Luin Jouni Tossavaisen esseen Kritiikin Uutisista (18.9.2024). Siinä hän käsittelee Pentti Saarikosken viimeiseksi jäänyttä runoelmaa Hämärän tanssit (1986). Tossavaisen mukaan runot muodostava ”draamallisen runoelman” ja hän erittelee sen dramatisoinnin ja esittämisen eri vaiheita. Kirjoituksensa aluksi hän käsittelee lyhyesti myös Saarikosken oikeita, alun perin draamaksi kirjoitettuja teoksia, kolmea kuunnelmaa: Kuikan pelto (1980), Kevään ensimmäinen saalis (1982) ja Maria ja Metodius (1982).
Olen vuonna 1986 tehnyt laudaturtyön Helsingin yliopiston Teatteritieteen oppiaineeseen juuri näiden kuunnelmien draamallisuudesta ja rakenteesta. On selvää, ettei Jouni Tossavainen ole voinut tätä tietää, koska itsekin olen saanut tuon (jo kadonneeksi luulemani) opinnäytteen ainoan kappaleen vain lukusalilainaan Kaisan opiskelijakirjastoon. Koska kuitenkin onnistuin saamaan sen arkistojen uumenista, en malta olla hieman referoimatta sitä. Tämä kirjoitus ei siis ole vastine, vaan täydentää Tossavaisen pohdintoja.
Nälkätrilogia sijoittuu Tjörnin saarelle 1800-luvulla
Saarikosken kuunnelmia on helppo lukea erillisenä kokonaisuutena ja tuntematta Saarikosken runoutta. Tapahtumat sijoittuvat historiaan, 1800-luvulle, köyhien ihmisten elämään. Kuikan pellossa sotamies on kaatuneen toverinsa pyynnöstä pitänyt huolta tämän vaimosta ja lapsista. Kun alkaa näyttää siltä, että perhe pärjää, poika pääsee töihin pappilaan, sotamies katsoo tehtävän täytetyksi. Lisäksi häntä kismittää kartanonherran uhkaus toimittaa hänet vankilaan perunavarkaudesta. Niinpä hän päättää päivänsä menemällä järveen. Tämän tragedian alkupiste on jo sodassa, kun kaverukset sopivat perheen hoitamisesta.
Saarikosken kuunnelmia on helppo lukea erillisenä kokonaisuutena.
Maria ja Metodius on tarina yhteisöstä, siitä miten se sulkee ulkopuolelleen ihmisiä, jotka eivät ole samanlaisia kuin muut. Rikas Bastevig haaveilee syväsatamasta, joka toisi vaurautta kylälle. Marialla on näkijän maine, hänen isoisänsä on ollut kiinalainen merimies. Toisaalta häntä pidetään hulluna. Maria rakentaa kivistä tornia. Saarelaiset haaveilevat myyttisestä ”kultaisesta kehdosta”, joka toisi rikkautta. Kun Maria opettaa pikkuista Olausta lukemaan, häntä pidetään vaarallisena ja hänen kivitorninsa puretaan laituriksi. Tämä on kuunnelmista hajanaisin.
Näissä kahdessa kuunnelmassa on yksinkertaisesta rakenteesta huolimatta erittäin koskettavia hetkiä ja loistavaa, toteavaa ja herkkää, dialogia, vaikuttavia koruttomia monologeja elämästä ja kuolemasta ja köyhyydestä.
Aristoteelinen tragedia
Kolmas kuunnelma Kevään ensimmäinen saalis on rakenteeltaan aivan omaa luokkaansa. Se seuraa piirun tarkasti Aristoteleen runousopissa antamaa kaavaa siitä, miten hyvä tragedia kirjoitetaan.
Kevään ensimmäisessä saaliissa päähenkilö on köyhä kalastaja, jonka vaimo ja neljä lasta ovat nälissään ja lehmäkin ehtynyt. Hän onnistuu kuitenkin saamaan kevään ensimmäinen kalansaaliin ja menee satamaan myymään sen. Samaan aikaan satamassa myrkytetään rottia. Tuoreessa vehnäpullassa on fosforia ja se on pantu laiturin portaalle rotansyötiksi. Iloinen kalastaja ei voi kuvitella, että pullassa on myrkkyä, vaan luulee, että se on tipahtanut jonkun korista ja vie sen suureksi herkuksi perheelleen tuliaiseksi. Perhe jakaa pullan tasan vaimon ja lasten kesken. Kaikki sairastuvat ja kuolevat tuskallisesti. Mutta tämä ei riitä tragediaksi, vaan virkavalta syyttää kalastajaa murhaajaksi ja hänet passitetaan vankilaan elinkautiseksi. Tragedian loppu on niin kohtuuton, että meinaa jäädä Oidipuskin toiseksi…
Saarikoski osasi rakentaa klassisen tragedian, sillä hän oli itse kääntänyt Aristoteleen Runousopin.
