Tapahtunut tähän mennessä:

Viime syksynä Kristian Blomberg kirjoitti Kritiikin Uutisiin pitkän artikkelin Kirjallisuutta ilman muotoa, joka käsitteli nykyesseistiikkaa. Artikkeli, vai pitäisikö sanoa essee, oli hyvin perusteellinen, ja sen keskeisenä väitteenä uuden suomalaisen esseen puutteeksi nähdään poetiikan yksipuolisuus.

Tämä artikkeli ei suinkaan jäänyt esseisteiltä tai kulttuuriväeltä huomaamatta, ja ensimmäisenä siihen tarttui Timo Hännikäinen, joka on yksi Blombergin artikkelissaan tarkastelema esseisti. Hännikäisen blogimerkintä toi hienoa ristivaloa Blombergin teeseihin, mutta keskustelu ajautui harmittavasti aiheen ulkopuoliseen riitelyyn.

Elävän kirjallisuuden festivaaleilla Johanna Venho pohjasi kokonaisen paneelikeskustelun Kritiikin Uutisten artikkeliin, ja keskustelemaan oli saatu Blombergin lisäksi Maaria Pääjärvi, Ville Hytönen ja Jaana Seppänen. Aiheesta on Seppäsen raportti uusimmassa Parnassossa ja maininta lehden blogissa.

Jyväskylän kirjamessuilla ehdin myös keskustella ohimennen Hytösen kanssa, joka nosti esiin suomalaisen esseistiikan lavean pohjan ja esitti pettymyksensä, että Kritiikin Uutiset julkaisi esseistiikasta aiheeseen liian kapeasti pureutuneen tekstin. Olen täydellisesti eri mieltä, ensinnäkin teksti ei pureutunut aiheeseen kapeasti ja toiseksi esseebuumin käsittely on kiteytynyt niin voimakkaasti päähenkilöihinsä, että poetiikasta puhuttaessa olisi Nylénin, Hännikäisen tai Melenderin sivuuttaminen koko lailla eriskummallista. Tekstin rakentama tematiikka on ylipäätään kaukana Hytösen lukemasta kapea-alaisuudesta. Mitä tulee journalismiin, osoittaa artikkelin herättämä laaja vastakaiku lopulta yksiselitteisesti sen onnistuneisuuden. Juttu on muuten myös pisin, jonka olen lehdessä konsanaan julkaissut.

Esseekeskustelu laajeni siis kantimistaan Seppäsen toimesta vastikään ilmestyneessä Parnassossa, jossa hän kirjoittaa kursorisen ja aivan hämmästyttävän sekavan näkemyksensä esseepaneelista. On harmillista, että teksti on niin aukkoinen, että en saanut selvää kuka esittää minkäkinlaisia mielipiteitä mistäkin syistä. Sen sijaan selväksi tulee kirjoittajan käsitys siitä, että hän on oikeassa muiden ollessa väärässä. Tämä taitaa olla ymmärrettävyydeltään Parnasson historian heikkotasoisin teksti.

Yhtä kaikki Pääjärvi kirjoitti aiheesta kattavamman selvityksen blogiinsa. Aiheen käsittelyssä oltiin kaikesta käydystä keskustelusta huolimatta nyt vasta alussa. Samaan aikaan ilmestyi nimittäin Voima-lehdessä Pääjärven pitkä artikkeli nykyesseestä, joka tuo Blombergin artikkeliin aivan uuden näkökulman: se käsittelee poetiikan sijaan puhujapositioita, jotka esseistikkojen toimesta on elvytetty liberaali-konservatiivi-akselille, ja kärjistetty Hännikäisen ja Melenderin yhteisteoksessa Liberalismin petos.

Niinpä Melender älähti blogissaan kirjoittaen itsensä olkiukkosyytöksien ulkopuolelle, mutta hän ei itse osannut väistää olkiukon rakentamista syyttäen koko Voima-lehden lukijakuntaa asenteellisesta ajattelusta, jota Pääjärvi ruokkii. Tällaiselle puolustusargumentilla oman tukijalkansa sahaamiselle on varmasti joku hieno sivistyssanakin olemassa.

Samaan aikaan nettinimimerkki Santeri Nemo kirjoitti tulkintansa konservatiiviesseistien arvomaailmasta, jota kuitenkin heti seuraavana päivänä lievensi apologialla. Toinen nettianonyymi yks Kake riensi välittömästi karnevalisoimaan kieltämättä paikoin hieman banaaliksi äitynyttä keskustelua, minkä jälkeen siihen viittasi myös Sami Liuhto asettaen runoilijat esseistien antagonisteiksi.

Kaikkinensa koko nyt syntynyt keskustelu tuntuu rakentavan ideologiseen ajatteluun pohjaavia osapuolia, joissa mielipiteen sosiaaliset kytkökset nousevat etualalle. Tämä näyttäisi olevan erityisesti konservatiiveiksi (vai liberaalikriittisiksi) itseään kutsuvien yleisön keskuudessa korkea motivaationlähde, vaikka asettelun oppositio tuntuukin olevan kasvoton. Tässä suhteessa Blombergin alkuperäinen artikkeli osuu edelleen tarkasti maaliinsa.