Kesä 2025 on osoittanut, että musiikkifestivaaleja ei voi erottaa kansainvälisestä politiikasta. Palestiinan liput ovat liehuneet musiikkigenrestä ja maasta riippumatta. Yksittäiset artistien välispiikit ovat johtaneet jopa terrorismisyytteisiin ja työlupien perumisiin. Mediassa festivaaliraportit käsittelivät monesti enemmän kulttuuriboikotteja ja niiden seurauksia kuin musiikkisisältöjä. Aiheesta on kirjoitettu monia kiinnostavia analyysejä, viimeisimpänä Ronja Salmen osuva kolumni Ylellä.
Kulttuuridiplomatiaa hyödynnettiin musiikkiareenoilla muihinkin tarkoituksiin. Solovey – lauluja Ukrainasta -julkaisullaan Yona, Saimaa ja hankkeen alullepanija, liikemies Mikko-Pekka Hanski rakensivat kulttuurisiltaa Suomen ja Ukrainan välille. Kesäkuussa The Rasmus esiintyi Venäjän drooneja uhmaten Kiovassa.
Kansainvälisesti suurinta kulttuuridiplomatiahuomiota keräsi Bruce Springsteen. Kesän Euroopan kiertueellaan Pomo teki maakuvatyötä Yhdysvalloille pyrkimällä vakuuttamaan suuret eurooppalaisyleisöt siitä, ettei Trumpin hallinto edusta kaikkia amerikkalaisia. Julkisuuteen päätyneet konserttien välispiikit synnyttivät nokkapokan Donald Trumpin kanssa ja johtivat jopa Springsteen-coverbändien keikkojen perumisiin tämän kotiosavaltiossa New Jerseyssä. On ajallemme kuvaavaa, että juuri 75-vuotias valkoihoinen multimiljonäärirocklegenda päätyi Valkoisen talon haastajan rooliin.
Pomo teki maakuvatyötä Yhdysvalloille pyrkimällä vakuuttamaan suuret eurooppalaisyleisöt siitä, ettei Trumpin hallinto edusta kaikkia amerikkalaisia.
Springsteenin rinnalla E Street Bandin kitaristi Steve Van Zandt – Little Steven – on esimerkki kulttuuridiplomatian pitkästä perinteestä. Viime vuosina hän on esiintynyt Ukrainan lipun värinen Stratocaster harteillaan, mutta kitaristinäyttelijän poliittinen aktivismi juontaa juurensa 1980-luvun alkuun. Ronald Reaganin hallinnon Keski-Amerikan-politiikkaa vastustettuaan Little Steven ryhtyi ajamaan päätoimisesti Etelä-Afrikan apartheidin kaatamista.
Vierailut Sowetossa ja kohtaamiset vallankumouksellisten kanssa johtivat Artists United Against Apartheid -konseptin syntyyn. Liikkeen tunnuskappale Sun City kokosi yhteen Springsteenin lisäksi mm. Bonon, Bob Dylanin, Miles Davisin, Peter Gabrielin, Keith Richardsin, Ringo Starrin, Pat Benatarin, Joey Ramonen, Run DMC:n ja jopa Michael Monroen. Viesti oli yksinkertainen: Etelä-Afrikka on rasistinen hylkiövaltio, jonne ei tule lähteä keikoille. YK oli vedonnut kulttuuriboikotin puolesta jo vuosia aiemmin, mutta vasta Sun City sai viihdemaailman huippunimet kieltäytymään rahakkaista esiintymisistä valkoisten eteläafrikkalaisten omistamissa viihdekeskuksissa.
Solidaarisuuskampanja ei jäänyt yhteen singleen. Little Steven kiersi maailmaa esitellen apartheidin todellisuutta parhaaseen katseluaikaan, aina Ylen A-Studiota myöten. Sun Cityn julkaisun myötä Atlantin molemmin puolin järjestettiin isoja televisioituja tukikonsertteja Etelä-Afrikan vangitulle oppositiojohtajalle Nelson Mandelalle. Tulokset näkyivät nopeasti: mediahuomio kasvatti poliittista painetta, sanktiot ja kauppaboikotit laajenivat, ja alle viidessä vuodessa Sun Cityn julkaisusta Etelä-Afrikan buurihallinto kaatui. Mandela vapautettiin ja valittiin presidentiksi keväällä 1994.
