Kirjoitin kolmatta kirjaani kolme vuotta. Lopputulos: Totesimme keväällä kustantajan kanssa harmistuneessa mutta rakentavassa hengessä, ettei yhteistyö toimi. Purimme jo allekirjoitetun kustannussopimuksen.

Muokkasin käsikirjoitusta ja tarjosin sitä toiselle kustantamolle. Tuttu, kirjoittajanääntäni ymmärtävä kustannustoimittaja luki sen – eikä innostunut.

Tein johtopäätöksen. Jos kolmen vuoden, seitsemän käsikirjoitusversion ja tuhansien apurahaeurojen jälkeen visioni ei välity, on aika keskeyttää projekti.

Päätös tuntui helpottavalta, mutta pian sitä seurasi identiteetin kokoinen lannistus.

Edellinen kirjani oli julkaistu helmikuussa 2018, eli kolme vuotta sitten. Alalla toisinaan kuullun ohjeen mukaan kirjailijan pitää julkaista teos kahden vuoden välein tai hänet unohdetaan.

Oli kahden vuoden säännöstä mitä mieltä tahansa, totuus on tämä: kirjailija on ihminen, joka tekee kirjoja. Ja nyt näytti siltä, etten minä niitä tehnyt.

Joten mikä minä olin?

• • •

Olen läpi aikuisuuteni seilannut eri ammatti-identiteettien välillä, joihin kiinnittyminen on synnyttänyt merkityksellisyyden kokemuksen. Identiteeteistä luopuminen on tuntunut samassa suhteessa tuskalliselta.

21-vuotiaana kotimaisen kirjallisuuden opiskelijana pääsin kirjoittamaan kritiikkejä Helsingin Sanomiin. Se oli uskomattoman siistiä. Tavallisesta kolmosia tenteistä saavasta opiskelijasta tuli Hesarin kriitikko. Antti Majanderin mielestä koko Suomen kannatti kuulla juuri minun näkemyksiäni nykyrunoudesta.

Paistattelin roolissani kirjaklubilla, jossa puolituttu runoilija kehui kritiikkiäni. Mietin, oliko hän vilpitön vai mielistelikö valta-asemani takia. Turussa istuin baarissa kokeneen kirjallisuudentutkijan kanssa, joka totesi surumielisenä, että ennen vanhaan Hesariin kirjoittivat professorit.

Olisinko voinut olla enemmän olemassa?

Parissa vuodessa kritiikkien kirjoittaminen kävi kuitenkin vaikeaksi. Tutustuin henkilökohtaisesti kirjailijoihin. Oli kiusallista arvioida muita niin näkyvästi. Homma muuttui poseeraavaksi ja kyyniseksi.

Saattohoidin itseni ulos kriitikon toimesta.

Pikkuhiljaa saattohoidin itseni ulos kriitikon toimesta.

Kun viimeisestä kritiikistäni oli kulunut vuosi, mietin, kehtaanko yhä kertoa ihmisille olevani Hesarin kriitikko; niin hyvältä se oli tuntunut. Ja sitten saapui se lokakuu, kun en enää saanut kutsua Helsingin Sanomien esikoiskirjajuhlaan.

Katselin juhlia nettistriimistä sängyssäni. Siellä he seisoivat kuohuviinilasit käsissään, merkitykselliset ihmiset.

• • •

Yritin kiinnittyä toiseen merkityksen tunnetta tarjoavaan identiteettiin.

Minusta tuli lavarunoilija. Esiinnyin Helsinki Poetry Connectionin ensimmäisellä Poetry Jam -klubilla. Sain kutsuja keikoille, joiden julisteissa oli nimeni. Voitin Helsingin lavarunokilpailun ja pääsin SM-finaaliin, jonka sadattuhannet suomalaiset kuulivat radiosta.

Juhlissa esittelin itseni runoilijaksi. Titteli teki vaikutuksen. Kuin minua olisi äkkiä pidetty muita viisaampana. Ystävilleni sanoin, että reaktiot vaivaannuttivat, vaikka oikeasti myös nautin niistä.

Lopulta jouduin luopumaan myös lavarunoilijan identiteetistä. Uusia runoja ei tullut, ja vanhojen esittäminen hävetti. Minua alkoi huolettaa: kauanko kestäisi kunnes kukaan ei enää näkisi minua runoilijana!

Kuukaudet ja vuodet kuluivat, ja julisteisiin painettiin muiden nimiä. Lavarunoudesta toimitettiin tietokirja, jossa minua ei mainittu sanallakaan. Lavarunobuumista julkaistiin näyttäviä lehtijuttuja, joihin ei haastateltu minua.

Ennen pitkää kukaan ei muistanut, että olin voittanut Helsingin lavarunouden mestaruuden. Että se olin minä, joka esiintyi kaikkien aikojen ensimmäisellä Poetry Jam -klubilla!

Ensimmäisellä!

• • •

Vuonna 2015 sain viimein identiteetin, josta olin kymmenvuotiaasta asti haaveillut. Esikoisteokseni julkaistiin. Minusta tuli kirjailija.

Sanan kirjailija käyttö herätti juhlissa runoilijaakin suurempaa kunnioitusta. ”Ai kirjailija, oho.” ”Tässä on mun kirjailijaystävä Erkka.”

Edes se, ettei minusta tullut erityisen menestynyt kirjailija, ei haitannut. Keskinkertainen kirjailijakin oli kirjailija.

Kunnes viime keväänä kävi mitä kävi. Kustannussopimukseni purettiin. Aloin tuntea, miten kirjailijuus karkasi minusta kuin hitaasti pihisevästä ilmapallosta.

Huokaisin syvään.

Kysyin itseltäni: Mitä jää jäljelle, kun kirjallinen kenttä ei ole katsomassa? Kuka olen, kun ketään ei enää kiinnosta?

Vastaus oli selkeä: olen kirjoittaja.

Kirjailija tekee kirjoja, mutta kirjoittaja vain kirjoittaa. Niinpä aloin kirjoittaa.

Kirjoittajana tunsin hyvin vahvasti olevani olemassa.

Pyysin Instagramin seuraajiani ehdottamaan minulle aiheita. Keräsin ne ylös ja kirjoitin tekstejä muistikirjaani. Kirjoitin lapsuudestani, ihmissuhteista, seksistä, Rooman historiasta ja universumista.

Julkaisin tekstit kuvina Instagramissa. Palaute oli innostunutta.

Projekti muistutti minua siitä, mistä myös kirjailijuudessa pitäisi olla kyse: ajatusten ja tunteiden kommunikoimisesta muille.

Muistikirjatekstien kirjoittaminen ja julkaiseminen pienelle porukalle ei ehkä nostanut profiiliani skenessä, mutta kirjoittajana tunsin hyvin vahvasti olevani olemassa.

Ja mistä sitä tietää. Ehkä spontaaneissa muistikirjateksteissäni itää seuraavan kirjani siemen.

Erkka Mykkänen on 32-vuotias kirjailija ja kirjoittamisen opettaja. Hän on julkaissut kaksi proosateosta, novellikokoelman Kolme maailmanloppua (WSOY 2015) ja romaanin Something not good (WSOY 2018). Tällä hetkellä hänen mieluisin työnsä on Kirjoittamisesta-podcast, jonka hän toivoo innostavan ja lohduttavan kirjoittavia ihmisiä.

Kuva: Emilia Kangasluoma