”Jääkärikenraali Väinö Talve haudattiin äsken valtion kustannuksella, Narvan marssin soidessa ja kuuden kenraalin kantaessa hänen arkkuaan. Televisio välitti ohjelman koko maahan suorana lähetyksenä.
Professori Raoul Palmgren (1912–95) haudattiin kaksi päivää myöhemmin Tampereella 29. maaliskuuta 1995 ilman julkisuutta, muutamien työtovereiden ja läheisten ystävien läsnäollessa. Jäähyväistilaisuudesta ei ollut mainintaa edes paikallislehdissä.
Sodan jumalaa palvellut kenraali ja rauhan asiaa puolustanut professori eivät edes kuollessaan sovi samaan maailmaan. Niin erilaisia ovat sodan ja rauhan arvot.”
Tähän tapaan sanaili kirjailija Erno Paasilinna esseessään ”Vanhan radikaalin elämä ja kuolema” muistellessaan Tampereen Kalevankankaan kappelissa pitämäänsä muistopuhetta Raoul Palmgrenin jäähyväistilaisuudessa.
Raoul Palmgren eli pitkän ja ulkoisesti ristiriitaisen elämän työväenliikkeen ja suuren maailmanhistorian kohtaloiden mukana.
Raoul Palmgren eli pitkän ja ulkoisesti ristiriitaisen elämän työväenliikkeen ja suuren maailmanhistorian kohtaloiden mukana. Hänen individualistinen asenteensa ei miellyttänyt joukkovoimaa korostanutta työväenliikettä, mutta eivät sitä suvainneet myöskään juhlapuheissaan yksilöllisyyttä korostaneet oikeistolaisetkaan. Sanonta kulkea tietään ja antaa ihmisten puhua, sopii Raoul Palmgrenin kohdalle osuvasti.
• • •
Työväenliikkeen kirjastossa Helsingissä väreili 16. lokakuuta 2025 kapinallisten kynien henki, kun Kari Sallamaan 610-sivuinen Raoul Palmgrenin elämäkerta julkistettiin.
Kosmoksen leikkaaja – Raoul Palmgrenin teot ja tekstit (Atrain & Nord) kartoittaa orivetisen kruununvoudin pojan tien vasemmiston loistavimmaksi kirjallisuuskriitikoksi, journalistiksi ja työväenkirjallisuutemme historioitsijaksi. Sallamaata haastatteli Erkki Tuomioja.
Tätä ennen Palmgrenin elämäntyö oli ollut esillä Työväenliikkeen kirjastossa tammikuun 12. päivänä 2012, Palmgrenin syntymän satavuotisseminaarin merkeissä yhdeksän alustajan ja satapäisen yleisön voimin.
Monivaiheisen elämänsä aikana Palmgren toimi 14 vuotta kirjastonjohtajana linjalla Tampere–Kemi–Vaasa, Vapaan Sanan päätoimittajana, kirjallisuustieteen professorina Oulun yliopistossa.
Tampereen kaupunki lahjoitti syksyllä 2011 Palmgrenin 4884 nidettä käsittävän kotikirjaston Työväenliikkeen kirjastoon. Pedanttisuudestaan tunnettu herrasmies Palmgren piti tarkkaa luetteloa kirjahankinnoistaan. Ensimmäinen merkintä H.C. Andersenin ”Satuja ja tarinoita” -teoksesta on vuodelta 1918, viimeinen vuodelta 1993, nimeltään ”Nainen rannalla.”
• • •
Raoul Palmgrenille 1930-luku oli etsimisen, löytämisen ja taistelun aikaa. Suomalainen Suomi -lehti väitti sodan jälkeen, ettei Suomessa ollut kommunistista sivistyneistöä. Palmgrenin 1948 ilmestynyt pamflettikokoelma Suuri linja teki railon tähän näkemykseen. Matti Kurjensaari tosin kysyi, menikö Palmgrenissa hukkaan hyvä teologi? Pohjimmiltaan Palmgren ei ollut uskonnollinen vaan skeptikko.
