”Tofua ja perunaa”, kuulen kahdeksanvuotiaan laulavan Skodan takapenkillä heleällä lapsen äänellä. Hän on kanssani samaa mieltä siitä, että Popeda on hyvä orkesteri, mutta lihansyönti on suorastaan hölmöyttä. Siksi olemme ottaneet tavaksi hieman korjata radiosta soivaa tamperelaisen rockin äijäkkäimmän orkesterin hittikappaletta ”Lihaa ja perunaa”.
Minulta meni hyvin kauan ennen kuin ymmärsin Popedan hienovireisyyden. Nuorena epävarmana taidesnobina se edusti minulle pelkkää raakaa junttiutta, jotain sellaista, josta erottautuminen rakensi omaa persoonaani enemmän kuin kertoi Popedasta itsestään. Näin toki nuori rakentaa omaa identiteettiään. Kun kilometrejä on tullut lisää, itsevarmuus on alkanut riittää jo Popedankin fanittamiseen.
Itsevarmuus on alkanut riittää jo Popedankin fanittamiseen.
Jos olisimme aloittaneet samalta viivalta, kenties tamperelainen poljento olisi tarttunut jo aiemmin. Popedan ennen syntymääni debyyttinä julkaistu nimilevy (1978) edusti tyypillistä uuden aallon punkia ja käsitteli raskaita aiheita: vellottiin työttömyydessä, pohdittiin nuorisoryhmien ristiriitoja ja turhautumista.
Levyn suurin hitti ”Mauno soittaa stereoo” onkin paljon lähempänä Aknepopin aikaista Eppu Normaalia kuin sitä Popedaa, jollaiseksi orkesteri muuntautui vuosien varrella.
”Faija oli heti epäluuloinen / Tuohan rakkine on vihoviimeinen / Mauno karjas’ pidä äijä läpes kii / Ettei mun tartte leipoo naamariin”, Pate Mustajärvi keuhkoaa Maunon poppivehkeistä. ”Mauno soittaa stereoo / Köyhät tyytyy radioon”, soi kertosäe, kunnes talkkari kastroi Maunon kapinan ja heittää stereot roskiin.
Kapina jää kytemään! Vielä 45 vuotta kappaleen julkaisun jälkeen YouTube-kanavan kommentoinneissa puolustetaan Maunoa ja hänen stereoitaan.
Ensimmäinen varsinainen Popeda-hitti olikin punk-versiointi lastenlaulu Mörri-Möykystä. Kesäfestivaaleilla innostanut kappale alkoi muovata Popedan mainetta bilebändinä. Pikkuhiljaa orkesterista alkoi muotoutua jotain sellaista, joka siitä myöhemmin tuli: alkuvoimainen tamperelaisen hikirockin ilmentymä.
• • •
Samalla juntti-imago alkoi muotoutua. Hesarin arkistosta ei juuri löydy Popedan levyarvioita 1990- tai 2000-luvuilta. Enemmänkin Pate Mustajärveen on suhtauduttu vuosikymmeniä kevyellä huumorilla Tampereen ulkopuolella, kunnes Perttu Häkkinen intoutui kehumaan kokoelmalevyä 30-vuotinen sota Rumbassa vuonna 2007.
”Hienointa Popedassa on silti yhtyeen puberteettinen viattomuus”, Häkkinen kirjoittaa ja sanoittaa juuri sen, mikä lavalla tepastelevassa tiikeripaidassa on hienoa.
Testosteronia hikoileva Ikurin Turpiini ei edustakaan vihamielistä maskuliinisuutta.
Edelleen Rumba jaksaa vielä 2023 vinoilla aprillipäivänä, että ”Arttu Wiskari ja Popeda Flow-festivaalien pääesiintyjiksi”. Näissä vitseissä unohtuu, että Popeda levytti jo esikoislevylleen kappaleen ”Oodi Tom Robinsonille”, joka käsitteli ihailevasti sitä, miten tunnetulla homoseksuaalilla rokkarilla oli voimaa puolustaa muita vainottuja.
Hän on rokkibändin pomo / Hän on tunnetusti homo / Hän tietää mitä erilaisuus on // Hän laulaa meille niistä / Jotka ketään eivät riistä / Mutta silti saavat muiden tuomion.
Testosteronia hikoileva Ikurin Turpiini ei edustakaan vihamielistä maskuliinisuutta. Popeda on varsin tunnettu vähemmistöjen puolustaja niin seksuaalivähemmistöjen kuin maahanmuuttajienkin suhteen.
Lokomon vanhasta hitsarista puhuttaessa kyse on pikemminkin samanaikaisesta itseironisesta satiirista kuin myös tuosta puberteettisesta viattomuudesta. Moneen kertaan Vasemmistoliiton presidenttiehdokkaaksikin huudettu Pate Mustajärvi on kuulemma kotioloissa rauhallinen ja kiltti mies. Ilmeisesti rauhalliset päivät kiinnostavat jo, sillä Popeda ilmoitti keväällä 2023 lopettavansa.
Vielä kuitenkin ehtii keikalle, sillä viimeinen keikka soitetaan Tampereen Ratinalla syyskuussa. Voin kuvitella miltä se näyttää.
Kitaristi Costello Hautamäki keimailee tiikeritakissaan vieressään hattupäinen poikansa Alex bassonsa kera. Taka-alalle uponneet rumpali Lacu Lahtinen ja kiipparisti IP Kivinen antavat juniori-Hautamäkeä lukuun ottamatta kuvan vanhan liiton ukkobändistä, joka on tyytynyt soittamaan 70-luvun covereita toisilleen ja ikääntyneille puolisoilleen. Silti sateenkaariliput liehuvat taustalla.
Pian nahkahousuista kuuluu lätinää ja eläkeiän kynnykselle kasvanut Ukkometso juoksee lavalle ja nappaa totutuin liikkeen mikrofonin käteensä. Lavatepastelu sujuu kuin Mick Jaggerilla. Pelkkää energiaa ja raastettua kurkunpäätä!
”Ei me tarvita pressaa eikä kunkkua / sillä elämässä pitää olla runkkua!” Mustajärvi coveroi Juicea. Koskaan manserock ei kuulosta niin vapauttavalta kuin viimeisellä kerralla. Vielä kun Pate vaihtaisi lihan ja perunan tofuun ja perunaan.
• • •
Ville Hytösen aiemmat kolumnit Kritiikin Uutisissa:
”Hulluissa valkoisissa laivoissa on aina jotain ideaa” (13.5.2023)
”Rakkauden hoitavat koneet, jos meitä ei kiinnosta” (21.3.2023)
”Uudenvuodentoivomus isovenäläisen aamusameuden hälvenemisestä” (23.1.2023)
”Kotikirjastoni on linnani” (12.11.2022)
”Flow ei ole vain klisee, vaan elämän merkittävin toistuva hetki” (10.10.2022)
”WC-kulttuuri kertoo jotain suhtautumisesta itseen ja toiseen” (11.8.2022)
Ville Hytönen on Virossa asuva kirjailija, käsikirjoittaja ja toimittaja sekä Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja. Hänen tuoreimmat teoksensa ovat romaani Johannes-Andreas (Like 2022), lastenkirja Ötökkämaan ihmeet (Tammi 2022) sekä esseekokoelma Grand Tour (Tuuma 2022).
Kuva: Jyri Pitkänen
