Amos Rexin pitkiä jonoja pidetään sekä museoväen että journalistien piirissä eräänlaisena kuvataiteen riemuvoittona, vaikka palelevien jonotuttaminen sotii sekä tasa-arvoa että taidekasvatusta vastaan. Homma olisi helppoa hoitaa ihmisystävällisemmin.
Lukeudun niihin, jotka jonottivat pakkasessa Amos Rexin teamLab-avajaisnäyttelyyn vuodenvaihteessa 2018–2019. Mukana olivat vaimo ja kaksi alakouluikäistä lasta. Tuhdista talvipukeutumisesta huolimatta olot olivat hyytävät, ja päädyimme ratkaisuun, jossa minä jonotan ja soitan sitten perheen paikalle, kun sisäänpääsy on lähellä. Jonotusaikaa kertyi vajaat puolitoista tuntia.
Jo tuolloin ihmettelin, miten on mahdollista, että Suomessa, korkean teknologian maassa, kenenkään tarvitsee jonottaa taidemuseoon tuntikausia säiden armoilla.
Äskettäin samaa kylmetysjonotusta todistettiin Amos Rexin ulkopuolella taas, Hans Op de Beeckin huippusuositun näyttelyn kohdalla, vaikka nykyisin taidemuseossa on käytössä ennakkolippujärjestelmä. Netistä ostettavat liput oli myyty loppuun, joten Hiljainen paraati -näyttelyyn pyrkiville oli useiden päivien ajan vaihtoehtona vain hileinen paraati.
Korttelia kiertävät jonot on järjestään huomioitu joko lystikkäänä suomalaisilmiönä tai myönteisenä intona hakeutua taiteen äärelle.
Lehdistössä Lasipalatsin korttelia kiertävät jonot on järjestään huomioitu joko lystikkäänä suomalaisilmiönä tai myönteisenä intona hakeutua taiteen äärelle. Totuus kuitenkin on, että jopa kahden tunnin kylmässä hytisyttäminen on paitsi julmaa myös turhaa.
Museon kanta on ollut, että jonoille ei voi mitään. (”Amos Rexin pian loppuvaan hittinäyttelyyn jonotetaan pakkasessa jopa kaksi tuntia”, HS 22.2.2023.) Mutta onko todella näin?
Täydentävä jonotussysteemi, jossa ennakkoliputtomia ei rangaista toivioretkestään taiteen äärelle, voisi olla näin yksinkertainen:
1) Amos Rex asettaa ovensa ulkopuolelle tavallisen paperisen jonotuslappurullan telineineen.
2) Amos Rex asentaa sisäpuolelle jonotusnumeronäytön ja viereen nettikameran kuvaamaan näyttöä.
3) Taiteen ystävä noutaa oven ulkopuolelta jonotusnumerolapun ja sen vierestä tiedon, että nettikameran kuva löytyy Amos Rexin nettisivuilta.
4) Taiteen ystävä seuraa lämpimissä sisätiloissa puhelimestaan nettikameran kuvaa ja tietää näin, milloin oma vuoro lähestyy.
5) Kun vuoro on hollilla, taiteen ystävä saapuu paikalle, ostaa lipun ja pääsee sisään. Ja pysyy Amos Rexin sekä muiden taidemuseoiden ystävänä.
Mikäli tarve vaatii, niille joilla ei ole älypuhelinta, voisi järjestää jonotusnumeronäytön vaikkapa Kiasman kahvilaan, Oodiin tai Forumiin.
Monimutkaisempia – ja silti kohtalaisen yksinkertaisia – teknisiä ratkaisuja ongelmaan olisi epäilemättä iso liuta, kuten vaikkapa QR-koodi Amos Rexin ulko-ovessa, jonka voisi lukea matkapuhelimella. Sovelluksen lataamisen jälkeen kännykkä piippaisi, kun oletettuun sisäänpääsyhetkeen on 10 min. Jos mahtuminen näyttelyyn kyseisen päivän aikana näyttäisi epätodennäköiseltä, sovellus osaisi varoittaa siitäkin.
Tekninen järjestely poistaisi samalla jonotusaika-arvioiden pettämisongelman. Tuoreessa Helsingin Sanomien jutussa haastatellut olivat varautuneet Amos Rexin nettisivuilla arvioituun 20 minuutin jonotusaikaan, mutta seisseet jonossa kaksi tuntia. Lisäksi Amos Rexin työntekijät vapautuisivat suullisten jonotusaikatiedotteiden antamisesta ulkona seisoville.
Kyse ei ole vain taiteen ystävien mukavuudesta, vaan paljon oleellisemmin tasa-arvosta ja empatiasta. Kun värjöttelin Lasipalatsin seinustalla nelisen vuotta sitten, takaani häipyi eläkeläispariskunta jo noin puolen tunnin jonottamisen jälkeen, palelemisen vuoksi.
Suurelle joukolle taiteesta kiinnostuneita pelkkä pidempiaikainen seisominen voi olla fyysisesti vaikeaa. Amos Rexissä on kyllä ohituskaista pyörätuolia käyttäville, mutta ei muille, esimerkiksi lastenvaunullisille.
On syytä painottaa taidekasvatusnäkökulmaa.
Sekä vuonna 2018 että 2023 monet jonottivat alusta loppuun lapsineen. Lapsiperhearjessa taidemuseovisiittipäätökset tehdään usein ex tempore, kun kohdalleen osuvat sekä aikataulut että jaksaminen, eikä ennakkolippujen hankkiminen näin ollen jatkossakaan välttämättä ole kätevin tapa toimia.
Perheemme oli teamLabin kohdalla onnekas. Saavuimme paikalle koko perhe, kahden aikuisen voimin, mutta vaikkapa yksinhuoltajalle voisi olla mahdotonta lähettää pieniä lapsiaan lämpimään ja jäädä jonottamaan heidän puolestaan.
Ja kun jälkikasvusta puhutaan, on syytä painottaa taidekasvatusnäkökulmaa: jos lapselle jää taidenäyttelystä mieleen lähinnä se, että pitkässä ihmisletkassa oli tylyn kylmä, elämä voi jo kymmenvuotiaana alkaa tuntua liian lyhyeltä uusien taidekokemusten äärelle hankkiutumiseen.
Kirjoittaja on vapaa kriitikko (hum. kand.), Helsingin Sanomien avustaja vuodesta 2001 ja SARVin jäsen vuodesta 2015.
