Opetus- ja kulttuuriministeriössä on valmistunut selvitys, joka tähtää uudentyyppisen kulttuurirahoitusta tarjoavan säätiön perustamiseen Suomessa.
Kysymys on julkista ja yksityistä varallisuutta yhdistävästä säätiöstä, joka joissain tapauksissa koordinoisi suomalaista kulttuurirahoitusta ja panostaisi strategiseen yhteistyöhön julkisen ja yksityisten tukitahojen välillä. Vasta myöhemmässä vaiheessa se voisi myöntää itsekin tukirahoitusta kolmantena tukijalkana valtio- ja kuntarahoitteisen tuen ja yksityisten säätiöiden ohella, kertoo selvitys.
OKM:n tämänpäiväinen tiedote asiasta löytyy täältä: Uusi rahasto vahvistamaan julkisen ja yksityisen kulttuurirahoituksen vuoropuhelua ja vaikuttavuutta. Selvityshenkilö Antti Huntuksen laatima 40-sivuinen selvitys kokonaisuudessaan löytyy puolestaan tästä linkistä.
Selvityksen pontimena on Rinne-Marinin hallitusohjelman kirjaus, jonka mukaan kuluvalla hallituskaudella 2019–2023 selvitetään uuden luovia aloja ja kulttuuritoimintaa tukevan rahaston perustaminen ja rahaston toimintaperiaatteet, ja jossa uuden rahaston perustamiseen luvataan sitoutua pitkän aikavälin investointina.
Kirjauksen taustalla on puolestaan huoli siitä, että taiteen ja kulttuurin rahoitusnäkymät saattavat heikentyä vuosikymmenen aikana niin yksityisellä kuin julkisella puolella. Rahapelitoiminnan tuottojen väheneminen on jo käytännössä selvä asia tänä päivänä.
Taiteen ja kulttuurin rahoitusnäkymät saattavat heikentyä vuosikymmenen aikana.
Tällaisenaan yksityistä ja julkista rahaa yhdistävän järjestelmän luominen sisältää kulttuurin valtionrahoituksen suhteen myös potentiaalisia, rakenteellisia ongelmakohtia. Herää esimerkiksi kysymys, siirtääkö tällainen säätiöinti valtion kulttuuribudjetointia yhä enemmän yksityisen rahan vastuulle.
Tämän huolen nostaa esiin myös Huntus selvityksessään:
”Selvityksen aikana käydyissä taustakeskusteluissa sivuttiin useamman kerran skenaariota, jossa uuden rahaston pelättiin muuttuvan aikaa myöten ’pelastuslautaksi’ pysyvän valtionavun piirissä oleville toiminnoille, mikäli julkisen talouden tai rahapelitoiminnan tilanne olennaisesti heikkenisi.” (s. 20–21)
* * *
Samassa mielessä Kritiikin Uutiset kysyi taannoin hankkeesta kulttuuriministeri Hanna Kososelta viime syyskuussa kulttuurijärjestöille eduskunnassa järjestetyllä kulttuuriministerin kyselytunnilla.
Tuolloin Kosonen vastasi Kritiikin Uutisten esittämiin huoliin muun muassa seuraavasti (raportti Kososen kyselytunnilla antamista vastauksista löytyy kokonaisuudessaan täältä: Kritiikin Uutiset kulttuuriministeri Hanna Kososen kyselytunnilla 25.9.2019):
”Tässä pyritään saamaan yksityistä rahaa kulttuurin kentälle käyttöön. Samalla viputoiminnolla on saatu rahoitusta korkeakoulujen puolelle, ja sitä pyritään saamaan samalla tavoin liikunnan ja urheilun puolelle, sekä nyt myös kulttuurin puolelle.”
”Kun nyt osa kulttuurialan rahoituspotista tulee valtion budjetista ja osa tulee veikkausvoittovaroista, niin tämän rahaston myötä olisi sitten vielä kolmas lähde olemassa. Toivotaan, että se tuo nimenomaan lisää tämän nykyisen potin päälle, jotta voitaisiin toteuttaa sellaisia hankkeita, joita ei vielä tällä hetkellä pystytä toteuttamaan.”
”Totta on, että jos ollaan veikkausvoittovaroista riippuvaisia, niin tilanne on aika haavoittuvainen. Senkin takia meillä on syytä olla muutakin pohjaa olemassa.”
