ANTI – Contemporary Art Festival 12.9.–15.9.2024, Kuopio.

Yhteiskunnallisesta vaikuttavuudestaan palkittu ja kulttuurisen kestävyyden kunniamaininnan saanut ANTI-festivaali vaalii taiteen keinoin sellaista, mitä todistamme parhaillaan ympäriltämme murennettavan. Globaalin politiikan näyttämöillä kansainvälisin sopimuksin vahvistettuja moninaisuuden, yhdenvertaisuuden ja osallisuuden arvoja kyseenalaistetaan ja romutetaan. Vähemmistöjen mutta myös laajemmin kansalaisten oikeuksia poljetaan ja kansalaisyhteiskunnan toimintaedellytyksiä heikennetään. Yhteiskunnallisia muutoksia vasten taidefestivaalin anti näyttäytyy erityisen merkityksellisenä.

ANTI-festivaali 2024 -ohjelmiston ytimessä oli moninaisten yhteen tulemisen tilojen mahdollistaminen ja erilaisten yhteyksien rakentaminen. Festivaalilla olleiden teosten keskiössä oli erityisesti yhteyden luominen maahan ja maadoittava ote. Yhtäällä esitystapahtumissa kiinnityttiin ympäristöön, maaperään ja sosiaaliseen maastoon. Toisaalla aihetta lähestyttiin maan menettämisen näkökulmasta, alkuperäiskansojen tilanteista käsin kolonialismin ja sodan konteksteissa. Kiinnekohtina näyttäytyivät myös suhteen luominen kanssaeläviin ja materiaaliseen todellisuuteen, sekä taiteen keinot luoda ja arkistoida tietoa.

Aiheiden parissa kuratoriaalisella praktiikalla on erityistä painoarvoa ja festivaalin toteutuksessa se näyttäytyi myös erottamattomana osana taidetta.

Näiden aiheiden parissa kuratoriaalisella praktiikalla on erityistä painoarvoa ja festivaalin toteutuksessa se näyttäytyi myös erottamattomana osana taidetta. Kokonaisuudesta välittyi moninaisia tapoja ajatella ja toimia yhdistäen sekä keskinäisiä yhteyksiä vahvistaen. Kompleksia ja sensitiivisiä sekä eettisesti ja poliittisesti ladattuja aiheita käsittelevien teosten tuottaminen ja esittäminen edellyttävät myös kestäviä toimintatapoja ja turvallisempia tiloja.

ANTI-festivaalin toiminta sitoutuu perustavalla tavalla avoimuuteen, osallistamiseen ja saavutettavuuteen. Ohjelmistossa esitettyjen teosten lisäksi oli mahdollista osallistua esityksiin liittyviin työpajoihin, taiteilijatapaamisiin ja keskustelutilaisuuksiin. Osa teoksista oli toteutettu ennen festivaalia järjestetyissä yleisötyöpajoissa tehtyjen materiaalien pohjalta. Festivaalin esitystapahtumat muotoutuivat yleisön kanssavaikutuksella ja kaikkiaan kokonaisuus oli osallistujiensa näköinen.

Maadoittavat yhteydet

Maija Hirvasen ja työryhmän kaksiosainen koreografinen esitystapahtuma Hum viritti lähimetsässä ja järvenrannalla sekä tanssisalissa yhteyksiä ihmisen ja toislajisten sekä muiden elämänmuotojen välillä. Taiteilija kertoo ennen esitystapahtuman alkua teoksen keskeisistä kiinnekohdista. Teosnimen kantasanasta hyminä, humina ja humu (hum) avautuvista yhteyksistä ihmiseen, inhimilliseen ja humaaniin (human) sekä maaperään (humus).

Taiteilijat metsänvihreissä maastoasuissaan kerivät esitykseen osallistujat yhteen ohuella langalla ja lähdemme yhtenä toisiimme kytkettynä orgaanina liikkumaan pitkin luontopolkua kohti Kallaveden rantaa. Liikkuminen tahdistuu suhteessa kanssaihmisiin ja kumpuilevaan maastoon. Polun varrella luonnon omat ja esitystapahtumaan luodot hienovireiset äänimaisemat terästävät havainnoimaan ympäristöä kaikin aistein. Langalla toisiimme kytkeminen yhdistyy mielessäni laajemmin ajatukseen kaiken keskinäistä yhteydestä ja riippuvaisuudesta.