”Kulttuurikommunisti” jakoi sivistyneistön kolmeen osaan. Perinteisiin henkisen työn tekijöihin, kuten kirjailijoihin ja tiedemiehiin. Opillinen sivistyneistö koostui opettajista, papeista, lakimiehistä jne.
Kolmantena oli älymystö, eli intelligentsia, pikkuporvariston ainainen ongelmalapsi. Palmgrenin katsannossa työväestön tuntema viha herroja ja älymystöä kohtaan teki älymystön aseman yhteiskunnassa tukalaksi.
Elämäkerran julkistamistilaisuudessa sivuttiin useita sodanjälkeisen vasemmiston huippu- ja laskuhetkiä. Millainen oli Palmgrenin suhde Erkki Tuomiojan isoäitiin Hella Wuolijokeen, presidentti Urho Kekkoseen, Hertta Kuusiseen ja lukuisiin muihin aikansa poliittisiin ja kulttuurisiin merkkihenkilöihin.
Mikä Palmgrenin asema on tämän päivän kirjallisuustutkimuksessa. Miten hänen näkemyksiään voisi soveltaa tämän päivän vasemmistolaisuudessa.
Mikä Palmgrenin asema on tämän päivän kirjallisuustutkimuksessa?
Erkki Tuomioja kertoi ensimmäisen Palmgrenin tekstien lukukokemuksensa olleen R. Palomeri -nimimerkillä 1953 julkaistun romaanin 30-luvun kuvat:
”Minusta se on avainromaani 1930-luvun henkisen ilmapiirin ymmärtämiseen ja etenkin vasemmiston tuon ajan tilanteen ymmärtämiseen. Tehdessäni K.H. Wiik -elämäkertaa, pääsin haastattelemaan Palmgrenia.”
Tuomiojan mielestä Sallamaan uusi teos on kattava johdatus Palmgrenin elämään ja hänen vaikutukseensa vasemmistolaisessa työväenliikkeessä:
”Palmgren epäonnistui poliittisesti, hän ei ollut työväenliikkeessä johtotehtävissä, eikä tullut valituksi eduskuntaan. Silti hänen nimensä tulee esiin monissa eri suhteissa sodanjälkeisessä työväenliikkeessä”, Tuomioja totesi.
• • •
Kari Sallamaa kertoi kulkeneensa samoissa jalanjäljissä Palmgrenin kanssa:
”Liityin vuonna 1968 Akateemiseen Sosialidemokraattiseen yhdistykseen. Sen jälkeen siirryin poliittisesti vasemmalle ja liityin SKP:n, kunnes minut erotettiin puolueesta, kuten Palmgren. Voin ymmärtää hänen kohtaloaan.”
Kimmokkeen elämäkerran kirjoittamiseen Sallamaa sai Palmgren-satavuotisseminaarin peijaisissa Juttutuvassa:
”Tällöin pyöreän pöydän ritarikunta, ainakin Erkki Tuomioja, Hannu Taanila, Pertti Karkama, Hanne Koivisto sekä Palmgrenin tyttäret Laura ja Nina käänsivät katseensa minuun, jopa väittäen, että olen ainoa, jolla on tehtävään riittävät edellytykset. Perusteluna että olen kirjoittanut kohteesta varsin paljon ja pitänyt esitelmiä, ollut hänen oppilaansakin. Näin ei noussut esiin vain majakovskilainen sosiaalinen tilaus, vaan suorastaan lähtökäsky. Muiden projektien vuoksi hanke silloin jäi, mutta milloinkaan en ole sitä unohtanut.”
Juttutuvassa otettiin esiin myös Kalevi Kalemaan vuonna 1984 julkaisema teos Raoul Palmgren, suomalainen toisinajattelija (Tammi). Teosta oli pidetty Palmgrenin elämän ulkoisia kaaria piirtelevänä biografiana. Sallamaalle Palmgren oli todennut, että Kalemaa ei ollut tavoittanut hänen ajattelunsa ydintä.
