Tämä artikkeli on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 3/2016.

BERNHARD FREDRIK GODENHJELMIA (1840–1912) ei taida moni muistaa. ”Vanha hegeliaani ja kreikkalaisten filosofien kasvatti” (Aino Kallas) toimi vuosikymmeniä Yliopiston saksan kielen lehtorina, toimitti ensimmäisen saksalais-suomalaisen sanakirjan, Aleksis Kiven Valitut teokset ja kirjoitti oppikirjat Suomen kirjallisuuden historiasta ja runousopista.

Vaimonsa Idan (os. Lindroos) kanssa hän perusti Helsingin suomenkielisen tyttökoulun ja myöhemmin sen yhteyteen jatko-opiston. Koulu toimii edelleen Viikin normaalikouluna. Arvid Järnefeltin Vanhempien romaanissa pariskunta esiintyy ilmeisen oikeutetusti tärkeänä fennomanian esitaistelijana.

Kun kansanrunouden professori Julius Krohn vuonna 1888 hukkui Viipurinlahdella, hänen alaikäiset
lapsensa siirtyivät Godenhjelmien hoiviin, äitinsä sisaren perheeseen. Yksi lapsista oli Aino Krohn, myöhempi Kallas.

Vietin kesää Etelä-Hämeessä, Lopen Syrjässä. Godenhjelmien kesähuvila ja Aino Kallaksen kesäkoti sijaitsivat samassa paikassa. Jos menin terassilta 150 metriä oikeaan, törmäsin Kallaksen entisen asunnon seinään. Jos menin 150 metriä vasempaan, olin järvessä – tarkemmin sanottuna sinilevässä. Siinä oli tosiaan monimuotoisuutta.

”Kaunista, kaunista, niin että sydäntä viiltää… Kuljen ja itken, tervehdin ja ikävöin, annan suuta sammaleelle ja hyväilen elottomia esineitä… Istun Sedän kirjoituspöydän ääressä, omenapuut ovat varistamaisillaan kukkansa… En tahdo jaksaa näitä muistoja…”, kirjoittaa Kallas Syrjässä 13. kesäkuuta 1914. Neljä päivää aikaisemmin hän oli ollut kotonaan Tartossa.

Kallas lapsineen viihtyi Syrjässä elokuun loppupuolelle asti, mutta se oli hänen viimeinen Lopen kesänsä. Talo myytiin. Tutut esineet, kuten ”Fredrik-sedän” kirjoituspöytä ja kirjakaappi, huutokaupattiin. Heinäkuun lopussa oli syttynyt ensimmäinen maailmansota. Alkoi muutos, joka kirjoja ja kirjoituksia lukuun ottamatta pyyhkäisi jäljettömiin fennomaanisivistyneistön maailman.

Vuoden 1914 kesäkoti on siis yhä pystyssä, mutta sitä vastapäätä sijainnut Godenhjelmien huvila on hävinnyt. Ei voi sanoa, että koivut ja sananjalat kasvavat sen raunioilla. Raunioitakaan ei ole.

Siinä kadonneessa talossa Kallas vietti lapsuuden ja nuoruuden kesiään, luki Jules Verneä ja sitten Rikosta ja rangaistusta. Fredrik-setä lausui lapsille Iliasta kreikaksi. Saksan opettajattariksi valmistuvat neidit suorittivat kesätenttejään. Siihen kadonneeseen taloon I.K. Inha teki epäonnisen kosiomatkansa.

Inha sai Ainolta rukkaset, mutta matka on ikuistettu Suomen maisemiin (junalla Helsingistä Hyvinkäälle ja siitä pyörällä Lopelle). Kirjallisuutta on se, joka onnistuu pakenemaan epäonnea ja unohdusta. Jos uskaltaisin, sanoisin, että se onnistuu pakenemaan luontoa.

”Yksinäinen suoniitty oli hivelevän ihana kissankelloineen ja tervakukkineen, kuljin ja toistin: kuinka kaunista, kuinka kaunista! Ja minun teki hyvää nauttia.” Kallaksen päiväkirjamerkintöjen luonto on etäisen estetisoitu kuin ainakin ihmisellä, jonka elanto ei luonnosta riipu. Staattisuudessaan ja runollisuudessaan se poikkeaa myös nykyisten dokumenttien luonnosta, joka on taistelua resursseista. ”Luonto” on aina yhteiskunnan funktio.

Mutta raunioitakaan ei ole. Kun tätä luetaan, kesä on muuttunut epätodelliseksi. Metsä on keltainen ja ruskea ja sananjalat mustuvat kadonneen huvilanpaikalla. Komea muistomerkki sekin.

Kirjoittaja on kirjallisuuskritiikko ja vapaa toimittaja.