Sun Cityn kulttuuriboikottimallia on viime vuosikymmeninä sovellettu erityisesti Israelia vastaan, jonka palestiinalaisiin kohdistamaa rotuerottelupolitiikkaa rinnastetaan perustellusti Etelä-Afrikan apartheidiin. Brian Eno ja Roger Waters kasvoinaan BDS-liike (Boycott, Divestment and Sanctions) on vedonnut länsimaisiin artisteihin, jotta nämä boikotoisivat Israelia. Tulokset ovat kuitenkin olleet toistaiseksi merkittävästi laihempia kuin Etelä-Afrikassa vuosikymmeniä aiemmin. Länsimaalaisten artistien virta Israeliin on jatkunut viime kuukausiin Gazan tuhoamisesta huolimatta.
Länsimaalaisten artistien virta Israeliin on jatkunut viime kuukausiin Gazan tuhoamisesta huolimatta.
Israelissa esiintyneet Nick Cave ja Radiohead joutuivat lokakampanjoiden kohteiksi ennen pandemiaa, mutta puolustautuivat taiteen vapauteen ja musiikin yhdistävään voimaan vedoten. Cave tuki palestiinalaisia hyväntekeväisyysjärjestöjä ja sanoutui irti Israelin politiikasta. Radiohead-kitaristi Jonny Greenwood osallistui Tel Avivissa mielenosoituksiin Netanjahua vastaan ja yritti edistää juutalaisten ja arabien yhteistyötä Jarak Quaribak -albumillaan, jolla esiintyi israelilais-, syyrialais- ja palestiinalaistaustaisia muusikkoja. Kun yhtyettä yritettiin tuoda tänä keväänä Euroopan lavoille, BDS:n painostus kaatoi koko kiertueen. Nähtäväksi jää, kohdistuuko Radioheadin tämän syksyn Euroopan kiertueeseen vastaavaa boikottipainetta.
Asia ei ole mustavalkoinen eikä debatti taiteen vapaudesta uusi. Vuonna 1986 Paul Simon rikkoi YK:n julistamaa kulttuuriboikottia levyttämällä Etelä-Afrikassa Graceland-albuminsa paikallisten muusikoiden kanssa. Levy toi mustan Etelä-Afrikan soundin ensi kertaa länsimaiseen valtavirtaan. Paul Simonia on sittemmin syytetty imperialismista, kulttuurisesta omimisesta ja tekijänoikeuksien kaappaamisesta.
Little Steven valottaa elämänkerrassaan tragikoomisesta keskustelustaan Paul Simonin kanssa ennen Gracelandin julkaisua. Simon ei sulattanut Little Stevenin anti-apartheid-argumentteja, vaan ihmetteli, miksi amerikkalaismuusikot yrittävät vapauttaa ”tunnettua kommunistia” Nelson Mandelaa – viitaten perheystävänsä Henry Kissingerin näkemyksiin. Poliittinen pelisilmä petti, vaikka Simonin – kuten Caven ja Radioheadin – puolustus taiteen vapaudesta ja rajat yhdistävästä voimasta on kiistaton.
• • •
Neljässäkymmenessä vuodessa maailma on muuttunut melkoisesti. On aiheellista analysoida kriittisesti, voiko Sun Cityn kaltainen yhtenäiskulttuurista ponnistava analogiajan boikottimalli toimia enää sosiaalisen median aikakaudella vakavasti otettavana ja tuloksellisena yhteiskunnallisena muutosvoimana. Somen algoritmit ruokkivat yhteiskunnallista kuplaantumista, jolloin kampanjointi voi päätyä välillisesti vahvistamaan eikä heikentämään niitä hallintoja, joita vastaan ne on suunnattu.
Kampanjointi voi päätyä välillisesti vahvistamaan eikä heikentämään niitä hallintoja, joita vastaan ne on suunnattu.
Kulttuuriboikotit pyrkivät kytkeytymään myös talouteen. Sekä eurooppalaisten festivaalien että globaalien viihdejättien omistusrakenteet sisältävät ylikansallisten pääomasijoittajien välityksellä joko suoria tai vähintään välillisiä linkkejä Israeliin. Myös moderneissa AV- ja musiikkituotannoissa käytettävien teknologioiden lähtöpisteeksi paljastuu harmillisen usein Israel, jonka puolustusvoimien budjetista innovaatiot on alun perin rahoitettu. AV-alalla Israel-problematiikka on laajemminkin muodostumassa kuumaksi perunaksi ja julkilausumien kohteeksi. Kulttuurialoilla herätään siihen, että kulttuurialojen nykyrakenteet tekevät johdonmukaisesta Israelin kulttuuriboikotoinnista vähintäänkin haastavaa, jollei mahdotonta.
