Pohjoisen Suomen ja Saamenmaan alueella järjestetään kulttuurifestivaaleja lavealla skaalalla: on kansainvälisesti tunnettuja tapahtumia ja pieniä paikallisia katselmuksia, on valtavirtamusiikkia ja harvinaista tai marginaalista taidetta tarjoavia esityksiä.
Kaikilla tapahtumilla ei ole erityisen kiinteää yhteyttä paikkaan. Jutajaiset-festivaali syntyi Sodankylässä 1970-luvulla mutta vakiintui Rovaniemelle jo vuonna 1995. Sen sijaan Sodankylän elokuvajuhlia on mahdotonta kuvitella siirrettävän muualle; festivaalin voi sanoa kasvattaneen juuret sinne, missä se järjestetään.
Toisinaan paikan ja alueen luonne korostuu. Valtakunnanrajat ylittävä Väyläfestivaali ei ole pistemäinen, vaan konsertteja ja tapahtumia on laajalla alueella Tornionlaaksossa. Alkuperäiskansojen Skábmagovat-elokuvafestivaalilla ja Ijahis idja -musiikkifestivaalilla näkyy saamelainen kulttuuri.
Sirkustaiteeseen ja nykymusiikkiin keskittyvä Hiljaisuus-festivaali on järjestetty Kittilän Kaukosen kylässä kesäkuun alkupuolella vuodesta 2010 lähtien. Aluksi toimijana oli sirkusyhdistys Agit-Cirk, vuodesta 2012 alkaen Taiteilijayhdistys Hiljaisuus ry. Tapahtumalle myönnettiin sirkustaiteen valtionpalkinto vuonna 2017. Hiljaisuudelle on muodostunut vuosien mittaan poikkeuksellisen moninaiset siteet Kaukosen kylään paikkana.
Sirkustaiteeseen ja nykymusiikkiin keskittyvä Hiljaisuus-festivaali on järjestetty Kittilän Kaukosen kylässä kesäkuun alkupuolella vuodesta 2010 lähtien.
Itse kävin kriitikkona Hiljaisuudessa ensimmäisen kerran jo vuonna 2011 – tai yhtä hyvin voi sanoa, että vielä vuonna 2011 Hiljaisuus jäi minulta kokematta. Kirjoitin kritiikin Sakari Männistön ohjaamasta Tenho-teoksesta, jossa esiintyi akrobaattiduo Jenni Lehtinen ja Sasu Peistola.
Tenho nähtiin Kittilän keskustassa koulun salissa kuten moni esitys festivaalin alkuvuosina. Sen päätyttyä sain kyydin Rovaniemelle; matkan varrella toinen katsoja jätettiin Kaukoseen, ja minuakin houkuteltiin jäämään. Panin merkille Villa Magian viehättävän pihapiirin ja nyt vasta kunnolla ymmärsin, että kyseessä oli tosiaan festivaali, jossa tapahtui näkemäni esityksen lisäksi muutakin. Sillä kertaa matka kuitenkin jatkui.
Lapin sodan tuholta enimmäkseen säästyneen kylän ilmapiiri ja maisema vaikuttivat siihen, että tapahtuman käynnistäneet Männistö ja toiminnanjohtajana edelleen jatkava Joonas Martikainen halusivat luoda sinne pienimuotoisen ja sellaisena pysyvän kulttuuritapahtuman. Paikkasidonnaisen teoksen käsitteeseen viitaten toinen toiminnanjohtaja Jonna Leppänen on kutsunut Hiljaisuutta kyläsidonnaiseksi festivaaliksi.
Tie Kaukoseen
Kaukosen kylä sijaitsee Ounasjokivarressa noin kaksikymmentä kilometriä Kittilän kirkonkylältä etelään ja 130 kilometriä Rovaniemeltä pohjoiseen. Kantatie 79 Rovaniemeltä Kittilään, Muonioon ja Käsivarren suuntaan kulkee kylän halki. Kylän koko – noin 160 taloa – asettaa rajoituksensa tapahtuman koolle. Sataa enempää ei yhtaikaa juuri mahdu työskentelemään paikalla yhtaikaa. Katsojien määrä on vaihdellut alkuvuosien muutamista kymmenistä parhaimmillaan runsaaseen kahteentuhanteen.
