Carl-Johan Holmlund:
Tito Colliander ja Hitlerin Saksa. Poliittisen pyhiinvaeltajan profiili. Tietolipas 294.
SKS 2025, 327 s.
”Ja kun sitten seisoimme mahtavan raatihuonerakennuksen sivuparvekkeella Hitlerin ilmaantuessa pääaltaanille, kun katselimme torille ja näimme kymmenettuhannet koholle nousseet kädet, kuulimme tiukkaan sulloutuneen ihmismassan toistumistaan toistuvat riemuhuudot, joista ei tuntunut loppua tulevan yritin palauttaa mieleeni, mitä vastaavaa olin kokenut ennen (…) Vain kerran olin kokenut tähän rinnastettavan väkijoukon hurmion ilmauksen: kun Mannerheim Helsingin valtauksen vuosipäivänä 16. toukokuuta 1919 komeana ja suoraryhtisenä ratsasti kaupunkiin Pohjois-Esplanadia pitkin ja valkoinen armeija kuusenoksat lakissa marssi hänen perässään. Väkijoukko vain oli tämän rinnalla olemattoman pieni” (Tito Colliander: Lähellä, s. 125, suom. Kyllikki Härkäpää; sivunumerot viittaavat Weilin & Göösin Kirjastossa julkaistuihin laitoksiin).
Oli kesä 1934. Tie Hampurin Raatihuoneelle oli ollut pitkä.
Tito Colliander (1904–1989) syntyi Pietarissa 1904. Hänen isänsä Sigfrid Colliander palveli upseerina Venäjän armeijassa, mutta joutui välillä epäsuosioon. Pojan mukaan syynä oli liian ymmärtäväinen suhtautuminen Bobrikovin murhaan, varmaankin muun ohella. Äiti Dagmar oli von Schoultzien aatelissukua. Collianderin varhaislapsuuteen kuului useita muuttoja Helsingissä ja Karjalan kannaksella. Erään tukipisteen tarjosivat isän ja ennen kaikkea äidin sukulaiset, varakkaat ja aateliset.
Teiskolan kartano (nykyään Tamperetta) ja Mustilan kartano (Elimäellä) olivat osa lapsuuden ja nuoruuden miljöötä. Runoilija, vapaaherra Bertel Gripenberg oli Tito Collianderin isän serkku. Mustilan perijä, kirjailija Örnulf Tigerstedt hänen oma serkkunsa. Äidin serkku Gustav von Schoultz oli itsenäisen Suomen ensimmäinen amiraali. Ja niin edelleen.
Ruotsia, venäjää ja suomea, väliin saksaa, ranskaa ja jopa englantia.
Yhtä sekavilta – ja merkittäviltä – kuin ulkopuolisesta tuntuvat sukulaisuussuhteet tuntuvat myös kielisuhteet. Ruotsia, venäjää ja suomea, väliin saksaa, ranskaa ja jopa englantia. Kun Colliander 1930-luvun alussa aloitti kirjailijanuraansa, hänelle oli yllätys, että ruotsissa on sellainen asia kuin sanajärjestys.
Ensimmäinen maailmansota palautti Sigfrid Collianderin suosioon, aina everstin arvoon saakka. Perhe asettui Pietariin, ja Tito ”pietarilaistui”, kenties peruuttamattomalla tavalla. Sitten tuli lokakuun vallankumous ja lähipiirin sosiaalinen, taloudellinen ja mentaalinen haaksirikko. Säätyläiselämä vaihtui nälkään. Vuonna 1918 Suomen puolelle pakenivat ensin perheen lapset, vanhemmat seurasivat muutamaa kuukautta myöhemmin.
Vieraanvarainen maa
Kuvattu tilanne – vanhan identiteetin haaksirikko – muodostaa loogisessa mielessä filosofian tohtori Carl-Johan Holmlundin Collianderin Saksa- ja natsismisuhteisiin keskittyvän tutkimuksen lähtötilanteen. Tai pitäisikö sanoa tarkemmin: lähtötilanteen muodostaa se, miten Colliander raahaa vanhassa maailmassa rakentunutta, vaurioitunutta identiteettiään mukanaan uudessa maailmassa?
