Tämä artikkeli on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 1/2014.
Kulttuurijournalismi on liian henkilökeskeistä. Teoskeskeinen näkökulma mahdollistaa kirjoittamisen kokemuksesta ja vaikutelmasta, mikä on taiteelle välttämättömin inhimillinen rakenne. Taiteen kytkentäkaaviossa nimenomaan kokemusten tai vaikutelmien kiertokulku yhdistää yleisöä, teosta, työtä ja tekijää. Kokemusten pitkäjänteinen ja tarkkanäköinen jakaminen laajentaa sekä kriitikon että yleisön taidekäsitystä ja vastaanottokykyä, mikä taas ruokkii tekijöiden ymmärrystä työstään.
Tätä varten olisi hedelmällistä, jos eri alojen taidekritiikissä olisi tilaa esseistiikkaa lähentyville, yksittäisiä teoksia laajempia ilmiöitä tai yksittäisten teosten aivan yksittäisiä piirteitä valottaville teksteille. Kriitikon täytyy voida kuvailla ja tulkita laajimman ja pienimmän mittakaavan kulttuuri-ilmiöitä: yhden tekijän tai ryhmän tuotannon ja vuosikymmenen ilmiöiden laajuudesta yksittäisten säkeiden ja eleiden tarkkuuteen. Tällaisia artikkeleita tarvittaisiin aika paljon – niin ne myös tuottaisivat yleisöä, joka niiltä ensialkuun ehkä puuttuisi.
Tästä näkökulmasta esimerkiksi kirjallisuuden journalismia määrittävä sesonkiajattelu on harhapolku. Kulttuurijournalismin tulisi voida aktiivisemmin nostaa esiin kiinnostavia ja koskettavia teoksia ja ilmiöitä siitä riippumatta, miten ajankohtaisia ne tai niiden tekijät juuri tällä kvartaalilla sattuvat olemaan. Kriitikon näkemyksen täytyy olla laaja ja pitkäkestoinen.
Ilman tällaista näkemystä yleisölähtöinen kirjoittaminen typistyy taiteen esittelyksi ja promootioksi. Näkemyksellistä on, kun kirjoittaja kykenee ymmärtämään taidetta suhteessa julkilausuttuihin estetiikkoihin, mutta sitoutumatta niihin kokee teoksia myös henkilökohtaisen taidekäsityksensä lävitse. Ei tarvitse olla kyse taiteentutkimuksesta.
Kriitikon näkemyksen täytyy olla laaja ja pitkäkestoinen. Ilman tällaista näkemystä yleisölähtöinen kirjoittaminen typistyy taiteen esittelyksi ja promootioksi.
Kokemuslähtöinen, tarkkuuteen pyrkivä journalismi ottaa huomioon lukijan uteliaisuuden ja tarpeen vaikeita kysymyksiä kiertelemättömään elävään kohtaamiseen. Ajattelun ja kirjoittamisen laatu on ensiarvoisen tärkeää. Lähtökohtani on, että havainnoimalla tarkasti ja ajattelemalla selkeästi voi taiteesta kirjoittaa erilaisia yleisöjä kiinnostavalla tavalla. Jos tämä ei ole mahdollista, kulttuurijournalismilla ei nähdäkseni ole mitään syytä tavoitella asianharrastajia suurempaa yleisöä. On kuitenkin selvää, että taiteella ja taidekirjoittelulla voisi olla laajempi yleisö kuin nyt.
Rainer Maria Rilke Kirjeissä nuorelle runoilijalle asettaa kritiikin ja taiteen rakastavan ymmärtämisen vastakkain – tämä vastakkainasettelu on turha. Rakkaus ei merkitse leväperäistä myötämielisyyttä eikä kritiikki sydämetöntä politikointia. Kritiikki, kuten esseistiikkakin, on taidemuoto.
Tärkeää on, että kritiikki, esittely, esseistiikka tai haastattelu pyrkii välittämään kokemuksiin perustuvia vaikutelmia teoksesta, sen kontekstista tai tekijästä. Vedin kevään 2013 Kaarinan kirjastossa runopiiriä, jossa tavalliset kiinnostuneet lukijat jakoivat lukukokemuksiaan. Idea, joka myös toteutui, oli tehdä runojen kokeminen ja ajatteleminen helposti lähestyttäväksi.
Tällä voisi olla journalistisia sovelluksia eri muodoissa ja tekstityypeissä. Teoskokemuksen korostaminen ja teoksen ja muiden elämänilmiöiden yhteyksien osoittaminen voi olla joillekin yleisöille innostava kulttuurijournalismin muoto, kun etsitään tapoja tehdä eri taiteita ymmärrettäväksi ja kohdattavaksi. Onko mahdollista kirjoittaa niin, että syntyy uusia yleisöjä? Hypoteesini on, että kokemuslähtöinen, kirjoittaja-katsojan ruumiillista ja tajunnallista kokemusta korostava näkökulma on eräs mahdollisuus tähän.
Kirjoittaja on runoilija, esseisti, performanssitaiteilija ja uskontotieteilijä.
