Kulttuuriministerin arvostus ei useinkaan ole kovin suuri silloin, kun kulttuurin tekijät ja yleisö suuntaavat kriittisen katseen hänen työhönsä – oli ministeri sitten kuka hyvänsä ja minkä puolueen edustaja tahansa. Niin kulttuurin kuluttajilla kuin sen tekijöillä on tunne, että kulloisenkin hallituksen ministeri ei hallitse omaa toimialaansa lainkaan.

Ajatellaan idealistisesti, että kulttuuriministeri (kuten kuka tahansa ministeri) olisi edustamansa alan koulutettu erityisosaaja. Heitä on ollut muistini mukaan pari, Pentti Holappa ja Claes Andersson.

Toisaalta pidetään hyvänä asiana, että niin keskeinen ministeri on puolueensa puheenjohtaja. Heitäkin on ollut aiemmin, mainitun Claes Anderssonin (vas.) lisäksi ainakin Paavo Arhinmäki, joka toimi kulttuuri- ja urheiluministerinä ollessaan vasemmistoliiton puheenjohtaja.

Kriittisten katseiden ristitulessa on nyt kulttuuriministeri ja keskustan puheenjohtaja Annika Saarikko. Häneltä on odotettu paljon, mutta on koettu, että on saatu vähän, jos mitään. Tyytymättömiä on runsaasti, kuten koronarajoitusten takia toimeentulonsa lähes tai täysin menettäneet kulttuuri- ja erityisesti suunnattoman suuren tapahtuma-alan toimijoiden, varsinkin freelancereiden joukko, sekä kulttuurinnälkäinen konsertti-, teatteri- ja taideyleisö.

Häneltä on odotettu paljon, mutta on koettu, että on saatu vähän, jos mitään.

On kärvistelty jo yli vuosi. Katseet ovat kohdistuneet toki Sanna Marinin (sdp) johtamaan hallitukseen kokonaisuudessaan, sen tekoihin ja aikaansaannoksiin.

Ilman koronaakin lukuisat monien eri alojen taiteilijat ovat olleet jo valmiiksi lähes puilla paljailla. Sama koskee myös taiteen kriitikoita. Kulttuuriministeriltä on odotettu koko alaa tukevia voimakkaita puheenvuoroja, mutta ainakaan mediassa niitä ei ole kuultu. On vaikuttanut siltä, että hänellä ei olisi tuntumaa koko asiaan.

Annika Saarikko on puhunut julkisuudessa paljon keskustapuolueen puheenjohtajan äänellä. Ja silloin viime kädessä Suomen maaseudun turveyrittäjien toimeentulosta huolestuneen poliitikon sanankäänteillä. Tätä kuunnellessa on tuntunut välillä siltä kuin olisi seuraamassa poliittista parodiaa.

Siitä kiitoksena kulttuuriministeristä onkin muokkautunut nyt some-meemi. Turve-Saarikko. Eräänlaista visuaalista kulttuuria sekin.

Keskustan puheenjohtajalla lienee ollut ymmärrettävät poliittiset syynsä hallituksen puoliväliriihen aattona. Ovathan kuntavaalitkin jo pian. Annika Saarikon johtama puolue pyrkii edelleenkin pitämään maaseudun yrittäjien puolta, ettei menettäisi näiden ääniä nyt kovasti nousussa olevalle oppositiopuolueelle.

Entä sitten kulttuurialan toimijoiden, työntekijöiden, taiteilijoiden, yleisön ja muuten vaan harrastajien äänet? Entä mielikuva Suomesta sivistys- ja kulttuurivaltiona! Onko sillä väliä?

Mielikuvia tuottaa myös media.

Politiikassa pelataan mielikuvilla. Sitä on hyvä eritellä poliitikkojen puheista yhtä lailla kuin heidän teoistaan. Mielikuvia tuottaa myös media.

Onko käynytkin niin, että emme ole kuulleet mediassa kulttuuriministerin puheenvuoroja, koska niillä ei ole uutisarvoa: ei ole kiinnostavaa, jos keskustalainen kulttuuriministeri puhuu kulttuurista. Imagon hän sen sijaan saa, kun hän yllättää ja puhuu turpeesta.

Mielikuvien takana paiskitaan kuitenkin töitä. Pyritään pontevasti rakentamaan parantuneen koronatilanteen mahdollistamaa exit-suunnitelmaa, mikä sallii jälleen muun muassa museoiden, teatterien, konserttien ja muiden tapahtumatilojen avaamisen vähitellen. Sisä- ja ulkotiloissa, turvavälein ja osallistujarajoituksin. Siitä olemme jo kuulleet.

Nyt toivomme, että kulttuuriministeri Annika Saarikko esikuntineen pystyy varmistamaan kulttuuri-, taide- ja tapahtuma-alan toimijoille niin ison taloudellisen tukipaketin, että se korvaa ainakin suuren osan usein yksittäisten ihmisten menetyksistä, joita sulkutoimet ovat aiheuttaneet.

Valtion pitäisi korvata ja parantaa kulttuuri- ja tapahtuma-alan tilannetta merkittävästi jo muutenkin. Niin moni on kaikkia ja koko maapalloa kohdanneen pandemian aikana menettänyt toimeentulonsa ja mahdollisuutensa toimia enää omassa ammatissaan.

Pelkkä mielikuva solidaarisuudesta ei riitä.

Kirjoittaja on taidekriitikko ja kulttuuritoimittaja.