Suomenkielisessä kirjallisessa julkisuudessa Tito Colliander lienee unohduksen partaalla, Raili Gothónin muutama vuosi sitten kirjoittamasta elämäkerrasta huolimatta. Titon puoliso, niin ikään Pietarissa syntynyt kuvataiteilija Ina Colliander (o.s. Behrsen; 1905–1985) muistetaan paremmin. Koska en tunne ortodoksista perinnettä, en uskalla sanoa mitään Tito Collianderin merkityksestä teologisena ajattelijana. Hänen pysyväksi kirjalliseksi saavutuksekseen voi joka tapauksessa laskea seitsenosaisen, vuosina 1964–1973 julkaistun muistelmasarjan. Kyllikki Härkäpään erinomainen suomennos ilmestyi vuosina 1967–1975.
Äskettäisestä kokemuksestani tiedän, että sarjan lukeminen on avartavaa, riipaisevaa ja vieläpä suuri ilo.
Muistelmasarja on myös Holmlundin tutkimuksen keskeisiä lähteitä. Siitä seuraa omat ongelmansa, jotka eivät tavallaan voikaan olla vältettävissä.
Collianderin koulunkäynti jäi kesken. Kaksikymmenluvulla hän opiskeli Helsingissä taidetta, kirjoitti lehtijuttuja ja toimi Porvoossa tyttökoulun piirustuksenopettajana. Vanhempiensa kuoltua hän kierteli Ranskassa. Collianderin muistelmien Pariisin-kuvaus laventaa taiteellisesti oleellisella tavalla jo ohueksi kulunutta ”tulenkantajadiskurssia”; kyseessä on nälkätaiteilijan elämä, jossa janon sammuttamista ei epäröidä.
Kutsu natsien propagandatarkoituksessa ylläpitämään Travemünden kirjailijakotiin täydellä ylläpidolla kesällä 1934 oli suorastaan lottovoitto.
Collianderia vaivasi juurettomuus ja ennen kaikkea köyhyys. Avioliitto, esikoistyttären syntymä ja ura kirjailijana saattoivat auttaa ensimmäiseen ongelmaan, mutta eivät parantaneet ainakaan jälkimmäistä. Yleiseen elämäntilanteeseen nähden kutsu natsien propagandatarkoituksessa ylläpitämään Travemünden kirjailijakotiin (Deutsch-Nordische Schriftstellerhaus) täydellä ylläpidolla kesällä 1934 oli suorastaan lottovoitto. Kuten edellä nähtiin, sieltä matkustettiin myös Hampuriin. Toisen kerran Colliander pääsi nauttimaan saksalaisten vieraanvaraisuudesta 1937. Kuuluisin Travemünden kävijöistä on Suomen kulttuurihistorian näkökulmasta tietenkin Olavi Paavolainen, mutta vieraita oli toki monia muitakin. Holmlund esittelee asian perusteellisesti.
Kolmannen (tässä ei mukaan lasketa Saksan kautta tehtyä Pariisin-matkaa 1939) ja viimeisen vierailunsa Kolmanteen valtakuntaan Colliander teki Goebbelsin suojeluksessa perustetun Euroopan kirjailijaliiton (Europäische Schriftsteller-Vereinigung) kolmanteen kokoukseen Weimariin 1942. Matkaseurana olivat ainakin kirjailijapäivien puheenjohtaja V. A. Koskenniemi, Maila Talvio, Yrjö Soini, Mika Waltari, Viljo Kajava ja Örnulf Tigerstedt.
Tämä on kirjallisuushistoriasta vanhastaan tuttua. Siihen nähden on oikeastaan hämmästyttävää se, mitä Holmlund toteaa: ”Fasismin ja kansallissosialismin herättämästä yleisestä kiinnostuksesta huolimatta yksittäisen suomalaisen kirjailijan suhteesta kansallissosialismiin ei ole aiemmin ilmestynyt kotimaista monografiaa, kokonaisesitystä” (Holmlund, s. 63).
