Viime aikoina olen kriitikkona huomannut erään ilmiön: yhä useampi kulttuurilehden päätoimittaja haluaa julkaista kritiikkejä, joissa on toisenlainen ja perinteisistä konventioista poikkeava painopiste. Julkaisuseulan läpi ei pääse enää journalistisella kritiikillä, joka sisältää totutut taidearvostelun kolme perusosaa: esittelyn, tulkinnan ja arvottamisen. Aikakauslehtien päätoimittajat haluavat nimenomaan ajattomia, itsenäisiä ja esseemäisiä kokonaisuuksia.

Arvottaminen on jo pitkään aiheuttanut vahvaa kahtiajakautumista kun on pohdittu, mikä on taidekritiikin tehtävä. Myös huhtikuisessa Kritiikin Päivässä nostettiin tarkastelun kohteeksi kysymys, kuuluuko kritiikin olla arvottavaa enää 2010-luvulla.

Tanssikriitikko Niko Hallikaisen puheenvuorossa arvottaminen näyttäytyi taantumuksellisena ja epäoikeutettuna, suorastaan hyödyttömänä elementtinä. Samalla linjalla oli Ilja ”Ilmari” Lehtinen, jonka mielestä teatteriin pitäisi astua kuin metsään. Suoremmin sanottuna: ”Lakatkaa kritisoimasta ja antakaa mielipuolten toteuttaa visioitaan. Poimikaa mieluummin vaikka maasta käpy.”

Useat seikat viittaisivat siihen, että arvottaminen on jäämässä pikkuhiljaa kritiikin tehtäväksi ennen kaikkea päivälehtien sivuilla, ja harvemmin ilmestyvissä, erikoistuneissa julkaisuissa kritiikki laajenee tarkoittamaan yhä monipuolisempaa tekstien kirjoa. Sanomalehdistön puolella kritiikin tehtävä suosituksena tai epäsuosituksena korostuisi entisestään.

Ajatus kritiikistä, joka on luopunut arvottamisesta, ei ole niin uusi tai mullistava miltä pikaisesti katsottuna vaikuttaa. Englannissa ja Ranskassa esimerkiksi kirjallisuuskritiikkiin viitataan sanoilla literary criticism sekä critique littéraire. Vaikka nimissä esiintyy sana ”kritiikki”, ne pitävät sisällään taidepuheen sen laajassa merkityksessä sisältäen niin akateemisen analyysin kuin kulttuuria ja taidetta käsittelevät esseet.

Mikäli kyseessä on journalistinen ja arvottava kritiikki, lisätään sanoihin määre journalistic/journalistique. Suomessa kritiikki rajoittui alusta lähtien koskemaan pitkälti arvottavaa arvostelmaa jostakin tietystä taideteoksesta.

Suomessa kritiikki on ollut yllättävän voittopuolisesti klassisen kolmijaon mukainen. On opetettu, että kritiikin tunnistaa näistä kolmesta piirteestä. Mikäli jokin näistä puuttuu, teksti on kritiikkinä puutteellinen. Mutta sanoisin, että ennemmin suomalainen käsitys kritiikistä on puutteellinen ja yksipuolinen.

Vaikka kriitikot itse katsoisivat kritiikin sisältävän laajemmin muutakin taidepuhetta kuin ”arvion”, monet lukijat ja taiteilijat yhä mieltävät kritiikin journalistiseksi arvottamiseksi. Kun olen kysynyt kriitikin kirjoittamisen kurssille hakeutuneilta, miten he mieltävät kritiikin ja kriitikon työn, poikkeuksetta ensimmäisenä joku mainitsee Seppo Heikinheimon ja sana ”mielipide” nousee esille.

Kenties luikahdamme hiljalleen entistä vahvemmin etelä- ja keskieurooppalaisen kritiikin käsitteen piiriin ja sana laajenee sisältämään muunkin taidepuheen. Tällöin kysymykseksi jää, osaammeko kuvitella kriitikkiä ilman arvotusta. Vai muuttuuko teksti tämän myötä mielissämme automaattisesti joksikin muuksi kuin kritiikiksi; Mistä tulevaisuudessa tunnistamme kritiikin?

Arvottamista ei tarvitse hylätä, mutta kriitikoiden tulisi toimia enemmän ”tapauskohtaisesti”. Eli pohtia sitä, onko arvottaminen aina paikallaan. Kenties joskus olisi oikeutetumpaa lähestyä teosta toisesta, totutusta poikkeavasta näkökulmasta.

Vuosi sitten taidekentällä velloi kiivaana keskustelu kulttuurisesta omimisesta ja rodullistamisesta. Koreografi Sonya Lindfors vastineessaan Tove Djupsjöbackan kritiikkiin (HBL 21.4.2016) muistutti, ettei teosta NOBLE SAVAGE ole kirjoitettu sitä arvioimaan tulleelle kriitikolle. Juuri tällaisissa tapauksissa olisikin syytä pohtia, kuinka teosta tulisi lähestyä: perinteisen kolmijaon ja arvottamisen kautta vai jotenkin muuten.

Kritiikin rajapinnat ovat kiinnostavia; Monimuotoisuudesta ei ole koskaan haittaa, päinvastoin. Analyyttinen, paneutuva ja konventioita rikkova – tai vähintään venyttävä – kritiikki voi hyödyttää taiteilijaa ja lukijaa enemmän, mutta ennen kaikkea se hyödyttää taidepuhetta.