Journalistiesseisti Christopher Hitchens kirjoitti maailmanpoliittisten artikkeliensa lisäksi kirjallisuudesta. Hän kynäili aina häpeättömästi kirjallisuuden poliittisista ulottuvuuksista. Päätös muistuttaa filosofi Richard Rortysta, jolle kirjallisuus tarkoitti ironiaa, demokratian edellytystä.

 

Jumala ei ole suuri -kirja saneli journalistiesseisti Christopher Hitchensistä (1949–2011) maailmankuulun maallikon. Hän ajoi asiaa yhtenä ”neljästä hevosmiehestä”, jotka ottivat nimensä Raamatun Ilmestyskirjasta. Mediaa varten keksittyyn ryhmään kuuluivat myös tieteenfilosofi Daniel Dennett ja meemi-käsitteen lanseerannut biologi Richard Dawkins sekä neurofilosofi Sam Harris.

Vaikka Hitchensin uskontokriittisyys on kuuluisaa, hänestä riitti kirjoittajana moniaalle, ei ainoastaan lukemansa kaunokirjallisuuden sitaattihyödyntäjänä vaan myös omintakeisena tulkitsijana, englanninkielisen sanataiteen ymmärtäjänä ja kriitikkona.

Hitchensin kriittisyys näkyy hänen taisteluntahtoisessa ateismissa, joka jokaiseen kouluun kuuluisi lähtöasetuksena – kuin Euroopan nykydemokratian synnyinmaassa, sekulaarissa Ranskassa.

Hitchensin ajatus useaa uskonnollista ajattelutapaa vastaan tarkoitti, ettei hän hyväksynyt alistumista ja palvontaa. Hänen varoitustaan voi pitää valmistautumisena pahimpaan.

Journalistien journalisti Hitchens käsitteli esseissään sekä journalismissaan kuitenkin erityisesti maailmanpoliittisia aiheita. Hän kuului harvoihin, jotka olivat paikan päällä vierailleet raportoimassa Irakissa, Iranissa – ja Pohjois-Koreassa.

Journalistien journalisti Hitchens käsitteli esseissään sekä journalismissaan erityisesti maailmanpoliittisia aiheita.

Hitchensin iso tuotanto – esseekirjoista pitkiin journalistisiin juttuihin – kattaa politiikan lisäksi kirjallisuuskritiikin. Häneltä olisi riittänyt koko elämäntyöksi pelkästään viimeinen.

Hitchensin kielikäsitys muistuttaa yhdysvaltalaisfilosofi Richard Rortysta (1931–2007), jonka mukaan kieli koostuu äänten ja merkkien tutusta ja oudosta käytöstä. Tuttuus on arkipäiväistä puhettamme ja kirjoitustamme, kun taas outous syntyy kielen uudenlaisista käyttötavoista, ”uusista metaforista”.

Hitchens arvottaa totuuden ylivoimaiseksi toisin kuin Rorty, mutta kirjailija-ajattelijoita yhdistää syvä kielifilosofinen havainto: ihmisen evoluutiossa kehittynyt taituruus käyttää kieltä.

Hitchens osasi rortylaisesti käyttää kieltä sen rajoille asti, vaikka journalismi ja esseistiikka vaativatkin myös Hitchensin toteuttamaa yleistajuisuutta. Hänen ironiantajunsa sen sijaan vastaa Rortyn vaatimukseen kielellisestä ilottelusta säntillisen pistävän viestinnän rajoissa.

 

Lähetyssaarnaaja-asennossa

 

Sekä brittinä että amerikkalaisena Hitchens osoitti kynänsä terän poliittisesti merkittäviä vihollisiaan vastaan. Heihin kuuluivat Saddam Husseinin lisäksi ”valehteleva” presidentti Bill Clinton (No One Left to Lie to. The Values of the Worst Family, 1999), kärsivien lasten varjolla mainetta hamunnut Äiti Teresa (The Missionary Position, 1995) ja ”sotarikollinen” eli diplomaattipoliitikko Henry Kissinger (The Trial of Henry Kissinger, 2001).

