KUTEN MONI TIETÄÄ, kriitikon ammatti ei ole enää aikoihin ollut ”entisensä”. Päätoimisia,kuukausipalkattuja kriitikkoja ei juuri enää ole, kun vielä vuosikymmen sitten useat ansaitsivat elantonsa lehden vakituisena palkattuna taidekriitikkona.
Muutos on rakenteissa. Näyttää siltä, että kriitikosta on tullut alansa asiantuntija, joka elättää itsensä silpputyöllä ja apurahoilla. Tai jos tarkkoja ollaan, kriitikko elättää itsensä pääsääntöisesti jollakin muulla kuin arvosteluilla. Kritiikistä on tullut oheis- ja sivutyötä.
Mielenkiintoista tässä muutoksessa on se, että tällöin kriitikko on lähempänä ei pelkästään tutkijaa ja erikoisalansa asiantuntijaa vaan myös työnsä kohdetta: taiteilijaa.
SARVin keväällä 2015 tekemä jäsenkysely vahvisti, että kriitikot kokevat Suomen arvostelijain liiton jäsenyyden vahvistavan ammatti-identiteettiään. Identiteetti on siis tärkeä osa kriitikkoutta, kenties jopa kiinteämpi osa kuin monessa muussa ammatissa.
Samalla suuri osa kyselyyn vastanneista ilmoitti kirjoittavansa vuosittain noin 15–20 arviota. Laskutoimitus on helppo: tällaisella toimeksiantojen määrällä ei elä kukaan.
Luvut nostavat esille kysymyksen siitä, onko ”kriitikosta” tullut täyspäiväisen ammatinharjoittamisen sijaan ennen kaikkea identiteetti ja minuuden jatke. Vahva kuori, mutta tyhjä sisältö. Pitääkö kriitikkoutta yllä tehdyn työn sijasta sittenkin sen luoma mielikuva ja kutsumus?
Kriitikkous on nykyisin enää vain hailakka varjokuva ja haamu verrattuna kulttuurijournalismin kultaisiin vuosiin. Tämä näkyy etenkin silloin, kun katsomme kriitikkojen ikäjakaumaa: kuinka moni alalla vastikään aloittanut mieltää vielä ammatti-identiteetiltään olevansa ensisijaisesti kriitikko? SARVin kyselyyn vastanneissa alle 30-vuotiaita oli viisi. Moni – kenties yhä useampi – nykypäivänä kirjoittaa kritiikkiä, mutta vaikuttaa siltä, että pääsääntöisesti muiden töiden ohessa. Lisäksi he kuuluvat muihin liittoihin, eivät välttämättä SARViin. Syy tähän on luultavasti se, etteivät he miellä olevansa kriitikkoja.
Keitä me oikeastaan olemme, vai olemmeko enää ensinkään? Voiko todeta, että kritiikin sijasta kriitikkous on kriisissä? Siinä vaiheessa kun kriitikot lakkaavat mieltämästä itsensä kriitikoiksi, lakkaako ammattikunta olemasta – tai toisin sanoen, tuleeko siitä loinen jonkin muun, esimerkiksi toimittajan, ammatin kylkeen?
Mieleeni nousi ajatus, voisivatko kriitikot hyötyä pienestä botox-ruiskeesta, jota kutsutaan myös brändäämiseksi. Kenties arvostelijoille tulisi järjestää brändäyskoulutusta, jonka avulla heistä sukeutuisi ammattiaan vahvasti puolustavia itsensä tarjoamiseen erikoistuneita myyntitykkejä.
Mutta tämähän olisi jälleen yksi seikka, joka lähentäisi kriitikkoa työnsä kohteeseen, eli taiteilijaan. Taiteilijoiltahan brändäys on jo onnistunut.
Olettaisin, että viimeistään kymmenen vuoden päästä näemme, onko kriitikkous sulautunut johonkin toiseen ammattiin, kokonaan kadonnut vai onko se onnistunut uudistumaan ja pysyttelemään omana itsenäisenä ammattikuntanaan.
