta tai teoksesta muodostuu. Viinatehtaalla velloimme kuivassa pallomeressä, väistelimme lattialla vieriviä palloja, seurasimme niitä, ehkä potkaisimme. Ruumiimme muodostivat kuvioita ja virtaavia muodostelmia seuratessamme girardia eri suuntiin. Läheltä tai kauempaa.
Kun osallistuu performanssiin, tietää antautuvansa nimenomaan osallistavuuden mahdollisuudelle.
Performanssissaan girard otti myös kontaktia yksittäisiin yleisön jäseniin. Kun osallistuu performanssiin, tietää antautuvansa nimenomaan osallistavuuden mahdollisuudelle. Omalla eleellä tai yksinkertaisesti astumalla taaksepäin voi tavallisesti kuitenkin ilmaista, jos ei halua vuorovaikutukseen esiintyjän kanssa. Esityksen kontekstissa, jossa girard yritti alastomana ahtautua liian pieneen, lapsenkokoiseen märkäpukuun keskellä yleisöä, ei tämä valinnanvapaus kuitenkaan toteutunut. Yleisön joukossa oli pyörätuolissa istuva henkilö, jonka lähelle girard oli märkäpukukohtauksessa asettunut. Istuva henkilö painoi päänsä alas, ele viesti tilanteen epämieluisuudesta. Taiteilijan toimijuus ja valtapositio tässä kohtaa tuntuivat kyseenalaiselta. Pyörätuolissa istuvan henkilön poistuminen tilanteesta ei tapahdu yhtä vähäeleisesti kuin jos tilanteesta voisi vain halutessaan astua sivuun.
Kriittinen katse tutkimukseen ja omaan taiteenalaan
Performanssissa viehättää, miten monimuotoista se voi olla. Kun pääsee osallistumaan yksi-yhdelle -esitykseen, tuntuu se onnistuessaan parhaimmillaan aivan erityiseltä, ruumiissa kihelmöivältä henkilökohtaiselta osoitukselta. Tämä tapahtuu juuri minulle! Tällaisena voi toimia myös kuunnelma, kuten Turun Siirtolaisinstituutin arkistossa tapahtunut Eemil Santtu Uutun ja työryhmän Ihana tytär Erika – huomioita nimestä. Teos kertoo jossain päin Suomea pikkukaupungissa eläneestä Erikasta, joka kasvatettiin pojaksi, mutta joka halusi elää naisena. Dramaturgia pohjaa haastattelu- ja arkistolähteisiin, ja siinä käsitellään myös 2000-luvun alussa transhistorian aiheesta tehtyä pro gradu -tutkielmaa (Pälvi Rantala, Kylähullut kertomuksissa. Mikrohistoriallinen näkökulma 1800–1900 -luvun vaihteen erikoispersooniin, Lapin yliopisto 2002).
Tämä tapahtuu juuri minulle!
Teos kuvaa säilyneen materiaalin perusteella sekä aikalaisten näkemyksiä Erikasta että hänen omia huomioitaan. Kuunnelma on jaettu kohtauksiin, joissa työryhmän queerit ja nonbinäärit teatterintekijät lukevat eri hahmojen vuorosanoja. Erikasta piirtyy kuva aikansa erikoisena hahmona yhteisössään, jota ei vihattu tai varsinaisesti syrjitty. Hän eleli kuitenkin omissa oloissaan. Terminologiaa ei transsukupuolisuudelle ollut käytössä nykypäivän tapaan, koko identiteetin sanoittaminen oli puutteellista, kuten arkistomateriaaleista käy ilmi.
Alkuun arkisen kuivakka arkistohuone tuntui hieman tylsältä paikalta kuunnelmalle. Kokemukseni muuttui kuitenkin pian. Kuuntelija/katsoja sai pöydän ääressä luettavakseen siististi kootun mapin, jonka sisältä löytyi teoksen käsiohjelma sekä kuunnelman hyödyntämiä Suomen Kansallisarkiston materiaaleja. Kuunnellessani tekstiä lumouduin materiaalin runsaudesta. Tein muistiinpanoja. Pääsin mukaan kurkistamaan kulttuurihistorian tutkimuksen ja arkistoinnin prosessiin. Pölyntuoksuisista hyllyrivistöistä alkoivat tiiviisti vierekkäin seisovat mapit kuin työntyä yksi kerrallaan ulos tarjoten sisältöään minulle. Kaikki tämä tieto täällä, joku palanen menneestä, toinen tuolla. Siisteissä riveissä.