Hitchens ei himmaillut muutenkaan. Johnnie Walker Black Label oli valittu virvoke: sopii maultaan vahvoista hedelmistä ja makean vaniljan vivahteista piittaavalle viskikuluttajalle.

National Public Radion haastattelusta keskityttiin lähinnä Hitchensin nautinnonhaluun, ei niinkään hänen journalismiinsa tai esseistiikasta. Ryyppäämisen sijaan Hitchens kuitenkin luki, kirjoitti sekä rakasti. Alkoholi ja savukkeet vain palvelivat kirjoittamista.

Hän valjasti ne edesauttamaan kirjallisuuskritiikkiä, mikä tarkoitti rauhaa: ”Täyspäiväinen sodassa taistelija on harvinaisuus, kuten on elämänsä lemmelle pyhittänyt rakastajakin.”

Hitchensistä pahinta elämässä olivat tylsyys, ikävystyttävyys, pitkäveteisyys. Hän ohitti ne oikealta ja vasemmalta. Rauhankyyhkyisestä toimittajasta kuoriutui Irakin sodan takia haukka. Husseinin kurittama Irak sai hänet kääntymään George Bush II:n kannattajaksi.

On silti turhanpäiväistä väittää, että Hitchens oli menettänyt älynsä ennen syöpäkuolemaa.

Kuolemantuomiodiagnoosin saatuaan Hitchens jatkoi kirjoittamista, muun muassa kirjalla Mortality (2012): ”Minut olikin karkotettu hyvinvoivien maailmasta läpi muurillisen rajan, joka erottaa aiemman elämän sairauden maasta.”

Hitchensin paras ystävä, Britannian tunnetuin nykykirjailija Martin Amis, muutti sairaan ystävänsä lähelle Washington DC:hen perheensä kanssa – aina Hitchensin kuolemaan asti.

Uskovaisten tungettelevista itsekeskeisistä kirjeistä huolimatta kirjoittaja säilytti ja kehitti ateistista rationaalisuuttaan. Hitchens oli eräänlainen nykyaikainen Voltaire (1694–1778).

 

Uskonnosta sotaan ja rakkauteen

 

Hitchens lainasi Erich Frommilta mietelmän ”taistelusta merkityksettömyyttä vastaan”. Ja Hitchensin vihollisia olivat uskontojen lisäksi tyrannit ja barbaarit, joille alati altistumme. Hän joi uakollisesti Black Label -viskiä kirjallisen, luennollisen ja debatoivan toimensa kirittäjänä, muttei koskaan puhunut kännissä (ks. YouTube; Hitchens: Hitch-22-muistelmat).

”Juominen saa ihmiset tuntumaan vähemmän ikävystyttäviltä ja piristää kirjoittajaa”, hän perusteli alkoholikulutustaan.

Uskonnollisuus oli primitiivisin ja halveksuttavin malleista, joita ihmiskunta on keksinyt itsekkyydessään ja typeryydessään. Paratiisipaikkahan on taattu itsemurhaterrorismilla.

”Etenkin uskonnon vastenmielinen jihad-muoto on ollut toiminnalleni yhtä merkittävä motivaattori kuin rakkaus. Siksi kirjoitan uskonnoista maallisen köyhyyden yhteydessä, koska molemmat edustavat sairautta, tietämättömyyttä ja kurjuutta.”

Sen sijaan kirjallisuudesta voi löytyä elämä ja rikkaus: ”Marxin tavoin puhun filosofioiden köyhyydestä.” Kauneinta on kaunokirjallisuus: Proust, Borges, Joyce, Bellow sekä Twain. ”Listasta puuttuu Nabokov vain siksi, että en ole lukijana vielä valmis hänen tekstiään käsittämään.”