Ensimmäisinä vuosina festivaalin puolesta ei järjestetty ruokailua tai majoitusta, joten paikan päällä pysyminen vaati katsojilta tiettyä sinnikkyyttä ja omatoimisuutta. Tapahtumalla olikin pitkälti taiteilijoiden verkostoitumistapahtuman luonne, jonka ohjelmaan kuului artisteille järjestettyjä työpajoja. Tämä henki on säilynyt konseptissa, jossa toisilleen entuudestaan tuntemattomat eri alojen taiteilijat tapaavat Kaukosessa ja valmistavat uuden teoksen paikan päällä.
Festivaalin keskiönä oli aluksi Villa Magian pihapiiri.
Festivaalin keskiönä oli aluksi Villa Magian pihapiiri. Kyseessä on vaate- ja korusuunnittelija Milla Magian eli Marja-Liisa Nummelan koti, myymälä ja kahvila. Joonas Martikainen ja Sakari Männistö kävivät tervehtimässä Martikaiselle tuttua Nummelaa vuonna 2010, ja kylän ilmapiiristä vaikuttunut kaksikko järjestikin ensimmäisen Hiljaisuuden jo samana vuonna.
Villa Magiassa oli ja on mahdollisuus vain varsin pienimuotoisiin sirkus- ja musiikkiesityksiin. Siellä on nähty vuosien mittaan esimerkiksi Pekko Käpin jouhikkokonsertti, Thom Moncktonin klovneriaa ja taikuri Kalle Nion ohjaama close up -teos The Trick That Cannot Be Explained. Toisaalta Ranskassa työskentelevä sirkustaiteilija Jani Nuutinen toi viereiselle pellolle kokonaista kolme telttaa Object Circus Trilogy -sooloesitykselleen.
Kylässä ei ollut ensimmäisinä vuosina käytössä suurempia näyttämöitä, joten mainitun Tenhon tavoin esityksiä järjestettiin Kittilän kirkonkylässä. Koulujen tarjoamat liikunta- ja muut salit ovat olleet käyttökelpoisia, joskin esimerkiksi ilma-akrobatian riggaukset ovat vaatineet erityisjärjestelyjä. Myös Kittilän kirkossa on järjestetty konsertteja.
Hiljaisuuden tunnelman kannalta koulutilojen puutteena on ollut niiden neutraalius ja historiattomuus. Vaikka Kittilän keskusta on helposti saavutettava, sieltä on ollut suurempi kynnys lähteä ja jäädä tapahtuman polttopisteeseen Kaukoseen, kuten omallakin ensikäynnilläni sain huomata.
Tökäri on muodostunut festivaalin monitoimitilaksi.
Suuremman estradin tarjosi keskeisellä paikalla sijaitseva Kaukosen työväentalo eli Tökäri, joka on alun perin rakennettu 1900-luvun alussa ja siirretty nykyiselle paikalleen vuonna 1947. Se avattiin festivaalien käyttöön vuonna 2012, ensin tosin tanssien eikä teosten tapahtumapaikkana. Sittemmin esityksiä on sekä sijoitettu salin lavalle että toteutettu vaihtoehtoisilla katsomoratkaisuilla.
Tökäri on muodostunut festivaalin monitoimitilaksi, johon mahtuvat esitysten lisäksi pop-up-kahvila ja -baari terasseineen sekä lipunmyyntipiste. Talon remontit vuodesta 2015 lähtien ovat olleet Hiljaisuuden johtamia: kattoremontti, johon Hiljaisuus hankki rahoituksen ja jonka kyläläiset tekivät talkoilla, sähköjen ja ovien uusiminen ja niin edelleen.
Toinen suurempi esitystila on Kaukosen urheilutalo Ounasjoen toisella puolella. Sitä käytettiin koeluontoisesti vuonna 2013, ja pandemian jälkeen se on ollut vakituinen estradi. Etäisemmän sijaintinsa vuoksi urheilutalon liepeille ei synny samanlaista spontaania kuhinaa kuin Tökärille, mutta sen luonne on samanlainen: rakennuksen pitkä historia on aistittavissa, hylätyn paikan tunnelma yhdistyy sen täyttävään elämään.
Kyläläiset avaavat ovia
Yhä uudet tilat ovat tulleet osaksi Hiljaisuuden tilojen kokonaisuutta. Armi ja Kalle Ojanperä ovat avanneet oman kotinsa, Kallen kotitilan, yhdeksi esityspaikaksi. Ojanperän iltamien sisältöä ei paljasteta etukäteen, ja pirtissä saattaa kohdata tunnettujakin esiintyjiä, joita ei ole ohjelmassa mainittu. Iltamissa korostuu järjestäjien idea: festivaali on kylässä vieraana, ja toiveena on olla tervetulleita vieraita.