Kalemaa puolestaan totesi minulle Kansan Uutisten haastattelussa (8.1.2012), että tehdessään muutamia radio-ohjelmia työläiskirjallisuudesta, hän oli haastatellut myös Palmgrenia. Kootessaan sosialistista kirjallisuuskritiikkiä käsittelevää Taisteleva kritiikki -teosta, Kalemaa sai vinkkejä Palmgrenilta, mihin suuntaan olisi syytä kulkea ja mihin kritiikkeihin kiinnittää huomiota:
”Voidaan sanoa, että minä tunsin Palmgrenin maineen paremmin kuin hän minun”, Kalemaa totesi.
Kaikki ei kuitenkaan sujunut Kalemaan mukaan elämäkertaa kirjoittaessa kuten hän aluksi oli suunnitellut. Ensimmäisen haastatteluistunnon yhteydessä Palmgren oli avannut suuren kaapin ovet ja näyttänyt, että täällä oli hänen kaikki arkistonsa ja lupasi luovuttaa aineistoa tarpeen mukaan Kalemaan käyttöön:
”Lopulta kuitenkin kävi niin, että minulle herui vain lehtileikkeitä, mutta ei mitään henkilökohtaista aineistoa. Onneksi kuitenkin tuli lukuisia tunteja haastattelunauhoja, joten kirja syntyi. Kirjan ilmestyessä Palmgren suhtautui lopputulokseen nuivasti. Tosin hänellä ei kai ollut tapana kovin usein kehua edes lähimpiä kavereitaan”, Kalemaa naurahti.
• • •
Sallamaa korosti, että vaikka Palmgren liittyi sodan jälkeen kommunistiseen puolueeseen, hänestä ei tullut puhdasoppista kommunistia, kuten useimmista muista hänen lähipiirinsä ihmisistä:
”Palmgrenille innoitus tuli Ranskan ja Italian kommunistisista puolueista, jotka toimivat sodan aikana vastarintaliikkeissä. Hän oli eurokommunisti ennen aikojaan. Palmgren ei ollut kovin ihastunut 1930-luvun kommunistityyppeihin, jotka ilmestyivät keskustelemaan tilaisuuksiin aina pareittain kuin apostolit.”
Vaikka Palmgren liittyi sodan jälkeen kommunistiseen puolueeseen, hänestä ei tullut puhdasoppista kommunistia.
Sallamaan mukaan Urho Kekkosen ja Palmgrenin ystävyys alkoi jo vuonna 1945 ja jatkui Kekkosen kuolemaan saakka:
”Palmgren lähetti vuonna 1986 Matti Kekkoselle suruvalittelut; suuri valtiomies on poissa.”
• • •
Ensimmäisen tekstinsä Palmgren julkaisi Tulenkantajat-lehdessä (16 / 1929). Tekstin kärki oli suunnattu iki-Kiantoa vastaan. Mitkä tekijät saivat Helsingin yliopistossa syksystä 1931 lähtien estetiikkaa, nykykansain kirjallisuutta ja sosiologiaa pääaineinaan opiskelleen orivetisen kruununvoudin pojan kääntymään marxismiin?
Sallamaan mukaan Lapuanliike sekä natsi-Saksan nousu saivat nuoren intellektuellin etsimään historian selitystä marxismista:
”Hän oli vasemmistososiaalidemokraatti, joka sai jumalanpilkkasyytteen 21-vuotiaana. Jo ennen sotaa hän oli jo lakitupakonkari. Vuoden 1935 heinäkuussa Palmgren piti Helsingin työväentalolla puheen uskonnonvapaudesta hakaristiä vastaan.”
Lapuanliike sekä natsi-Saksan nousu saivat nuoren intellektuellin etsimään historian selitystä marxismista.