Kielenkäyttö jää ihmisten väliseksi asiaksi, jota voi ja pitää puolustaa.

Richard Rorty puolusti samoja arvoja: häntäkin viehättivät pluralismi ja sekularismi, ihmisten monimuotoisuus ja luonnontieteiden toistaiseksi parhaisiin saavutuksiin nojaava maallisuus. Niin metaforat muuttavat maailmaa totuus edelläkävijänä. Kielenkäyttö jää ihmisten väliseksi asiaksi, jota voi ja pitää puolustaa.

Journalismi konfliktialueilla on taito ja kutsumus. Ammatissaan kuolleet toimittajat eivät kuitenkaan ole ainokainen kriteeri journalistiselle merkityksellisyydelle: myös kirjakritiikit voivat johdattaa lukijoita parhaiden ajatusten äärelle, mutta kritiikin on silloin herätettävä kiinnostus ainakin arvioitavan teoksen aihepiiriin, jos ei teokseen itseensä.

Hitchensiläinen tapa lähestyä asiaa kohdistuu muuhunkin kuin kirjoitettuun puheeseen. Vuonna 1940 Churchill uutena pääministerinä kehotti parlamenttia valmistautumaan ”vereen, kärsimykseen, kyyneliin ja hikeen”. Rauhan ajan versiointina brittinobelistin poliittinen ohjeistus sopii myös kriitikolle: armoa ei ole erikseen kielletty teosten arvioissa, mutta sitä sopii soveltaa vaikka arvioitavaksi valitun työn kriteerinä. Arvostellaan sitä mitä pidetään arvostelun arvoisena; ei tuoda turhaan esille huonoa kirjallisuutta.

Tämän saavuttamiseksi vaaditaan kritisoitavalta tekijältä myös Churchillin voimasanoja. Hitchens kirjoitti tauotta – vihan ja rakkauden voimalla.

Filosofi Bertrand Russellin mielestä rakkauden tunne on elämän vaivan ja tuskan väärti. Nuori Hitchens toivoi kokemuksen itselleen: ”Väite osoittautui todeksi. Siksi suhtaudun muuten kaunaa herättävään kuolemaan nauraen sen voimattomuudelle.”

”Kun on ollut onnekas naisten suhteen, on yksinkertaisesti ollut vain onnekas elämässä.”

 

Tunnustamattomat lainsäätäjät

 

Percy Bysshe Shelleyn mukaan runoilijat ovat etenkin vaikeina aikoina tunnustamattomia lainsäätäjiä (1821). Hitchens otti nimen kirjalleen Unacknowledged Legislation: Writers in the Public Sphere (2002). Teos käsittelee lähinnä 1900-luvun merkittävien englanniksi kirjoittaneiden tekijöiden kirjoja.

Hitchens pyrki tällä kirjoituskokoelmallaan avaamaan, kuinka usein kaikkien puolueiden ja poliittisten kommentaattorien yksimielisyys on vaarallista. Tärkeät aiheet voivat nostaa yksilölliset kirjoittajat luomaan moraalista tilaa totuudellisille argumenteille. Vastuullinen mutta rajoittamaton kielenkäyttö taas avaa ajattelun uusille paremmille mahdollisuuksille keksiä selviytymiskeinoja monikulttuurisessa ja siksikin konfliktiherkässä yhteiskunnassa.

Tärkeät aiheet voivat nostaa yksilölliset kirjoittajat luomaan moraalista tilaa totuudellisille argumenteille.

Hitchens asetti yksilölliset kirjailijat kaikkien puoluepoliittisten näkemysten konsensusta vastaan. Hitchensin tavoin filosofi Rorty piti kaunokirjallisuutta tehokkaimpana keinona laajentaa lukijoiden solidaarisuutta erilaisia ihmisiä kohtaan.