Järven rantakalliolla puuhun sidottu viesti kertoo alueen muotoutumisesta 10 000 vuoden aikaperspektiivissä. Puiden kasvukerrosten lailla maaperän sedimentit viestivät paikan historiasta. Alueen kerrotaan olleen aikoinaan osa Itämerta. Esityshetkellä seisomme siis järven rannalla mutta historiallisella aikajänteellä ajatellen meren pohjassa. Teoskuvauksessa mainitun syväajan näkökulmasta paikan merkitykset asettuvat eri suhteisiinsa ja muuttuvat.

Esityshetkellä seisomme järven rannalla mutta historiallisella aikajänteellä ajatellen meren pohjassa.

Järven rannalta reitti johdattaa meidät luonnon valtaamaan ja samalla myös suojaamaan metsänsiimekseen. Asetumme ammoisista rituaaleista muistuttavaan rinkiin jakamaan ympäristöstä löydettyjä materiaaleja. Kuten nykyään kaikkialla, luonnon orgaanisten ainesten seassa maatuu sinne kuulumatonta hajoamatonta ja vahingollista jätettä. Esityksessä tätäkään tosiasiaa ei kuitenkaan alleviivata vaan annetaan tilaa osallistujien mielleyhtymille ja eleille luoda omannäköisensä riitti.

Teoksen esityksellisen tanssitunnin osuudessa Hirvanen viritti yhteyttämme itseen, kanssaihmisiin, aikaan ja tilaan erilaisten hum-mielleyhtymien, maadoittavan liikkeen ja suggestiivisen musiikin avulla. Keskityin tanssilliseen tapahtumaan mutta yhtenä juonteena lienee ollut, miten ihminen osana luontoa ja eläimenä muiden joukossa asettuu osaksi elämän kiertokulkua. Taiteilijatapaamisessa Hirvanen assosioi luonnon kiertokulun yhteyksiä myös kulttuurisen elämän vastaaviin prosesseihin. Kasvu ja kukoistus, rappeutuminen ja maatuminen ovat yhtä kaikki osa elämän kiertokulkua ja myös uudistumisen edellytys.

Taiteen keinoin hajaannusta vastaan ja muistaminen vastarintana

Iso-Britanniassa asuvan palestiinalaisen taiteilija Basel Zaraan teoksessa Dear Laila isä kertoo viisivuotiaalle tyttärelleen heidän sukunsa tarinan. Taiteilijan omakohtaiseen elämään perustuva teos on saanut alkunsa hänen lapsensa esittämistä kysymyksistä. Taiteen avulla isä on voinut kuvata ja mielikuvituksen keinoin kuljettaa paikkaan, jonne hän ei voi lastaan enää viedä ja tutustuttaa sukulaisiin, joita tämä ei ole voinut tavata.

Kodinomaisesti sisustetun huoneen pöydällä on asukkaan henkilökohtaisia esineitä ja rakennuksen pienoismalli. Talo osoittautuu taiteilijan lapsuudenkodiksi Yarmoukin pakolaisleirissä Damaskoksessa. Sementtisokkeloissa vuosien saatossa kovalla työllä mutta rakkaudella rakennettu ja sittemmin sisällissodassa tuhoutunut koti herää muistojen turvin ja kuvittelun voimalla eloon.

Kokija asettuu pöydän ääreen Lailan asemaan ja pääsee kuulemaan hänen isänsä kertomaa suvun tarinaa sekä tutkimaan perheen muistoesineitä. Kirje kertoo isovanhempien pakomatkasta Palestiinassa sijainneesta Tanturan kylästä Syyriaan. Valokuva-albumiin on koottu tuhotun kodin raunioista löytyneitä perhekuvia. Mummon helmiin punoutuu hänen rukouksensa ja rituaaleihin pahaa karkottava suoja. Sukupolvelta toiselle kulkeutuva avain symboloi vuosikymmeniä kaivattua kotiinpaluuta. Tytär saa näin arvokkaita palasia perheensä tarinasta, jotta pystyy rakentamaan niistä omansa.

