”Luokkatietoisuuden esiintuominen on trendikästä, ja moni jopa unelmoinee espoolaisuuden sijaan työväenluokkaisesta taustasta, joka olisi tällä hetkellä helppoa kaupallistaa”, veisteli viime joulukuussa kulttuuritoimittaja Arttu Seppänen arvostellessaan Fiona ’Elōnen Tulit luokseni kutsumatta -romaania Helsingin Sanomissa. Heitto aiheutti pienimuotoista kohua Instagramissa. Keskustelijat huomauttivat, että luokan käsittely on ylipäätään Suomessa vähäistä, eikä esimerkiksi esikoisromaanin julkaiseminen pienellä kielialueella ole kaupallisesti kannattavaa.
Taidekorkeakoulujen opiskelijat ovat yhä useammin korkeakoulutettujen vanhempien lapsia. Ehkä työväenluokkaisuudesta tai prekaarista vähävaraisuudesta ammentavia tarinoita pidetään ärsyttävinä uusien sukupolvien trendi-ilmiöinä osin myös siksi, että ne (kaiken muun intersektionaalisuuden tavoin) haastavat käsityksiä suomalaisen tasa-arvon toteutumisesta.
Luokkatietoisuudessa kaikuvat Ruotsissa ja Isossa-Britanniassa viime vuosina virinneet keskustelut taidekentän keskiluokkaistumisesta. Esimerkiksi tuoreen brittiläisen sosiologisen tutkimuksen mukaan työväenluokan edustus maan taidekentällä on puolittunut siitä, mitä se oli vielä 1970-luvulla. Nyt luku on vain vajaa kahdeksan prosenttia. Tällaisessa aliedustuksessa ei ole kyse pelkästään representaatiosta, vaan se vääjäämättä vaikuttaa kulttuuriin eläväisyyteen ja ilmaisuun laajemminkin.
Sosiaalisen liikkuvuuden väheneminen ja eriarvoistumiskehitys ovat käynnissä Suomessakin, eivätkä ne ainakaan tee työväenluokkaisesta taustasta ”helppoa kaupallistaa”. Työväenluokkaisuuden rajat eivät myöskään ole selviä, ja monet suomalaiset samaistavat itsensä mieluiten keskiluokkaan taustasta ja tulotasosta riippumatta.
Monet suomalaiset samaistavat itsensä mieluiten keskiluokkaan taustasta ja tulotasosta riippumatta.
• • •
Kulttuuria markkinoidaan ja sitä käsitellään mediassa kuitenkin yhä useammin koskettavien henkilökohtaisten tarinoiden ja traumojen kautta. Osa työväentaustaisista taiteilijoista ilmaisi brittitutkimuksessa pelkäävänsä sitä, että heidän taustastaan ollaan kiinnostuneita ns. köyhyyspornon takia. Kulttuuri-instituutiot etsivät arvomaailmaa sopivasti siveleviä, vavahduttavia tarinoita, joita he myyvät tiedostaville keskiluokkaisille taideharrastajille.
Tällainen käänne henkilötarinoiden ylikorostamiseen ei tee hyvää kirjoittamiselle eikä lukemiselle. Kirjallisuuden nyanssit unohtuvat, jos lukija keskittyy äimistelemään, kuinka rankkoja kokemuksia kirjailija on joutunutkaan käymään läpi ja lopuksi tyytyväisenä toteaa, että sentään edistystä tapahtuu, kun aiheesta viimein puhutaan.
Keskiluokkaistuminen liittyy myös taiteen kulutukseen: hyvätuloiset ja/tai korkeakoulutetut ihmiset harrastavat korkeakulttuuria enemmän kuin muut. Toisaalta tämä kaikki heijastelee myös laajempaa kulttuurin ja arvomaailman muutosta. Kirjoja myydään ja luetaan aiempaa vähemmän, ei vain työväenluokan, vaan kaikkien keskuudessa. Kenties keskiluokallakin on nykyään aiempaa kovempi ”kiire” muiden harrastusten, kuten sähkön hintojen seuraamisen, vapaa-ajalle valuvien työpaineiden tai itsensä kehittämisen kanssa. Onneksi voi sentään kuunnella äänikirjaa remppaamisen tai lenkkeilyn lomassa.
Onneksi voi sentään kuunnella äänikirjaa remppaamisen tai lenkkeilyn lomassa.
Huoli työväenluokan vähenevästä taidekiinnostuksesta ylenkatsoo rap-musiikin tai internet-taiteen kaltaista elävää kulttuuria, joka tapahtuu taideinstituutioiden ulkopuolella. Mistä ihmeestä johtuvat lukutaidon romahdus ja heikkenevät oppimistulokset? Huoli uhkaa tiivistyä holhoavaksi huokailuksi siitä, kuinka saada kansan syvät rivit (ja etenkin pojat!) pois älypuhelimella roikkumisesta ja ostareilla notkumisesta kirjastoon valistamaan itseään.
Historiallisesti ideat maksuttomasta yleisestä kirjastolaitoksesta tai peruskoulusta eivät ole kuitenkaan itsestäänselvyyksiä, vaan työväenliikkeen vaikutuksen värittämiä. (Omanlaistaan kansansivistysideaa ajoi, snellmannilais-hegeliläisessä hengessä, toki myös porvarillinen sivistyneistö, joka pyrki pikemminkin säilyttämään vallitsevat luokkasuhteet sivistystyön avulla.) Nyt on vain tietoisuutta epäkohdista, ei muutosta, jonka puolesta kamppailla.
Elämme historiallisesti ennennäkemättömän vaurasta aikaa, mutta vaalien alla kaikkialla puhutaan vain siitä, miten meillä ei ole varaa ylläpitää elintasoa, miten kurjat näkymät tulevaisuudessa odottavat, ja mistä pitäisi leikata.
• • •
Iida Sofia Hirvosen aiemmat kolumnit Kritiikin Uutisissa:
”Moralistista kritiikkiä” (4.12.2022)
”Lomalla viimeinkin” (18.10.2022)
”Klassikot pitävät pintansa” (28.8.2022)
Iida Sofia Hirvonen on helsinkiläinen vapaa toimittaja ja kirjailija, jonka esikoisproosateos Radalla ilmestyi keväällä 2022.
Kuva: Santtu Mäkelä