Hitchens iloitsi Neuvostoliiton hajoamisen vapauttamista Euroopan maista. Esimerkiksi Tšekkoslovakiassa verta vuodattamatta, mutta nauraen ja häveten, kulttuuri pääsi vallalle ”runollisella oppositiolla”: muutosvoimana satiiriset näytelmäkirjailijat, ironiset esseistit, boheemit jazz-muusikot ja rokkarit sekä kumoukselliset runoilijat. Silti sodat yhä jatkuvat.

Aseistautuminen ei ollut välttämättömyyden sanelemaa. Bertolt Brecht oli havainnut, että jokaisessa panssarivaunussa on ratkaiseva virhe: vaunun ihmiskuljettaja. Mitä jos tämäkin tankkikuski olisi lukenut ylevöittävää kirjallisuutta sekä kantaisi korvamatonaan rehellistä laulua tai runoa. Ne sisustavat mielentilan ihmisyydellä ja panssarivaunu pysähtyisi siihen.

Vaikkapa Wilfred Owenin (1893–1918) sotarunot kuuluvat Hitchensin mukaan parhaaseen proosaankin, vaikka ne eivät ole romaaneja eivätkä fiktiivisiä tai kuvitteellisia. Yrjö Jylhän talvisotarunot kokoelmassa Kiirastuli (1941) vertautuvat Owenin realistiseen lyriikkaan.

Hitchens ylittikin runouskritiikissään ja esseistiikassaan kansallisvaltioiden rajat, kuten rauhaa puolustavien tuleekin tehdä siinä missä sodanlietsojat hyökkäävät naapurimaihin: ”Owenin runot käänsivät päälaelleen kaiken mitä minulle [sotilaan pojalle] oli opetettu järjestyksestä, isänmaallisuudesta ja perinteestä.” Vastaavasti Rorty korosti kirjallisuutta tehokkaimpana keinona laajentaa ja mullistaakin ajallispaikallisesti sidottua näkökulmaa.

 

Runous voisi olla politiikka

 

Kritiikin ei tarvitse rajoittua käsiteltävään teokseen, vaan parhaimmillaan – palstatilan tai nettisivun puitteissa – se sijoittaa arvioitavan kirjan poliittiseen ja sosiaaliseen kontekstiin. Ajaton ja paikaton on vain klassikko, joksi kirja voidaan julistaa vasta kritiikkiensä jälkeen.

Tiedetään toki useita aikalaisten tyrmäämiä teoksia, joista sittemmin on tullut klassikoita.

Aina runoilija ei ole romanttinen. W. H. Audenista runous ei synnytä mitään konkreettista, minkä lyyrikko voi ymmärtää toivotulla ironiantajullaan runouden ylimaalliseksi voimaksi.

Hitchens ei kuitenkaan kirjoita vain runouden poliittisista ulottuvuuksista, vaan painottaa runoilijoiden tuotannon kohtaamista politiikan ja julkisen elämän kanssa. Filosofi Rortyn versio samasta asiasta on yleismaailmallinen: julkisen politiikan pitää jättää tilaa yksilön yksityisyydelle: politiikassa puolestaan korostuvat yhteisesti sovitut normit, yksilöllisesti vapaus valita.

Hitchens lukeekin runoutena myös parasta proosaa Oscar Wildesta P. G. Wodehouseen, ja molemmat olivatkin mitä suurimmassa määrin Hitchensin ihailemia ironikkoja. Samassa hengessä dystopioiden kirjoittaja, journalisti George Orwell oli ironikko Rortyn kärkevästi tarkoittamassa mielessä: kauhukuvat Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984 satirisoivat totalitarismia ja fasismia tasolla, joka proosallisuudestaan huolimatta ylevöittää romaanit runoudeksi.

Aikansa ilmaa hengittänyt Hitchens kirjoitti poliittisen Why Orwell Matters -kirjan (2008) samassa hengessä: diktatuurisia hallintomalleja pitää aktiivisesti vastustaa.

Diktatuurisia hallintomalleja pitää aktiivisesti vastustaa.