Nakban jälkeistä neljättä sukupolvea edustavalle tyttärelle kerrotussa tarinassa välittyy poliittisten tapahtumien vaikutukset tavallisten ihmisten elämään. Ennen kaikkea siinä piirtyy koskettava perheen yhteydenpidon ja yhteisön tuen merkitys sekä muistamisen ja tarinoiden jakamisen tärkeys. Kodin luovat ennen kaikkea läheiset ihmiset. Kertominen pitää kaiken menetyksen ja hajaannuksen keskellä muistot elävinä, välittää ne sukupolvelta toiselle, jotta jokainen voi kantaa perintöä mukanaan ja säilyttää sukunsa tarinaa.

Teoksen äärellä hahmottuu historian kulussa ja akuutisti tänä päivänä tapahtuvan Nakban, Israelin valtion perustamisesta alkaneen katastrofin, toistuminen ja jatkumo.

Perheen kokemukset yhdistyvät toistuvasti maanpakoon pakotettujen ja diasporassa elävien palestiinalaisten ylisukupolviseen kollektiiviseen tarinaan. Teoksen äärellä hahmottuu historian kulussa ja akuutisti tänä päivänä tapahtuvan Nakban, Israelin valtion perustamisesta alkaneen katastrofin, toistuminen ja jatkumo. Arabiankielisen termin Nakba käyttäminen on olennaista, sillä se kattaa vuodesta 1948 alkaneet karkotukset, kotien tuhoamisen, maan anastamisen ja joukkotuhon. Taiteilijan isovanhempien kotikylästä tehty dokumenttielokuva Tantura (2022) valottaa, kuinka Nakba tapahtumineen on pyritty pyyhkimään pois ja kirjoittamaan alueen historia kokonaan toiseksi.

Muistaminen on vastarinnan muoto, kiteyttää ihmisoikeusjuristi ja kirjailija Raja Shehadeh teoksessaan Mitä Israel pelkää (2024). Sillä on perustava merkitys erityisesti silloin kun valtiovalta ja väkivaltakoneisto on rakennettu kollektiivisen amnesian, muistinmenetyksen varaan. Hän huomauttaa, että vaikka palestiinalaisilla on tukenaan kansainvälisen oikeuden, päätöslauselmien ja konsensuksen mukainen laillisuus, oikeutus ja toimivalta, valtaapitävät kieltäytyivät näkemästä näitä yhteyksiä ja toimimasta niiden perusteella.

Palestiinalais-amerikkalainen kirjailija ja kliininen psykologi Hala Alyan kirjoittaa artikkelissa ”I am not there and I am not here” (2024) diasporassa elävien sitoutuneisuudesta omiin juuriinsa, kieleen, kotimaahan ja sukulaisiin kaikkialla maailmassa. Hän kysyy, mitä diasporisella todistajalla on tarjottavanaan käsityskyvyn ylittävän tuhon ja julmuuden edessä. Ainakin mielenosoituksissa käheytyneet äänet ja kuriton muisti. Taiteen keinot tehdä näkyväksi ja siten käsiteltäväksi sitä, mitä ympäröivä kulttuuri ei tunnista, saati tunnusta.

Vieraanvaraisuuden ja voimaantumisen juhlaa

Zaraan perheen tarina asettuu osaksi laajempaa kontekstia Evening for Palestine -tapahtumassa, jonka festivaali järjesti yhdessä Kuopio for Palestine -verkoston kanssa. Human Rights and the Arts -maisteriohjelman johtaja Ziad Abu-Rish avasi illan luennollaan ”The Enduring Question of Palestine”, jossa hän käsitteli historiaa vasten alueen nykyistä tilannetta. Hänen mukaansa tilannetta ylläpitää Iso-Britannian ulkoministerin Arthur James Balfourin vuonna 1917 tekemästä julkilausumasta juontuva poliittisten oikeuksien kieltäminen ja jatkuvasti pahenevan hajaannuksen aiheuttaminen. Tilanteen tunnistaminen kuten valtion muodollinen tunnustaminenkaan eivät kuitenkaan riitä ilman, että maan kulttuurista, taloudellista ja poliittista itsemääräämisoikeutta kunnioitetaan ja ne toteutuvat käytännön tasolla.