Talvisotaan Palmgren osallistui karvain mielin, yhtenä niistä pettyneistä vasemmistoradikaaleista, jotka Hitlerin-Stalinin yhteistyöpakti oli jättänyt ideologisesti heitteille. Jatkosodan alkaessa hän painui maan alle ja onnistui piileskelemään aina maaliskuun 1942 saakka. Tuolloin Valpo iski ja pidätti hänet vaimoineen Tammelundissa sijaitsevasta piilopaikastaan, vinttihuoneesta. Alkoi pitkä kuulustelujen ja vankilakierrosten sarja, jonka päätteeksi hänelle läimäistiin sotilaskarkuruudesta ja ”valtiopetoksen valmistelusta” yhteensä neljä ja puoli vuotta kuritushuonetta.
Oltuaan jonkin aikaa Valpon kynsissä Ratakadulla hänet siirrettiin Katajanokalle, jossa hän ensitöikseen tervehti vartijoita:
”Hyvää päivää, minulle on suositeltu tätä hotellia ja tiedustelen nyt huonetta itselleni.”
Vartijat eivät ymmärtäneet huumoria. He nöyryyttivät häntä tarkoituksellisesti ottaakseen mieheltä sisun pois. Huhtikuussa 1942 Palmgren siirrettiin Pelson varavankilaan ja sieltä Sukevalle, josta hänet siirrettiin Kakolaan, sieltä hän vapautui lokakuussa 1944.
• • •
Sodan jälkeen Palmgren valittiin Vapaan Sanan päätoimittajaksi. Hän muistutti toistuvasti, että Saksan fasismia ei pidä tarkastella Hitlerin ihmetekona, vaan kansainvälisen pääoman muukalaislegioonana. Taloudellisesti kapitalismi on miljonäärien diktatuuria, teknisesti se on koneiden diktatuuria. Ja sivistyksellisesti se on keskinkertaisuuksien diktatuuria.
Huhtikuun 16. päivänä 1945 Palmgren muistutti, että kapitalismi on alistanut kirjallisuuden kauppatavaraksi, porvaristo on tehnyt näyttelijän klovniksi seurapiiriteatteriinsa, individualismi on karkottanut taitelijan erakoksi ullakkoateljeeriinsa:
”Yhteiskunta, joka luo vain yksityistä kauppavoittoa silmälläpitäen, myrkyttää myös tiedemiehen, lääkärin, opettajan, insinöörin ja arkkitehdin luovan työn.”
Saksan fasismia ei pidä tarkastella Hitlerin ihmetekona, vaan kansainvälisen pääoman muukalaislegioonana.
• • •
Vapaasta Sanasta Palmgren savustettiin ulos lähinnä Armas Äikiän toimesta joulukuussa 1952. SKP:n kanssa tapahtuneen välirikon jälkeen Palmgren oli ”mustalla listalla” niin vasemmistoon kuin oikeistoonkin nähden. Hän elätti itsensä ja perheensä freelance-kirjoittajana.
Vuonna 1957 häntä pyydettiin Kemin kaupunginkirjastonjohtajaksi. Muutamassa vuodessa kirjaston kävijämäärä ja lainaukset kaksinkertaistuivat.
Palmgren haki vuonna 1963 Kallion sivukirjaston hoitajan virkaa. Kaupunginjohto käveli kuitenkin kirjastolautakunnan päätöksen yli, eikä Palmgren virkaa saanut. Vuonna 1965 hän väitteli tohtoriksi työläiskirjallisuudesta ja 1.8.1968 hän aloitti Oulun yliopistossa kirjallisuustieteen professorina.
Palmgren kertoi 1970-luvulla Kari Sallamaalle, että Yrjö Leino oli kehunut Raoulin isää herrasmieheksi ja Raoulia isäänsä verrattuna pelkäksi paskaksi:
”Raoulin isä oli puolestaan todennut, että ei se Leino ollut mikään kommunisti, koska Leino oli herrasmies.”