Orwellin tavoite oli sama mutta päinvastainen, tehdä poliittisesta kirjoittamisesta taidetta: pyhimykset pitää aina olettaa syylliseksi ennen kuin toisin todistetaan. ”Pyhimyksiin” voi tässä asiayhteydessä laskea Hitlerin, Maon ja Stalinin kaltaiset sadistiset yksinvaltiaat, ja heille ikävä kyllä riittää vastinekappaleita myös maailmanpolitiikan nykyiseltä huipulta.

Hitchens mainitsee Stendahlin (1883–1942) vertailukohtanaan, koska tälle ”politiikka on riippakivi, joka roikkuu kirjallisuuden kaulassa”. Ja ”politiikka kaunokirjallisuudessa olisi aseen laukaus kesken konserttiesityksen”.

Sen sijaan muiden muassa Tolstoin, Dickensin, Nabokovin ja peräti Proustin tuotannoissa politiikka kuuluu sisältöön yhtä luonnollisesti kuin ihmisen tiedostamaton hengittäminen. Tärkeimmäksi nousee kuitenkin runouden ja muun kirjallisuuden taiteellisuus, joka termi saa jäädä lukevan yleisön ja kriitikoiden arvioitavaksi, ja viime kädessä ajan arvottamaksi.

Hitchensin viimeisin kotimaa Yhdysvallat, jonka kansalaisuuden britti sai vuonna 2007, neljännesvuosisadan oleskelun jälkeen, on nimenomaan ”kirjoitettu maa”, millä Hitchens viittaa historiallisiin dokumentteihin, joita kirjoitetaan ja tulkitaan yhä uusilla teksteillä. Sekulaari ja filosofisesti ottaen naturalisti (uskoo tieteen toistaiseksi parhaiden tulosten kertovan toistaiseksi totuudenmukaisimmin maailmasta) Hitchens korostaa perustuslain ensimmäistä lisäystä sananvapaudesta, uskonnonvapautta ja varsinkin vapautta uskosta.

 

Hitchens muutti Yhdysvaltoihin

 

Yhdysvaltojen perustajaisät olivat lukeneita ihmisiä, joista Hitchens on valinnut Thomas Painen (1737–1809) oman kirjansa verran käsiteltäväksi. Paine itsekin oli myös kirjailija.

Nykyisiä kirjailijapresidenttejä on Barack Obama, ja kandidaattina sellaiseksi oli nyttemmin Kamala Harris. Vaikka Hitchens tuki – entisenä vasemmistolaisena – kaikkien yllätykseksi George Bushia ja Irakin sotaa, hän luopui rauhanaatteesta vain väkivaltaisen vihollisen vuoksi. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja Israelin ”puolustuspolitiikka” olisivat saaneet Hitchensin kynän roihuamaan tulesta. Hitchens olisi tukenut demokratiaa ja vapautta molemmissa.

Yhteiskuntakriittisestä kirjallisuudesta Hitchens nostatti laajan kielialueensa merkittävimmiksi kirjailijakriitikoiksi – ei kirjallisuuskriitikoiksi – muiden muassa Frederick Douglasin ja William Lloyd Garrisonin orjuudenvastaisuuden, Mark Twainin ja William Dean Howellsin arvostelun imperialismia vastaan sekä Upton Sinclairin ja John Steinbeckin työehtokamppailun.

Hitchens itse eli kirjoittajana kädestä suuhun 45-vuotiaaksi saakka, kunnes hänestä tuli kilpailluin kirjoittaja englanninkielisen maailman lehdistössä – ja viimeistään Jumala ei ole suuri -bestsellerin jälkeen myös kustantamoiden listoilla.