Palestiinalaiset ovat tunnettuja vieraanvaisuudestaan ja sen kokeminen tekee lähtemättömän vaikutuksen. Luennon ja yleisökeskustelun jälkeen yleisö sai nauttia palestiinalaisesta kulttuurista ruokailun, Dabke-tanssin, XXAn runojen ja Nemat Battahin musiikin kera. Paikalla oli myös Tutkijaliiton loppuvuonna 2024 palkitsema Suomen Palestiina verkosto Sumud, joka työskentelee ihmisoikeuksien ja poliittisten oikeuksien toteuttamiseksi.

Juhlatilaan ripustetut lehdistöliivit kunnioittivat Gazan kansanmurhassa menehtyneitä toimittajia. Jokainen liivi kantaa menehtyneen toimittajan nimeä ja hänen tarinaansa. Gazassa on kuollut enemmän toimittajia kuin missään hyökkäyssodassa ja kansainväliseltä lehdistöltä on evätty pääsy paikan päälle – toisin sanoen tiedonvälitys on estetty. Tilassa oli myös taulut, joihin osallistujat saivat kirjoittaa omat rauhan viestinsä.

Juhlatilaan ripustetut lehdistöliivit kunnioittivat Gazan kansanmurhassa menehtyneitä toimittajia.

Klubimuotoinen esitystapahtuma Brownton Abbey kutsuu yhteen kuplivan ja pirskahtelevan queer-ilon tunnelmissa, johon jokaisen on taustastaan riippumatta helppo solahtaa mukaan. Klubi näyttäytyi kuin yhtenä tanssivana kollektiivisena kehona, josta pulpahteli esiin taiteilijoiden esityksiä, kunnes tila täyttyi jälleen festivaaliväen tanssista. Taiteilijoiden esityksissä ilmeni ainakin moninaisuuden juhlinta, eri kulttuureista ja niiden rituaaleista ammentaminen sekä vapautumisen, voimaantumisen ja valtauttamisen aiheet.

Avaruuskirkoksi luonnehditussa klubitapahtumassa yhteiskunnassa moninkertaisesti marginalisoidut nostetaan keskiöön. Vapaamman ja yhdenvertaisemman tilan visioinnissa ja muutosta edistääkseen taiteilijakollektiivi hyödyntää spekulatiivisen fiktion keinoja. Afrofuturistisessa otteessa mustien asema on rinnastettu ulkoavaruudesta kotoisin oleviin muukalaisiin. Reaalielämässä toiseutetut ja juurettomat voivat ottaa avaruudellisen tilan haltuun ja asuttaa sitä haluamallaan tavallaan. Kirkollinen viitannee suuntautumiseen omille henkisen lähteilleen ja kohottautumista pyhän ulottuvuuteen.

Taiteilija Tarik Elmoutawakil kertoo haastattelussa, ettei tila synny itsestään vaan se on luotava ja sen eteen on jatkuvasti työskenneltävä. Klubia edelsi QTIPOC (Queer, Trans, Intersex, Person of Colour) ihmisille suunnattu työpaja, joka tarjosi mahdollisuuden kokoontua yhteen ja valmistautua tapahtumaan. Elmoutawakil kertoo jatkuvasta tarpeesta laajemminkin suojella kollektiivinsa arvoja ja varmistaa, ettei heitä myöskään taiteen kentällä kohdella tokenistisesti eli näennäisesti, lähinnä stereotyyppisessä ja toiseutetun roolissa mukaan ottaen.

Syrjivistä rakenteista sovinnon eleisiin

ANTI Festival International Prize for Live Art -palkinnon vuonna 2023 voittanut argentiinalainen Tiziano Cruz esitti teoksen Wayqeycuna (suom. ”Sisarukset”), joka on päättävä osa trilogiasta Tres Maneras de Cantarle a una Montaña (suom. ”Kolme tapaa laulaa vuorelle”). Teosnimi viittaa taiteilijan omiin sisaruksiin mutta myös hänen alkuperäiskansayhteisönsä kulttuuriseen perheeseen.