Ensimmäisestä matkastaan Colliander julkaisi kirjan Glimtar från Tyskland (1934). Muuten hän kommentoi Saksan oloja Holmlundin – jälleen perusteellisesti – tutkimissa artikkeleissa ja yksityisissä kirjeissään. Vain hieman kärjistäen: mitään kritisoitavaa Colliander ei vieraanvaraisesta maasta löytänyt. ”Kaiken kaikkiaan Collianderin kirjeet Gripenbergille ilmensivät voimakasta ja selkeää kansallissosialistisen Saksan sodan päämäärien ja poliittisen systeemin hyväksymistä”, kirjoittaa Holmlund (s. 161).
Vain hieman kärjistäen: mitään kritisoitavaa Colliander ei vieraanvaraisesta maasta löytänyt.
Natsismitartunta?
Samoihin aikoihin, 1930-luvun puolivälissä, kun Colliander silminnähden viehättyi kansallissosialismista, hän viehättyi myös ortodoksisesta uskonnosta. Sana ”viehättyä” on tässä paikallaan: kyse tuntuu olleen ensimmäisessä vaiheessaan nimenomaan esteettisestä kokemuksesta, jonka Itä-Virossa koetut ortodoksiset kansanperinteet virittivät. Ehkä kyse oli esteettisestä viehätyksestä myös kansallissosialismin tapauksessa?
Holmlundin eräs tulkintakehys on tämä (kärjistys on omani): sekä ortodoksisuus että natsismi tarjosivat juuret juurettomalle taiteilijalle, uuden identiteetin, johon vanhan ja rikkoutuneen saattoi vaihtaa. Kun kansallissosialismiin samastuminen tuli vuoden 1944 jälkeen mahdottomaksi, Colliander samastui erityisen kiinteästi ortodoksisuuteen. Sen hän teki jopa kirjailijakutsumuksensa kustannuksella.
Tällainen tulkinta, nimenomaan kärjistämässäni muodossa, jättää autonomiselle subjektille kovin ahtaan tilan. Mielenkiintoista kyllä, se tuntuu supistavan sekä subjektin rationaalisuutta että hänen tunnemaailmaansa.
Sekä ortodoksisuus että natsismi tarjosivat juuret juurettomalle taiteilijalle, uuden identiteetin, johon vanhan ja rikkoutuneen saattoi vaihtaa.
Muistelmasarjansa toiseksi viimeisessä osassa Lähellä, josta tämän kirjoituksen alussa siteerattu katkelma on peräisin, Colliander tuo Saksan-kokemuksensa esiin takaumana, juuri ortodoksisen Itä-Viron kuvauksensa yhteydessä. Kertomuksen sisäisen ajankulun kannalta ”Saksan tapaus” ja ”uskonnon tapaus” sijoittuvat melkeinpä toistensa lomaan. Holmlundin mukaan Colliander muistelmissaan Saksan osalta vähätteli tai hämärsi asioita. Tekikö hän sen tietoisesti tai ei, on tietenkin jo vaikeampi kysymys.
Täysin asia ei jäänyt vaille muistelijan kommentteja. Esimerkiksi kirjasarjansa viimeisessä osassa Ateria Colliander kirjoittaa: ”Moni tuttavani oli siinä uskossa, että olin saanut natsismitartunnan, olinhan ottanut vastaan kutsun Travemündeen ja kirjoittanut hyväksyvästi eräistä Saksassa tehdyistä sosiaalisista uudistuksista – jotkut niistä, kuten Landjahr ja Arbeitsdienst, muistuttavat yllättävästi nykyisiä uudistuksia Maon Kiinassa” (s. 102–103).