Filosofi Rorty seurasi Hitchensiä – tai päinvastoin – ehkä tietämättään juuri pitämällä sanoja aitoina tekoina. Molemmat olivat kuolemanvakavasti otettavia kirjallisen ironian puolustajia. Wilde olisi pitänyt heistä. Kirjaimellisesti otettu kieli kun on taipuvainen tukemaan diktatuuria – eli yhtä saneltua aatetta. Matka on vielä kesken, kuten Hitchens totesi:

”Yhä edelleen käytämme esihistoriasta perimiämme puujalkaisia sekä horjuvia metaforia.”

Tässä taistelussa Hitchensin sankarina pysyy yhä uudelleen George Orwell. Ranskalainen klassikko Albert Camus (1913–1960) muistuttaa hänkin Hitchensiä. Hän oli Hitchensin tavoin liian journalistinen filosofiseksi ajattelijaksi taikka turhan syvällinen toimittajaksi.

 

Kirjoittaja on kriitikko ja kirjailija sekä valtiotieteiden tohtori, joka on tutkinut demokratian ja totuudenmukaisuuden olemusta journalismissa.

 

• • •

 

Irlantilaisen journalistin Oliver Farryn näkemys Hitchensistä

 

 

Oliver Farry

 

Christopher Hitchens hyökkäsi inkvisitorisella journalistisella tyylillään eri alojen valtaapitäviä vastaan. Hän ei pelännyt kritisoida Yhdysvaltojen laatumediaakaan tarpeen tullen, vaikka haki maan kansalaisuutta. Hitchens esitti poikkeuksellisen urheutensa erityisesti USA:n poliittista hallintoa kohtaan esittämässään kritiikissä.

Hitchensin palaute otettiin vastaan (hänen oman maineensa kustannuksella) ristiriitaisesti, ja hänen sattuvasti osuva sävynsä toi esiin mainitun tyylin, jossa oli lukeneiston yläluokkaisuutta.

Vaikka Hitchens kääntyi vasemmalta oikealle, Clintonien kriitikosta Bushin kannattajaksi, hän osasi myös huolestuneena ennustaa kuolemansa jälkeen tapahtuneen Donald Trumpin suosion, vaikka vielä 1999 artikkelissaan hän piti Trumpia populistisena kuriositeettina.

Hitchensin uskontokritiikki puolestaan oli hänessä vähiten kiinnostavinta. Hän ei vaikuttanut tehokkaasti uskonnollisen ajattelun ymmärtämiseen, mutta ansiokseen on sanottava, että hän ei sortunut taantumukselliseen ateismiin niin kuin Richard Dawkins ja Sam Harris, jotka saattoivat sanoillaan lietsoa islamofobiaa tai jotakin pahempaa.

Haluaisin myös ajatella, että Hitchens vastusti transfobiaa, johon monet hänen aikalaisensa sortuvat. Hän oli reilu ja empaattinen, mikä näkyi vaikkapa valmiutena julkisesti debatoida ja kritisoida kenen vastustajan kanssa tahansa.

Jos hän eläisi vielä tänä päivänä, hän olisi tuominnut hyökkäyksen Gazaan, mutta ymmärtänyt lokakuun 7. päivän 2023 Hamasin hirmuteot kauheiksi.

Hitchens oli ensisijaisesti tyyliniekka. Siksi hänen työnsä kestää aikaa maailmantapahtumien unohtuessakin. Hän oli varmasti elegantein kirjoittaja esimerkiksi Vanity Fair -lehdessä. Hän ei ollut oikeassa tukiessaan Irakin sotaa ja ”terrorismin vastaista taistelua”, vaikka hänen motiivinsa olivat kunnianarvoisia ja pitkäkestoisia, kuten jatkuvasti julkilausuttu solidaarisuus kurdeja kohtaan.

Hitchens tullaan muistamaan hyvällä, pääasiassa hänen ainutlaatuisen tyylinsä takia, vaikka kirjoitustyyliä aliarvostetaankin journalismissa. Hän oli periaatteen mies ahdasrajaisuudestaan huolimatta.

Oliver Farry on muun muassa France 24 -uutiskanavan toimittaja.