Wayqeycuna-teoksen ytimessä on paluu juurille. Andien kansan ketšuan kielellä nimetty ja osin esitetty näyttämöteos ammentaa taiteilijan omasta kulttuurisesta perinnöstä. Näyttämöllä esitetty videodokumentaari kuvaa hänen vuosikymmenten poissaolon jälkeen toteutunutta paluutaan yhteisönsä pariin. Henkilökohtaisissa kokemuksissa välittyy uuskolonialismin vaikutukset yhteisön elämään ja heidän kulttuuriinsa.

Taiteilijan tarina rakentuu suhteessa lähimmäisiin ihmisiin ja yhteisöön, ja heidän elämänsä on yhteiskunnallisten rakenteiden raamittamaa. Lyyrisessä ilmaisussa piirtyy kriittinen kommentaari. Huomio kohdentuu yhtä lailla länsimaisen taidemaailman individualismia ruokkiviin ja eriarvoistaviin rakenteisiin, sekä myös laajemmin yhteiskunnallisiin ongelmiin, kuten muukalaisvihaan ja rakenteelliseen väkivaltaan.

Esityksessä kuoleman käsittely ja sururituaalit ovat läsnä.

Politiikka on merkinnyt hänen yhteisölleen elämän ja kuoleman kysymystä. Taiteilijan läheisiä on menehtynyt puutteellisesta terveydenhuollosta johtuen. Esityksessä kuoleman käsittely ja sururituaalit ovat läsnä. Kulttuuriseen tapaan kuuluu leipoa leipää menehtyneiden muistoksi. Se on myös tapa kommunikoida heidän kanssaan ja kunnioittaa heidän elintapojaan. Edesmenneet esivanhemmat näyttävät tietä kollektiiviseen ja yhteisölliseen elämäntapaan.

Ennen näyttämöteosta järjestettiin Bread for the World -työpaja, jossa oli mahdollista tutustua esityksen teemoihin ja alkuperäiskansan kulttuurisiin tapoihin. Työpajassa valmistetut leivät olivat osa näyttämötoteutusta ja esityksen päätteeksi ne jaettiin yleisölle syötäväksi. Näin muodostui samalla yhteys taiteilijan ja yleisön välillä. Taide ei näin ollen rajaudu näyttämötilaan ja esityshetkeen vaan se ammentaa eletystä, asettuu osaksi elämää ja luo uudenlaisia yhteyksiä näiden välille.

Yhdessä tekeminen ja jakaminen näyttäytyivät yhteyttä ja yhteisöllisyyttä luovana eleenä. Taiteilija kertoo haastattelussa ajattelevansa teosta sovinnon eleenä. Teoksen yhteisöllisyyttä rakentava toteutustapa luo tilaa sovinnon rakentamiselle, mahdollisuudelle alkaa ajatella ja toimia oikeudenmukaisemmalla tavalla.

Taide arkistona ja kokoelmien kartuttamisen luovat menetelmät

Festivaalilla esitetyistä teoksista osan kuvataan ammentavan taiteilijan henkilökohtaisista arkistoista ja osaa taideteoksista luonnehditaan arkiston termein. Audiovisuaalisen installaation Wear and Tear otsikko on ”Intiimien eleiden arkisto – Kokoelma pieniä arkisia muistoja, jotka liikuttavat meitä”. Hibernation-teoksen kuvauksessa installaatiota luonnehditaan liminaalisen tyynylinnakkeen sisälle rakennetuksi trans-unelmien arkistoksi.

Emma Fältin, Roberto Fuscon ja Andrea Manciantin installaatio Wear and Tear (suom. kuluminen, pitää yllään ja repiä) luotaa ihmisille tärkeisiin esineisiin kiinnittyviä tunteita, muistoja ja ajatuksia. Teos koostuu ennen näyttelyä järjestetyissä työpajoissa luoduista materiaaleista ja se täydentyy edelleen installaatioon sisältyvistä osallistavista osuuksista.

Näyttelykävijä saa kortin, jossa ohjeistetaan, kuinka tilassa toimitaan. Ensitehtävänä on valita itseä puhutteleva esine, jonka kera installaatio koetaan ja jonka kanssa voi osallistua kokoelman kartuttamiseen. Liikuta esinettä ja anna sen liikuttaa sinua, kortissa kehotetaan. Yleisö voi osallistua teoksen toteuttamiseen esimerkiksi piirtämällä pöydän pintaan esinettä tunnustellen sen kosketukseen perustuvan ”haptisen muotokuvan” ja kirjoittaa seinälle esineen herättämiä ajatuksia.