Ruotsinkielinen alkuteos Måltid oli ilmestynyt 1973. Vertaaminen Maoon oli vielä vertaamista johonkin etäisesti positiiviseen. Historia ei tosiaankaan ole koskaan kokonaan sulkeutunut.
Paitsi uskontoon kuuluu myös politiikkaan pyhiinvaeltaminen. Näin ajatteli unkarilais-brittiläinen sosiologi Paul Hollander (1932–2019) teoksessaan Political Pilgrims: Western Intellectuals In Search of the Good Society (1981). Poliittisen pyhiinvaelluksen teema läpäisee Holmlundin tutkimuksen, ja melko onnistuneesti hän sovittaa Collianderille juuri pyhiinvaeltajan pukua. Tutkijan tiivistyksen mukaan kyse on ”…romanttisesta rakkaudesta saavuttamattomaan ihanteeseen” (s. 23).
Käytännössä poliittisen pyhiinvaelluksen tuntomerkkejä ovat: pyhiinvaeltajan VIP-edut, moraalisuus, utopismi, kollektiivisuus, riittävä vieraus tai etäisyys, kohdemaan negatiivisten puolien sivuuttaminen, messianismi sekä yksilövapauden ja demokratian vierastaminen. Ehkäpä Collianderia puhutteli koko lista?
Nuijapäät
Selittäviä henkilökohtaisia virikkeitä Collianderin suhtautumiselle ei puuttunut. Nekin on Holmlund selvittänyt; listaan tässä vain Collianderin sukulaismiesten Gripenbergin ja Tigerstedtin fasismimyönteisyyden, taloudellisen riippuvuuden äärikonservatiivisista piireistä, suvun lojaalisuutta korostaneen upseeritradition, nuoruuden kokemuksista kummunneen bolsevismin vastustuksen, keskeytyneen koulunkäynnin ja köyhyyden aiheuttaman ressentimentti-asenteen intellektualismia kohtaan… Viimeksi mainitun asenteen Colliander nostaa esiin myös muistelmissaan: ”Parjasin ja ivailin hyvissä varoissa ja turvallisessa asemassa olevia (…) Että joillakin oli varaa, todella oli varaa näpräillä viikon päivät yhtä nelirivistä runoa Kauniaisten vesilätäköissä uiskentelevista nuijapäistä…” (Lähellä, s. 62–63).
Kauniaisten nuijapääintoilijoiden tunnusmerkkinä oli Collianderin mukaan Joycen, Freudin ja Lawrencen lukeminen.
Olivatko kaikki syyt henkilökohtaisia syitä? Niin henkilökohtaisia, että Collianderin maailmaa koskevat lauseet – vaikkapa Saksan tapauksessa – koskivatkin ennen kaikkea häntä itseään? Tällainen tulkinta tulee Holmlundia lukiessa mieleen.
Merete Mazzarella on nostanut esiin ristiriidan: miten niin kosmopoliittinen ihminen kuin Colliander saattoi tuntea niin suurta vetoa äärimmäiseen nationalismiin? Kannattaa lisäksi huomata, että tämä tunne ei oikeastaan ulottunut talvisotaa käyvään Suomeen, ei sen paremmin muistelmien vuosikymmenten perspektiivistä kuin varsinaisesti sota-aikanakaan. Omasta puolisostaan Colliander muistelmissaan tekee lisäksi eräänlaisen vähäiseltäkään nationalismitartunnalta välttyneen ihannetapauksen. ”… Inan sanomana saksalaisuus tarkoitti samaa kuin sentimentaali ja pateettinen ja kerta kaikkiaan mahdoton, niin kuin Böcklin ja Stuck ja Also sprach Zarathustra…” (Lähellä, s. 38). Ja toisaalta: ”Inalle isänmaata merkitsi kaikki venäläinen…” (Ateria, s. 108).
Ristiriitoineen ihminen on luotaamaton. Tai ei ainakaan kirjallisuushistorian luodattavissa, pinnalla liikkuvia nuijapäitä lukuun ottamatta.