Samalla, kun teos on kunnianosoitus arkistotyölle ja historian muistiin merkitsemiselle, kääntää se katseen tutkimuksen ja tieteen tekemisen etiikkaan, käsittelee kriittisesti muistia ja tiedon luokittelua. Vielä parikymmentä vuotta sitten oli terminologia sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen osalta aivan hakusessa. Tutkija Pälvi Rantala myöntää haastattelussa, että hän sekoitti aikanaan transsukupuolisuuden ja transseksuaalisuden termit. Arvokas ja välttämätön itsereflektio. Vaikka tuokin epäkohtia esiin, teos tuntuu suhtautuvan armollisesti sekä tutkimukseen että tutkittavaansa. Ajattelu ja kieli vaikuttavat toisiinsa ja synnyttävät ja luovat koko ajan uusia merkityksiä.
Vielä parikymmentä vuotta sitten oli terminologia sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen osalta aivan hakusessa.
Kriittisen katseen omaan taiteenalaansa käänsi myös sirkustaiteilija Miradonna Sirkka Turun kaupunginteatterin Sopukka-näyttämöllä nähdyssä Nonstop Paradise -teoksessaan. Sirkan esiintymisessä on vaikutteita monesta, hän yhdisteli huumaavan kaunista laulua, elektronista musiikkia ja sideshow-tyyppisiä elementtejä, kuten livetatuointia, yhdessä työryhmänsä Aleksi Kinnusen ja Alpi Vaalajan kanssa.
Sirkan laji on hulavanne, jonka samannimisen perinnetanssin havaijilaista historiaa ja alkuperää hän esitteli. Hulavanteen keksiminen ja leviäminen globaalina tuotteena 1950-luvulta lähtien on kaupallistanut jo aiemmin kolonisoitua havaijilaista perinnekulttuuria. Musiikkina kuullut tropiikin eksotiikalla flirttaavat lomabilerenkutukset alleviivasivat kulutuskulttuurin tyhjyyttä ja helppouden ajatusta myyvän koneiston loppumatonta säksätystä.
Jo pari vuotta sitten Tehdas Teatterin Testing, testing -iltamissa teoksensa demoversiovaihetta esitellyt Sirkka valmisti hulavanteen näyttämöllä leikkaamalla muoviputkirullasta sopivan mittaisen palan, teipaten putken päät yhteen. Muotopuolella vanteella temppuilu ei ole tietenkään yhtä sulavaa kuin täysin pyöreällä, ja tämä osoitti herkullisesti sekä vanteen historiaan liittyviä kipukohtia että kytköksen sirkuksen täydellisyyttä vaativiin esteettisiin ideaaleihin. Houkuttelevaa ja samalla hieman arvaamattoman tuntuista karismaa omaava Sirkka on kiinnostava tekijä nykysirkuksen kentällä, jossa tekninen taituruus usein edelleen määrittää taiteenlajin ilmaisua ja estetiikkaa. Sirkka haastaa tätä asiaintilaa.
New Performance Turku Biennale 2.–7.9. 2025.
Kirjoittaja on tanssista ja esitystaiteesta kirjoittava toimittaja ja kriitikko.
Lähteitä
Maria Säkö, ”Tekeekö kukaan enää teatteripamfletteja?” Long Play 5.11.2025.
Säihkyvät utopiat, essee-mixtape. Toim. Aurora Ala-Hakula, Arja Karhumaa, Maaria Ylikangas. S&S 2022.
Tutkija ja esitystaiteilija Tuomas Laitisen kanssa käydyt sähköpostikeskustelut, elokuu 2024.