Näyttelytilaan installoituihin arkistokansioihin on piirretty työpajoihin osallistuneiden käsien muotokuvia ja ne on nimetty heidän tuottamistaan teksteistä poimituilla sanoilla. Arkistonkaltaisiin luokittelumenetelmiin viittaavat myös esineitä ja niiden tarinoita ilmentävät värikoodit. Mieleen painuu erityisesti toisiinsa liukenevin värein arkistoitu merkintä muistikirjasta. Iranista lähtöisin olevan esineen haltijan mukaan sitä on raskasta kantaa, sillä se sisältää kaiken sen, minkä hän on menettänyt.

Esineiden arvostaminen tuntuu vastavoimalta tuhokapitalismin ja ylikuluttamisen kulttuurin läpäisemään tavarasuhteeseen. Arkiston estetiikka ja kokoelman kartuttamisen menetelmät puolestaan ilmentävät esineisiin kiinnittyviä moninaisia merkityksiä ja myös luovuutta ruokkivaa potentiaalia.

Esineiden arvostaminen tuntuu vastavoimalta tuhokapitalismin ja ylikuluttamisen kulttuurin läpäisemään tavarasuhteeseen.

Frank Stankiewiczin, Miranda Kastemaan ja Mira Eskelisen muodostama m2f2m-kollektiivi loihti keskustan liikehuoneistosta trans-unelmille omistetun tilan Hibernation (suom. horros, talviuni, lepotila). Installaatio koostuu työpajoissa työstetyistä ja eri lähteistä kerätyistä transihmisten tarinoista. Niitä voi lukea tilaan installoiduista kirjotuista kankaista, kirjeistä, uutisista, päiväkirjoista ja muusta kirjallisuudesta.

Näyttelykävijä voi asettua leposijoille tai verhottuun suojaan lukemaan löytämiään tekstejä ja kuuntelemaan ääninauhalta tarinoita. Yleisö voi myös kirjoittaa kokoelmaan anonyymisti kirjoituskoneella omat muistonsa ja jättää ne sitten joko pöydälle muiden luettavaksi, säilöä laatikkoon tai antaa ”muistoarkistonhoitajan” huomaan. Arkistointiluokitteluja ovat, muiden muassa, ”muistoissa, joita ei koskaan tapahtunut” ja ”tuntea olonsa turvalliseksi kehossaan”.

Transoikeudet linkittyvät laajemmin kaikkia koskeviin ihmisoikeuskysymyksiin.

Taiteilijat ovat läsnä tilassa mutta lähes huomaamattomina. Ikään kuin aaveenkaltaisina kuten marginalisoitujen luonnehditaan yhteiskunnallisesti olevan. Tilassa kehkeytyy vaihtelevia tunnelmia ja yllättäviä tapahtumia. Äänimaisema luo omintakeista upottavaa ja kelluvaa tunnetta. Sokkelossa kohtaan kirjaansa syventyvän lukijahahmon ja yllättäen Leve Palestina alkaa soida. Otollinen hetki ilahduttaa meitä kanssakulkijoita. Transoikeudet linkittyvät laajemmin kaikkia koskeviin ihmisoikeuskysymyksiin. Pienelläkin keskinäisen solidaarisuuden eleellä on yhteyttä luovaa ja sitä kannattelevaa voimaa.

Hibernation-tilassa kävijä voi ammentaa mitä moninaisimmista kokemuksista ja alkaa luoda omaa suhdettaan kohtaamaansa. Kokonaisuus ei kuitenkaan esitä tai edusta erityistä ihmisryhmää. Transkokemuksia ei myöskään tehdä laajalle yleisölle vastaanotettavaksi. Sen sijaan teos muodostaa kaikille yhteisen tilan unelmoida ja alkaa muodostaa yhteyksiä sen kautta.