Eurooppalaisen arvopohjan kaksinaismoralismi on kuitenkin onnistettu paljastamaan. Venäjä suljettiin ulos Euroviisuista välittömästi hyökättyään Ukrainaan, mutta Gazassa kansanmurhaa suorittavaa Israelia ei ole edelleenkään diskattu. Ei, vaikka maan hallinto on käyttänyt laulukilpailua häikäilemättömän propagandansa välineenä – olivatpa sitten kyseessä Israelin kilpailukappaleiden sanoitukset tai hallinnon rahoittamat ja yleisöääniä kosiskelevat massiiviset somekampanjat. Israelin soft power pohjautuu taitavaan, ja vuosikymmenien aikana hiottuun strategiaan: Tuomitsemalla Israelin hallinnon ja etnonationalistisen liikkeen päämäärät tulee samalla leimatuksi antisemitistiksi. Yleisradioyhtiöt ovat kahden tulen välissä.
Kun EBU ei ole taipunut, mitä varmasti selittää antisemitismipelon ohella myös Euroviisujen merkittävä israelilainen sponsointibudjetti, palestiinalaisaktivistien paine on siirtynyt yksittäisiin artisteihin ja heidän taustatiimeihinsä. Palestiina-aktivismista on muodostunut vaivihkaa artistibrändäyksen työkalu, minkä Flow Strike -kampanja osoitti. Jopa Jare Tiihosen elämänkertateos nousi uutisotsikoihin Cheekin esittämien palestiinalaissympatioiden takia.
Kulttuuriboikotoinnin suoma media- ja somenäkyvyys on varmasti saattanut palestiinalaisten kärsimyksiä entistä laajempien yleisöjen tietoisuuteen ja arkeen – vaikka aktivismin keinot olisivat kuinka ristiriitaisia ja sivuvaikutukset kipeitä. Mutta Gazan kansanmurhaa ei kulttuuritempauksilla ole silti kyetty pysäyttämään. Olisiko aika vaihtaa strategiaa?
Entä jos täydellinen kulttuurihiljaisuus onkin juuri sitä, mitä Kremlin propaganda tarvitsee?
Israelista poiketen eurooppalaiset kauppa- ja kulttuurisuhteet Venäjään katkaistiin järjestelmällisesti hyökkäyssodan alussa. Mutta entä jos täydellinen kulttuurihiljaisuus onkin juuri sitä, mitä Kremlin propaganda tarvitsee? Kun kirjastokortit vaihdetaan tarkastuslistoihin, hiljenevät toisinajattelijat – mutta eivät valtion megafonit. Täydellinen kulttuuriboikotti rankaisee eniten niitä, joilla ei ole mahdollisuutta paeta.
Siksi ratkaiseva kysymys ei ole enää boikotoimmeko vaiko emme. Se on: uskallammeko kytkeä kulttuurin takaisin siihen, mihin se alun perin perustui – yhteyden luomiseen. Hiljaisuus palvelee diktaattoreita. Symbolinen moraaliposeeraus ei kaada yhtään hallintoa. Mutta kulttuurinen kosketus, joka ylittää rajat ja haastaa sensuurin, on ollut kautta historian tyrannien vaarallisin vihollinen.
• • •
Markus Nordenstrengin aiemmat kolumnit Kritiikin Uutisissa:
Vaikutusarviointi ontuu, eikä yksin valtiolta (17.05.2025)
Kulttuurin iso liekki hiipuu puhallellessa vain omiin hiiliin (5.3.2025)
Tekoäly kuivattaa ensin kulttuurin ja sitten planeetan (16.12.2024)
Jäähyväiset kulttuuriyllätyksille (14.11.2024)
Kulttuuri meni pesuveden mukana (26.9.2024)
Markus Nordenstreng on helsinkiläinen pitkän linjan musiikintekijä, muusikko ja kulttuurivaikuttaja.
