Tämä kolumni sai alkusysäyksensä näkemyserosta pitkäaikaisen yhteistyökumppanini, tunnetun suomalaisen aikakauslehden kanssa.
Olisin nimittäin halunnut kirjoittaa esseen ruotsalaisesta Hilma af Klintistä, läntisen taidemaailman ensimmäisestä abstraktista taiteilijasta, josta on viimeisen viiden vuoden aikana syntynyt jonkinlainen buumi ympäri maailman. Toimitus piti juttua liian ”vaikeana” ja sellaisena, joka ei sovi ”meille”. Kysyin seuraavien esseiden aiheita, ja ne olivat kahvi ja kuukautiset.
Lukijatutkimuskin oli todistanut, että valittujen aiheiden pitää kiinnostaa mahdollisimman monia. Minä siitä miettimään, että jos tämä on linja, siihen sopivasti voisin kirjoittaa hottiesseen vaikkapa HSL:n matkalipuista, joista varmasti aivan kaikki ovat palavasti kiinnostuneita.
Kysyin seuraavien esseiden aiheita, ja ne olivat kahvi ja kuukautiset.
Pohtiessani sitä, kuinka vaarallista lukijoiden aliarvioiminen voi olla aloin myös aprikoida, onko kollegoilla ollut vastaavia kokemuksia, ja jos niin millaisia? Sain seuraavanlaisia vastauksia, osan nimettöminä pysytteleviltä.
Kritiikki näkyy -projektin koordinaattori, freelance-toimittaja ja kriitikko Maaria Ylikangas luonnehtii nykytilannetta: ”Hyviä juttuja jää tekemättä, koska suomalaiset lehdet tekevät kaiken hyvin suomalaisesta perspektiivistä käsin. Ulkomaanjournalismille olisi tekijöitä, jotka ovat freelancereita ja voisivat kirjoittaa hyvinkin asiantuntevasti vaikkapa Virosta, Romaniasta tai Intiasta, mutta kysyntää ei ole. Suomessa kulttuurilehtituki on pohjoismaisittain katsoen hyvin pieni, joten kansainvälisistä asioista kiinnostuneilla erikoisaikakauslehdillä ei ole varaa lähettää ketään minnekään.”
Myös omistajilla on osuus lehtien sisällön muuttumiseen. Aamulehdestä kuuluu, että lehden siirryttyä Sanoma Oy:n omistajuuteen – mukana myös nippu pienempiä paikallislehtiä – sisältö on muuttunut hyvin paikalliskeskeiseksi. Trendi oli tosin olemassa jo ennen omistajan vaihdosta, mutta tänä päivänä omistajan intressejä tuntuvat parhaiten palvelevan paikalliskeskeiset jutut, koska ilmoitusmyynti keskittyy paikallisiin yrityksiin.
Helsinkiläisgalleristi on huolissaan nuorten taiteilijoiden poissaolosta mediassa. ”Lehdet kirjoittavat laajemmin taiteilijoista, joilla on jo nimeä. Nuoret, jotka pystyisivät puhuttelemaan lukijoita sekä tekemisellään että ajattelullaan, jäävät varjoon.” Tähän on helppo yhtyä, koska nuorista taiteilijoista kirjoitetaan yleensä uutistyyppisesti silloin, kun he saavat jonkin palkinnon. Niitä ei suoda kaikille.
Jotkut kriitikot toimivat myös esseisteinä ja tutkijoina. Juha-Heikki Tihinen kertoo projektistaan kirjoittaa erään taidekokoelman historiikki. Vuosien saatossa kokoelman perustajista ja keskeisistä kartuttajista oli kuitenkin tullut – syystä tai toisesta – jonkinlaisia persona non grata -hahmoja, eivätkä nykytoimijat halunneet heitä edes mainittavan. Käsikirjoitus lyheni kolmannekseen alkuperäisestä.
Vielä villimpi on kriitikon kertomus näyttelykirjasta vuodelta 2000, jolloin Tihinen kuratoi Magnus Enckellin näyttelyn. Kirjassa tekijä, toisin kuin aiemmat tutkijat, toi esiin taiteilijan teoksista henkivän ilmeisen homoseksuaalisuuden. Kriitikkoa syytettiin epäpäteväksi valehtelijaksi, joka projisoi tunteensa jonnekin, minne ne eivät kuulu. Surtiin myös sitä, että nyt taiteilijan teoksesta Herääminen oli tullut vain ”joku homotaulu”. Sitä vastoin eräs vanhempi tutkija loihe lausumaan, ettei homoseksuaalisuudessa ole mitään tutkittavaa.
Entinen Aamulehden ja Helsingin Sanomien kriitikko, nykyinen galleristi Veikko Halmetoja huomauttaa, että taiteilijan ikä on tabu, siitä ei saa kirjoittaa taiteilijoiden mielestä.
Nuoret, jotka pystyisivät puhuttelemaan lukijoita sekä tekemisellään että ajattelullaan, jäävät varjoon.
Sokerina pohjalla tässä murhekolumnissa on kuitenkin toimittaja, kriitikko Heikki Jokisen Helsingin Sanomiin vuonna 1982 kirjoittama italialaista sarjakuvataiteilijaa Guido Crepaxia käsittelevä artikkeli otsikolla Jumala ei ole sosiaalidemokraatti. Jokinen oli varma, ettei otsikko menisi läpi, mutta meni! En ihmettele. Juttu on hyvin kirjoitettu, ja Jokinen valaisee hyvin yhteyksiä uskonnon ja politiikan välillä: protestantit voivat olla sosiaalidemokraatteja, mutta katoliset sitten aika lailla muuta.
Internetissä ei tarvitse mennä pitkälle löytääkseen esimerkkejä hämäristä juttujen diskaustapauksista. Ilmiö on laajempi kuin kuvittelin. Esimerkiksi Suomen Journalistiliiton Journalisti-lehti on ansiokkaasti tutkinut ilmiötä. Tänä vuonna ilmestyi artikkeli joka käsitteli Lännen media -lehden diskaustapausta.
Toimittaja Lauri Nurmi oli ottanut selvää pääministeri Juha Sipilän veljeilystä Perussuomalaisista eronneiden Sinisten kanssa. Erään tapaamisen jälkeen ministerit pistivät läsnäolleen valtiosihteerin auton takakonttiin, koska hänen ei haluttu näkyvän. Nurmi otti kaikesta selvää ja ajatteli kirjoittavansa jymyjutun. Sen sijaan päätoimittajakollegio lähetti hänelle tiukkasävyisen sähköpostiviestin, jossa vaadittiin selvitystä uutisen taustoista. Lännen media ei koskaan julkaissut juttua. Kun Journalisti-lehti ryhtyi asiaa tutkimaan, asianosaiset kärsivät niin pahoista muistihäiriöistä, että mitään kunnollisia vastauksia ei pystynyt saamaan.
Näyttää siltä, että omistajat haluavat yhtä, toimitukset toista ja taiteilijat vielä kolmatta. Hullua, vai mitä? Mutta ennakkoluulot syntyvät useimmiten tietämättömyydestä ja peloista. Ehkä tässä on ongelman ydin?
Kirjoittaja on taidehistorioitsija, taidejournalisti ja kriitikko.
Tuoreita pohdintoja Hilma af Klintistä SARVin Kritiikki näkyy -podcastissa löytyy täältä: keskustelemassa kriitikko Pirkko Kotirinta, toimittaja Taru Torikka sekä Kritiikki näkyy -hankkeen koordinaattori Maaria Ylikangas.