Instituutioiden arkistot ja konventionaaliset arkistointimenetelmät tuottavat määrätynlaista tietoa. Taiteilija ja kuraattori Okwui Enwezor kiteyttää kirjassa Archive Fever (2008), kuinka arkisto ei niinkään ole fyysinen historiallisten dokumenttien ja artefaktien säilytyspaikka, vaan aktiivinen ja sääntelevä diskursiivinen systeemi. Taiteella on sijansa avartaa tapoja tuottaa tietoa ja siten saatavilla olevia sisältöjä.

Lepäämisharjoituksesta etujoukkona toimimiseen

Festivaalikokemukseni alkoi metsän ja järvenrannan maaperään maadoittavasta koreografisesta esityksestä ja päättyi maassa makaamiseen kaupungin keskustassa.

Public Selfcare System -teos on yhdelle osallistujalle kerrallaan toteutettu lepotapahtuma. Taiteilija Rhiannon Armstrong kertoo olevansa kroonisen sairautensa johdosta julkisilla paikoilla lepäämisen asiantuntija. Julkisen tilan käyttö on kuitenkin säänneltyä ja kadulla makaaminen voi aiheuttaa ennakoimattomia seuraamuksia. Sama voi tapahtua kenelle tahansa ja tilanne koskettaa meitä kaikkia. ”Ole edelläkävijä ja ala harjoitella sitä jo nyt”, teoskuvauksessa kehotetaan.

Teostapahtuma nostattaa pinnalle omakohtaiset kokemukseni. Olen aamuruuhkassa matkalla sairaalaan luhistunut maahan vilkasliikenteisessä tienristeyksessä ja joutunut toipumaan siinä itsekseni ilman, että kukaan pysähtyy tarkistamaan tilannettani, saati auttamaan eteenpäin. Kokemus on pelottava paitsi silloisen akuutin terveyshuolen vuoksi mutta myös raju ohi kulkevien ihmisten reagoimattomuuden vuoksi.

Tätä kokemusta vasten on ytimiin käyvä tunne ”tandem-hypätä” tilanteeseen, joka perustuu aidolta ja luontevalta tuntuvaan huolenpitoon sekä luo tapahtumasta turvallisen. Turvallisuus ei synny tyhjästä vaan sen takaaminen näinkin pienimuotoisessa tapahtumassa edellyttää huomaavaisuutta ja konkreettisia järjestelyjä. Esityksen turvakalustoon kuuluu lepäämiseen viitoittavat liikennemerkit ja tekstiilit sekä ohikulkijoille ojennettava käyntikortti.

Esityksen turvakalustoon kuuluu lepäämiseen viitoittavat liikennemerkit ja tekstiilit sekä ohikulkijoille ojennettava käyntikortti.

Lempeä harjoitus tuntuu ennemminkin radikaalilta teolta, sillä tosielämässä vastaavaa pääsee harvemmin kokemaan. En ole työstänyt aiemmin kokemaani juurikaan ajatuksen tasolla mutta mitä ilmeisemmin esitystilanteessa ruumiini tekee sen, sillä nousen maasta silmät vuotaen ja posket märkänä, olo keveänä ja kiitollisen virkeänä.

Lepäämishetken päätteeksi saan mukaani lappuselle kirjoitetut jälkisanat. Välttämättömän levon mahdollistaminen nähdään siinä laajemmin suhteessa nykyajan kuluttavaan ja hyväksikäyttöön perustuvaan elämäntapaan. Vastattavaksi jää taiteilijan esittämä kysymys, miten jokainen meistä voisi toimia solidaarisesti kaikille elintärkeän levon turvaamiseksi.

Yhteyden muodostamisen kautta kohti keskinäistä solidaarisuutta

Yhteyttä rakentavalla otteella on merkitystä kulttuurisesti, sosiaalisesti, taloudellisesti ja poliittisesti hajottavana aikana. Taidekirjoittaja ja kriitikko Aruna D’Souza esittää teoksessaan Imperfect Solidarities (2024), kuinka vaikeaa yhteiskunnallisen hajaannuksen hetkellä on nähdä osallisuuttamme meitä koskeviin tapahtumiin, sillä valtakulttuuri ohjaa meitä keskittymään itseen, yksilöllisyyteen, identiteettiin ja brändiin. Keskinäisten yhteyksien ja myös riippuvuuksien ymmärtäminen, yhteistyö ja yhteisöllisyys muodostavat tälle kaikelle välttämättömän vastavoiman.