Olen gradussani käyttänyt tragedian määritteitä Aarne Kinnusen Draaman maailma -teoksesta (1985) lainattuna: tragedian peruskäsitteet ovat: hybris – ylimielisyys, hamartia – tietämättömyydestä tehty erehdys, peripetia – henkilöllä on hyvä aikomus, mutta tulos on paha. Lisäksi anagnorisissa selviää, kuka on kukin ja mitä on tapahtunut. Nämä käsitteet ovat suoraan Aristoteleelta, tragedian eli murhenäytelmän käsitteet.
Tiivistäen: kuunnelmassa hybris on kalastajan isotteleva saaliin myynti satamassa, hamartia on kauppiaan laittama vehnänen rotansyötiksi liian näkösälle. Peripetia on, kun kalastaja, tietämättä myrkystä, tulee tappaneeksi perheensä. Loppukohtauksessa pari sotilasta pohtii kalastajan tuomiota ja kertaavat tapahtumakulun eli kyseessä on anagnorisis. Ei ole ihme, että Saarikoski osasi rakentaa klassisen tragedian, sillä hän oli itse kääntänyt Aristoteleen Runousopin. Voisi melkein kuvitella, että hän on mielessään kokeillut, voiko tragedian rakentaa oikeaoppisesti aineksista, jossa kerrotaan köyhien elämästä ylevien antiikin sankarien sijaan.
Tervehdys vuosien takaa
Jouni Tossavainen kertoo artikkelissaan Hämärän tanssit -runoelman dramatisointiyrityksistä ja Tampereen yliopiston draamalinjan lehtorista Kari Salosaaresta. Vaikka laudaturtyöni on jätetty Helsingin yliopistoon, ovat sen taustat juuri tuolla samaisella Tampereen Draamalinjalla, josta olin lähtenyt Helsinkiin vain vuotta paria aikaisemmin. Noin puolet laudaturtyöstäni käytän lähteenäni Aarne Kinnusen Draaman maailma -teosta, jonka Tossavainenkin mainitsee, ja noin puolet työstä sovellan Saarikosken kuunnelmien analysointiin A. J. Greimasin myyttistä aktanttimallia, jonka Salosaari takoi unohtumattomasti jokaisen opiskelijan päähän.
Kun sain lukusalissa eteeni tuon kirjoituskoneella kirjoitetun opinnäytteeni ja sen tussilla piirretyt kuviot, tuli kieltämättä outo olo. Noista asioista on melkein 40 vuotta. Mutta kun katsoin analyysia varten tehtyjä nuolia ja ”narratiivisia ohjelmia” niin eivät ne sitten niin hassuja olleetkaan, mutta kyllä suorasanainen analyysi draamoista oli monipuolisempaa ja kestänyt paremmin aikaa.
Kunnollista klassista draamaa ei ole koskaan liikaa ja repliikkien karun kaunis kieli on runoilijan kädestä.
Pentti Saarikosken teoksista harvoin puhutaan ilman, että puhutaan hänen henkilöhistoriastaan tai referoidaan hänen päiväkirjojaan. Ilokseni huomasin, etten omassa tutkimuksessa sanallakaan viitannut Saarikosken elämään, vaan koko 60-sivuinen teksti käsitteli hänen kuunnelmiaan.
Olen siinä vakaassa käsityksessä, että ne ovat hyvää draamaa, eivätkä lainkaan tarvitse seurakseen selittelyjä siitä missä Saarikoski asui, minkä naisen kanssa ja paljonko hän joi. Joku taitava ohjaaja voisi aivan hyvin tarttua teksteihin juuri nyt. Historiallinen ympäristö ei vanhene, kunnollista klassista draamaa ei ole koskaan liikaa ja repliikkien karun kaunis kieli on runoilijan kädestä.
Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja entinen SARVin aktiivi, joka kulttuurijournalismin lisäksi on toiminut 20 vuotta lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana pääkaupunkiseudulla.
