KULTTUURILEHTI ALKAA OLLA HARVINAINEN NÄKY. Aiemmin niiden saatavuudesta huolehtivat muun muassa kirjakaupat sekä kirjastot. Nyt kirjastot vähentävät lehtitilauksiaan, mikäli eivät sulje kokonaan. Tammikuussa uutisoitiin Helsingin yliopiston kirjaston lakkauttavan jopa 1 500 lehtitilausta säästösyistä. Listalla on ulkomaisten julkaisujen lisäksi lähes kaikki kotimaiset kulttuurilehdet.
Kulttuurilehtien saatavuus on sysätty lähes täysin pienille kaupallisille toimijoille, kuten lehtitaloille itselleen sekä pienille kivijalkakirjakaupoille.
Viime vuosien kehitys arvonlisäveron nostosta ja internetin voittokulusta osoittaa lehdistön ja printtimedian joutuneen medioiden marginaaliin ja matkalle kohti hidasta näivettymistä – ja tällä on tietysti suora vaikutus kulttuurijournalismiin.
Uskallan silti väittää, että kulttuurilehdistön kurimus on juuri nyt äärimmillään.
Onko kulttuurilehdistö siirtynyt kymmenen vuoden päästä täysin verkkoon, vai onko se onnistunut puoltamaan paikkansa painetussa muodossa? Veikkaan jälkimmäisen toteutuvan, mikäli ilmassa olevat merkit pitävät paikkansa.
Käsillä koskemisen kulttuuri on nimittäin saanut vahvaa jalansijaa pitkän virtuaalisen ja materiattoman valtakauden jälkeen. Samalla kun ihmiset kiinnittävät yhä enemmän huomiota luonnonvarojen tuhlauksen estämiseen sekä materian vähentämiseen, on materia paradoksaalisesti tehnyt paluun.
Vinyyliharrastuksen nouseminen kuolleista on tapahtunut jo aikoja sitten, ja joulukuussa uutisoitiin paperisen kirjan uuden tulemisen näkyvän jo myyntitilastoissa (HS 21.12.2015). Tuoreena yllätyksenä tuli Ylen (3.2.2016) uutinen paperivalokuvien kasvaneesta suosiosta erityisesti diginatiivien keskuudessa.
Suunta on selkeä: Ihmiset hakeutuvat pois elektroniikan ja ruudun ääreltä, he haluavat hypistellä ja hiplata. Onkin kiintoisaa nähdä, ulottuuko perinteisten formaattien nostalgia kuihtumassa olevaan lehdistöön. Ja jos ulottuu, millä ehdoilla.
Kenties tässä on kulttuurilehdistön tulevaisuus.
Klikkimedia ja nopea journalismi on omimmillaan verkossa, sillä niiden elinkaari on sidottu aikaan ja muihin tapahtumiin. Kulttuurijournalismi toimii lähtökohtaisesti eri tavalla. Esimerkiksi esseistiikka saattaa kärsiä verkkoympäristöstä, sillä ihmisen tapa lukea on tutkitusti erilainen ruudulta kuin paperilta.
Tasokkaan kulttuurijournalismin valttina onkin ajattomuus, sen pariin voi pistäytyä milloin tahansa. Esimerkiksi Nuoren Voiman, Särön ja niin&näin-lehden kaltaiset julkaisut ovat jokainen numero kuin erillinen taideteos.
Uskon, että siinä missä essee, myös hyvin kirjoitettu ja tasokas kritiikki kestää aikaa ja yhä uusia lukijakuntia. Tällaisen arvostelun kirjoittaminen kaipaa vain suotuisan ympäristön: aikaa ja tilaa. Ja tällaisen ympäristön tarjoaa ennen kaikkea erikoistunut kulttuurilehdistö, ei niinkään nopeaa journalismia edustavat julkaisut.
Meidän tulisi miettiä, onko nykyisen sanomalehtikritiikin edes tarkoitus kestää aikaa, ja haluammeko alistaa kritiikkiä yhä nopenevan klikkijournalismin kriteereille. Kenties olemme jo antaneet liian paljon periksi, mikä on johtanut kritiikin laadun kärsimiseen, kuten Otso Kantokorpi totesi Jyväskylän Polemiikkia taidekritiikistä -keskustelussa 16.2.
Kenties arvostelujen sanomalehtiaika on vain yksinkertaisesti ohi, muttemme vain suostu hyväksymään sitä.
Mikäli kulttuurijournalismi ja kritiikki todella katoavat sanomalehdistä, ne tulevat voimaan pulleasti niille paremmin sopivassa ympäristössä. Aina nimittäin löytyy niitä, jotka haluavat syventyä ja hipelöidä, kuten vinyylin, paperikirjan sekä nyt tuoreimpana paperivalokuvan uusi tuleminen todistaa.