Poliittisesti epävakaana ja hajottavana aikana tarvitaan yhteen tulemisen tiloja ja yhteyden luomista mutta myös järjestäytymistä ja yhteisten asioiden puolustamista. ANTI-festivaali on ottanut jo varhaisessa vaiheessa kantaa Gazan tulitauon puolesta. Taideinstituutiot ovat olleet aiheesta pääosin hiljaa ja kentällä tapahtuu myös hiljentämistä. Vaikeneminen on valinta ja se tarkoittaa samalla hiljaista hyväksyntää.

Joukkotuhonta luo uutta normaalia ja arvomaailmaa, joka vaikuttaa kaikkiin.

Hala Alyanin mukaan olemme viimeistään Israelin hyökkäyssodassa Gazaan oppineet sen, miltä kansainvälisestä oikeudesta piittaamaton ja pidäkkeetön toiminta näyttää. Koskemattomuus ja rankaisemattomuus on kuitenkin mahdollista vain, koska sallimme sen. Lopulta tulemme määritellyiksi sen kautta, minkä annamme tapahtua. Joukkotuhonta luo uutta normaalia ja arvomaailmaa, joka vaikuttaa kaikkiin. Professori ja ihmisoikeusjuristi Nourat Erakat kirjoittaa artikkelissa ”The Boomerang comes back” (2025), kuinka palestiinalaisiin kohdistuvan väkivallan normalisoituminen on luonut otollista maaperää fasismin ja autoritaarisuuden nousulle ja vahvistumiselle kaikkialla sekä tehnyt maailmasta entistäkin turvattomamman.

Kirjailija Isabella Hammad kirjoittaa kirjassaan Recognizing the Stranger. On Palestine and Narrative (2024) siitä, kuinka pidämme Israel-Palestiinan tilanteesta yllä tarinaa kahdesta erillisestä ja vastakkaisesta osapuolesta, vaikka olemme kolonialistisen ja imperialistisen historiamme kautta maan tapahtumiin osallisia. Edelleen, tämän päivän tapahtumat koskettavat meitä kaikkia, sillä ne murentavat Nakban kanssa samana vuonna vahvistettua YK:n ihmisoikeusjulistusta ja sotatoimia sääntelevää Geneven sopimusta. Sodalla on tuhoisat vaikutuksensa myös ilmastonmuutokseen.

Palestiinassa tapahtuva ei ole siten vain paikallista ja Lähi-itää koskevaa, vaan kuten tutkija Antti Tarvainen kiteyttää, alueella taistellaan parhaillaan kansainvälisen järjestelmän luonteesta. Laajalla kollektiivisella havahtumisella ja kansalaisyhteiskunnan aktivoitumisella on merkitystä. Tarvaisen mukaan solidaarisuustyöllä on keskeinen rooli poliitikkojen painostamisessa kohti sellaista kansainvälistä järjestelmää, jossa kukaan ei kuulu ihmisyyden ulkopuolelle.

Kirjoittaja on taidehistorioitsija ja kulttuurijournalisti.

Lähteet

Hala Alyan, ”I am not there and I am not here: a Palestinian American poet on bearing witness to atrocity”, The Guardian 28.1.2024.

Aruna D’Souza, Imperfect Solidarities. Floating Opera Press, 2024.

Okwui Enwezor, Archive Fever: Uses of the Document in Contemporary Art. International Center of Photography. Steidl Verlag, 2008.

Nourat Erakat, ”The Boomerang comes back”, Boston Review 5.2.2025.

Isabella Hammad, Recognizing the Stranger. On Palestine and Narrative. Grove Atlantic, 2024.

Raja Shehadeh, Mitä Israel pelkää? Israel–Palestiina-kysymyksen historia, nykyhetki ja tulevaisuus. Kosmos, 2024.

Sumud. Suomen Palestiina Verkosto.

Antti Tarvainen, ”Palestiina on nykyisen maailmanjärjestyksen reuna – kolme mahdollista kehityskulkua”, Lähi-itä NYT, 11.12.2024.