Kososen viittaus korkeakouluihin ei hälventänyt huolia, jos ajatellaan millaisiin vaikeuksiin tällainen viputoiminto on johtanut yliopistot, joissa pitäisi perinteisesti harjoittaa vapaan tieteen tekemistä.
Nyt kuitenkin selvitys on julkistettu, ja kulttuurialalle on avautunut mahdollisuus arvioida hankkeen hyviä ja huonoja puolia.
* * *
Viputoiminnoista puheen ollen, mainittakoon tässä kohtaa Huntuksen selvityksessään esittämästä konkreettisesta yksittäisestä ajatuksesta, joka säätiön perustamisen yhteydessä voitaisiin ottaa kokeiluluontoisesti käyttöön: koska kulttuurille tarvitaan tulevaisuudessa uusia rahoituslähteitä käyttöön tulisi ottaa ns. sivistysvähennys, mikä merkitsee verovähennysoikeutta säätiöille tehdyille yksityishenkilöiden lahjoituksille.
Käyttöön tulisi ottaa ns. sivistysvähennys.
Varsinaisessa selvitystyössään Huntus pyrki löytämään mallin, joka toteuttaisi hallitusohjelman kirjauksen ja valtiovarainministeriön asiaan antaman ohjeistuksen mahdollisimman soveliaalla tavalla.
Hänen ehdotuksensa on yksityisoikeudellisen säätiön perustaminen, jonka osana uusi rahasto toimisi. Tällainen malli tarkoittaisi sitä, että ”perustettava säätiö ei voi hoitaa esim. valtionapuviranomaisen tehtäviä tai ryhtyä vastaamaan tehtävistä, jotka kuuluvat hallinnonalan vastuuministeriölle ja virastoille” (s. 20). Tämä on säädetty perustuslaissa (PL 124 §).
Huntus on myös realistisesti laskenut, että maksimissaan 30 miljoonan euron pääomalla aloittava rahasto olisi niin pieni, että se ei millään relevantilla tavalla voisi itse tarjota merkittävää uutta rahoituslähdettä luoville aloille ja kulttuurille.
Niinpä Huntus perustaa säätiön ja rahaston keskeisen merkityksen siihen, että se toimisi keskustelu- ja koordinaatioelimenä julkisen ja yksityisen välillä. Vaikka rahasto ei olisi merkittävä jakamiensa tukien ansiosta, se voi olla sitä kulttuuripoliittisesti. Tulevaisuudessa asiat voivat toki olla toisin, mikäli rahaston pääoma kasvaa mainitusta pohjatavoitteesta huomattavasti.
Vaikka rahasto ei olisi merkittävä jakamiensa tukien ansiosta, se voi olla sitä kulttuuripoliittisesti.
Huntus huomauttaa myös, että ”merkittävintä hallitusohjelman rahastokirjauksessa oli se, että siinä ehdotetaan valtion omistusten aktivointia uudella tavalla nyt myös kulttuuritoiminnan yleiseksi tukemiseksi” (s. 17).
Huntus esittää, että Luovuusrahastoksi nimeämänsä säätiön hallituksen puheenjohtajaksi kutsutaan aina istuva kulttuuriministeri. Perusteena on se, että näin säätiö saisi mahdollisimman korkean profiilin ja vaikuttavuuden; kulttuuriministeri on suorassa yhteydessä kulttuurialalle keskeiseen poliittiseen päätöksentekoon.
Huntuksen selvityksessä on myös tulevaisuuden toivoa luova puolensa. Vaikka perustettava säätiö ei siis pystyisi antamaan rahallista lisätukea kulttuurin kentälle, se voi parhaimmillaan luoda uutta poliittista kulttuuria Suomeen, jonka myötä kulttuuriala ymmärrettäisiin laajemminkin päättäjien keskuudessa demokraattisesti vakaan yhteiskunnan keskeisenä ja tärkeänä alana.
Kirjoittaja on Kritiikin Uutisten päätoimittaja ja luovien alojen pätkä- ja silpputyön asiantuntija, esimerkiksi taiteilijoiden ja tutkijoiden sosiaaliturvaa vuodesta 2006 ajaneen TATUSOTU-ryhmän perustajajäsen.