• • •
P. Palomeri nimellä julkaistussa 30-luvun kuvat -romaanissa kuvataan, millaista kirjallista debattia vasemmiston piirissä tuolloin käytiin. Vuonna 1935 Palmgrenin vaatimukset kirjallisuuden suhteen olivat ylevät. Artikkelissaan ”Kirjailija ja yhteiskunta” hän hahmotteli, miten taide on elämän merkityksen tulkitsemista tunnearvoina. Sen tehtävänä on myös vaikuttaa elämään, mullistaa ja uudistaa:
”Taideteoksella tietysti on oma esteettinen kriterionsa, mutta sillä täytyy olla myös eetillinen kriterio: siitä täytyy lausua arvostelu ja tuomio myös sen vaikutuksen nojalla, joka sillä on yhteiskuntaan, sen perusteella, onko se elämää ja kehitystä edistävä vaiko vastustava voima.”
Erkki Tuomioja kysyikin, miten nykyisessä kirjallisuustutkimuksessa suhtaudutaan Palmgrenin tuotantoon ja kirjallisiin näkemyksiin. Sallamaan mukaan elämänsä loppuvuosina Palmgren alkoi jopa ylpeillä positivismillaan, että hän tutki vain tosiasioita:
”Tosiseikat ovat parasta propagandaa, hän totesi jo 1940-luvun lopulla Armas Äikiälle. Esimerkiksi työläiskirjallisuutta käsittelevät ”Kapinalliset kynät” -teokset ovat lähinnä hakuteoksia. Sen sijaan Kaupunki ja tekniikka sekä vuonna 1994 ilmestynyt Täällä toimitus ovat elävämpää kerrontaa. Valitettavasti ne ovat jääneet Palmgrenin tuotannossa hieman pimentoon.”
Sallamaan mukaan Palmgren ei juurikaan muuttunut poliittisesti vuosikymmenien saatossa. Hän oli hyvin kriittinen suhteessa Neuvostoliiton lakkauttamisen jälkeiseen keskusteluun historian lopusta tai uuden vapauden aikakauden koittamisen suhteen:
”Palmgenin mielestä sosialististen maiden romahdukset eivät olleet vallankumouksia vaan vanhan vallan paluuta.”
Vapaan Sanan päätoimittajakaudellaan 1945–52 Palmgren arvioi kirjoittaneensa lähes 3 000 juttua. Hänen suurin kirjallinen menestyksensä oli 1948 ilmestynyt radioesitelmiin pohjautunut pamfletti ”Suuri linja.”
Sen keskeisin teesi oli, että porvarilliselta sivistyneistöltä on vapauden juonne jäänyt kesken. Hänen kritiikkinsä pohjautui kansakunnan kaapin päälle asetettuihin patsasilmiöihin, ei suurmiehiin sinänsä. Palmgren piirsi suurmiehistämme uudet ideologiset muotokuvat, koska suurmiesten ideologiset kertomukset on jokaisen sukupolven kirjoitettava uudestaan.
Porvarilliselta sivistyneistöltä on vapauden juonne jäänyt kesken.
Palmgrenin kauaskantoisin kulttuuripoliittinen saavutus oli hänen vuonna 1947 kirjoittamansa SKDL:n kulttuuripoliittinen ohjelma, missä opetuksen ja kasvatuksen uudistaminen oli keskeisintä. Ohjelma oli 1970-luvun loppuun mennessä miltei täydelleen toteutunut: yhtenäis- eli peruskoulu, kansansivistyksen lisääminen, johdonmukainen tiedepolitiikka, apurahoja taiteilijoille ja opiskelijoille valtion opintotukea. Ainoastaan kulttuurin valtiollistaminen ei ollut edennyt sosialismin hengessä vaan porvarillisen demokratian tahdissa.