Holmlundin lähdepohja on ihailtavan laaja, ja hän tiedostaa kirkkaasti Collianderin muistelmasarjan dokumenttiluonteen ongelmallisuuden.
Holmlund kirjoittaa paljosta muustakin kuin Collianderista. Erityisesti kuvaukset Irja Sallan matkoista romahtavaan ja romahtaneeseen Saksaan ja Sallan matkojensa perusteella kirjoittamat teokset Rakkautta raunioilla (1944) ja Hävityksen keskellä (1947) herättävät kiinnostuksen. Ergonomisena ongelmana pidän sitä, että ennen kuin päästään itse asiaan, Collianderiin, Tito Colliander ja Hitlerin Saksa on melkein puolessa. Alkupuolella määritellään perusteellisesti niin ”fasismin” kuin ”intellektuellinkin” käsitettä ja monia muita asioita. Mikäpä siinä, mutta näitä määritelmiä on jauhettu niin monet kerrat ennenkin. Lukijan mielenkiinto on herpautua ennen aikojaan.
Toisaalta kyse saattaa olla Tietolippaiden kirjallisuudenlajiin liittyvästä asiasta. Lipas on tietoa pullollaan.
Holmlundin lähdepohja on ihailtavan laaja, ja hän tiedostaa kirkkaasti Collianderin muistelmasarjan dokumenttiluonteen ongelmallisuuden. Silti hän mielestäni puhuu liian yksioikoisesti muistelmia vaivaavasta ”tahattomasta tai tahallisesta väärentelystä” tai siitä, ettei kirjailija pyrkinyt ”kuvaamaan asioita niin kuin ne olivat todellisuudessa tapahtuneet” (s. 40). Jokin tässä särähtää ainakin minun korvaani. Ja mikä on se ”todellisuus”, jossa asiat tapahtuvat?
Kirjailija kirjoittaa kirjallisuutta. Tämä asia tulee Collianderin muistelmasarjassa eksplisiittisesti esiin useaan kertaan. Tässä pari napakkaa kiteytystä: ”Niinpä siis teenkin sinusta romaanihenkilön – paljon helpompaa, suorastaan nerokasta! Kirjailijahan minä olen enkä poliitikko tai diplomaatti, miksi siis kirjoittaisin muistelmia? Kirjailija sepittää itsestään romaaneja…” (Nuoruuden sillat, s. 183). Ja: ”Minä kirjoitan muistelmia, en historiaa” (Nuoruuden sillat, s. 31).
Ja vielä kaikkein kirkkaimmin ilmaistuna: ”Minulla on vapaa valta kirjoittaa mitä haluan ja olla kirjoittamatta…” (Kahdet kasvot, s. 66).
Julkaisin Kritiikin Uutisissa 6.10.2025 kirjoituksen ”Kolme kirjaa vaikeudesta ja vapaudesta”. Kyseessä oli kritiikkiessee kolmesta antifasistista älymystöä käsittelevästä kirjasta, jossa leijonanosan sai Hannele Koiviston kulttuurihistorian väitöskirjan Joukkosielu vai individualisti? (2024) käsittely. Teos keskittyy pohtimaan intellektuellin sitoutumisen ja sitoutumattomuuden dialektiikkaa, ja sen tapauksessa sitoutumisen kohteena oli SKP ja Neuvostoliitto.
Collianderin tapauksessa kyse on ainakin jollain asteella samasta asiasta. Siitäkin huolimatta, että SKP:n ja Neuvostoliiton tilalle eivät ainakaan suoraan ole vaihdettavissa NSDAP tai siihen ystävällisesti suhtautuneet kotimaiset järjestöt ja natsi-Saksa. Mutta samaa 1900-luvun ydinmehua Holmlundkin sekoittaa, individualismin ja kollektivismin sakeaa keitosta.
Kirjoittaja on kriitikko ja esseisti, jonka viimeisin kirjoituskokoelma Omituinen ilo (Kulttuurivihkot) ilmestyi keväällä 2025.