Palmgren oli Sallamaan mukaan hyvin hankala ja särmikäs ihminen. Elämänsä loppuun saakka hän säilytti läheiset välit moniin henkilöihin. Heitä olivat muun muassa kuusamolainen lakimies Pekka Leppä, kriitikko Maija Savutie, kuvataiteilija Tapio Tapiovaara, toimittaja-kriitikko Aatos Wirtanen, toimittaja-kirjailija Jarno Pennanen, asianajaja ja Keski-Suomen maaherra Risto Hölttä, kirjallisuustieteen professori Yrjö Varpio ja hänen vaimonsa Renate Palmgren:
”Elokuvatutkija-kriitikko Peter von Bagh totesi, että vierailu Palmgrenin kotona olin kuin olisi kotiin mennyt”, Sallamaa totesi.
Parhaillaan on menossa tietynlainen Palmgren-renessanssi.
Parhaillaan on menossa tietynlainen Palmgren-renessanssi. Tuorein tapaus on Alpo Väkevän Helsingin yliopistossa tekemä väitöskirja Kahden vapauden ihanteen välissä. Raoul Palmgrenin taidekäsitys vuosina 1929–1953. Hannele Koiviston viime vuonna ilmestynyt tutkimus Joukkosielu vai individualisti tarkastelee 1930–50-luvun vasemmistoälymystöryhmää. Siinä Palmgrenilla on keskeinen osa.
Jussi Lahtisen väitöskirjassa Kerrottu luokka (2025) Palmgrenin teoriatyö on olennaisena pohjana ns. pitkän 1970-luvun työläiskirjallisuutta analysoitaessa.
Edelleen pätevä palmgrenilainen ohje kriitikolle kuuluu: ei pidä uskoa mitä sanotaan, vaan mitä tarkoitetaan. Kenelläkään ei ole syntymälahjoja. Kaikki pitää itse hankkia toimien, kokien ja lukien.
FAKTA Raoul Palmgren
Raoul Palmgren syntyi 12.1.1912 Helsingissä. Vuonna 1926 perhe muutti Orivedelle. Ylioppilaaksi Palmgren kirjoitti Tampereen klassisesta lyseosta. Ensimmäisen tekstinsä hän julkaisi Tulenkantajat-lehdessä (16/1929). Tekstin kärki oli suunnattu iki-Kiantoa vastaan.
Vuonna 1940 tuore filosofian maisteri valittiin Tampereen kaupungin kirjaston johtajaksi. Jatkosodasta kieltäytyminen ja joutuminen Pelson ja myöhemmin Sukevan vankiloissa raskaaseen työhön oli koitua Palmgrenin kohtaloksi. Pääsy kirjuriksi ja johtajan sihteeriksi pelasti miehen.
Sodan jälkeen Palmgren valittiin Vapaan Sanan päätoimittajaksi, josta hänet savustettiin ulos lähinnä Armas Äikiän toimesta joulukuussa 1952. Sen jälkeen hän työskenteli Kemin sekä Vaasan kirjastonjohtajana, ja vuodesta 1968 Oulun yliopiston kirjallisuustieteen professorina.
Vuonna 1965 Palmgren väitteli tohtoriksi aiheesta Työläiskirjallisuus, jonka aineiston pohjalta hän julkaisi työläiskirjallisuuden historian Joukkosydän I–II. Kapinalliset kynät I–III ilmestyi 1983–84.
Muita Palmgrenin teoksia ovat muun muassa Suuri linja (1948), Toivon ja pelon utopiat (1962), Maksim Gorki -elämäkerta (1979), Tekstejä nuoruuden vuosikymmeniltä (1980), Tekstejä Vapaan Sanan vuosikymmeniltä (1981), Tekstejä viran ja viisauden vuosikymmeniltä (1982), Kaupunki ja tekniikka (1989) sekä Täällä toimitus (1994).
Vuonna 1984 Kalevi Kalemaa julkaisi Raoul Palmgrenin elämäkerran. Palmgren kuoli 10.3.1995 Tampereella.
Kari Sallamaa: Kosmoksen leikkaaja – Raoul Palmgrenin teot ja tekstit. Atrain & Nord. 610 sivua.
Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja, kriitikko ja tietokirjailija.