Muista tiloista Suojalan lato lautaseinineen ja vanhoine tavaroineen kenties vastaa romanttista mielikuvaa maalaismiljööstä. Kaukosen puutarhan kasvihuoneet ovat ehkä odottamattomampi paikka konsertille. Tyhjilleen jäänyt meijeri, jossa toteutettiin immersiivinen Kaikuja meijeristä vuonna 2019, tarjosi teräspintoineen ja maallikolle vieraine laitteineen industriaalisemman esitysympäristön.
Kontrasti osoittautui kuitenkin ihmeellisen toimivaksi. Uhkaavaa pimeää avaruutta käytettiin hienosti hyväksi, ja akrobatia vaarallisen rojun keskellä loi hyytävää vaaran tunnetta. Kun myöhemmin näin esityksen Tampereen teatterikesässä, kokemus oli huomattavasti laimeampi.
Nykyään traktorihalli on siistimmässä kunnossa, ja siellä ovat esiintyneet niin Tanskan nykytanssin pioneeri Kitt Johnson kuin Lapin kamariorkesterikin. Rouheuttaan se ei kuitenkaan ole menettänyt, eikä rooliaan asukkaiden arkisessa elämässä.
Särestön erityisluonne
Reidar Särestöniemen koti- ja taidemuseo kuuluu Kaukosen kylään, mutta sinne on maanteitse matkaa kylän keskustasta noin kymmenen kilometriä. Särestöniemellä on paikkana oma luonteensa: se on laajalti tunnettu kulttuurikohde, mutta siellä vierailijat eivät välttämättä pane Kaukosen kylää muuten lainkaan merkille.
Särestöniemen rakennukset – Vanha Särestö, ateljee ja galleria – ovat toimineet Hiljaisuuden näyttämöinä: brittiläinen jongleerausryhmä Gandini Juggling on nähty uudessa ateljeessa, vesi- ja ilma-akrobaatti Salla Hakanpää gallerian uima-altaassa. Monena vuonna Särestössä on koettu festivaalin päätösteos, joka on tuonut yhteen taiteilijoita ja teosten aineksia. Kun Sivuhenkilöt oli esitetty festivaalilla, teoksen myyttissävyisiä hahmoja kulki loppukonsertissakin. Esityksen nähneenä vahvistui tunne siitä, että hahmot olivat todellisia, ne jatkoivat olemassaoloa vielä näytöksen päätyttyäkin.
Monena vuonna Särestössä on koettu festivaalin päätösteos, joka on tuonut yhteen taiteilijoita ja teosten aineksia.
Reidarin hahmo on innoittanut festivaalin teoksia etenkin taiteilijan syntymän satavuotisjuhlavuonna 2025. Kristian Smedsin ohjaamassa Lapin Faaraossa Hannu-Pekka Björkman tulkitsi Reidaria. Karita Tikan sirkustaiteilijoille ja koloratuurisopraanolle ohjaama Oodi sinulle [veljeni] viittasi niin ikään Reidariin, jonka kerrotaan puhutelleen Ounasjokea veljekseen.
Festivaalin polttopiste on kuitenkin pysynyt koko ajan Kaukosen keskuksessa. Särestöniemeä tai Reidaria ei ole koetettu valjastaa tapahtuman vetojuhdaksi, vaikka ne olisivatkin olleet itse Kaukosta tunnetumpia nimiä.
Saleista taivasalle
Osa teoksista on ottanut haltuun Kaukosen maisemia yhtä sisätilaa laajemmin. Useammissakin avajaisissa on kävelty kylän teillä, joiden varrella on tullut vastaan sanataiteen, musiikin, tanssin ja sirkuksen välähdyksiä. Vuonna 2021 ohjelmaan kuului opastettu kävely Kaukosesta Särestöön. Parin tunnin patikointi ei kuulostanut rankalta, mutta poluttomat metsä- ja suotaipaleet ja mainostetun taiteellisen ohjelman puuttuminen eivät olleet itselleni paras mahdollinen johdanto Särestön tuolloin varsin niukkaan tarjontaan.
Antoisampana on jäänyt mieleen vuosi 2015, jolloin kuljettiin metsän poluilla sirkustaiteilijoiden Sade Kamppilan ja Viivi Roihan demossa, ja varsinainen teoksen kantaesitys koettiin seuraavana vuonna Loimiselän karuissa maisemissa Särestön suunnalla. Metsä – The Forest Project jatkoi erilaisiin metsiin mukautuvia esityksiään Suomessa ja maailmalla.
Silloinkin, kun kylässä liikkumista ei ole sen kummemmin organisoitu, esityspaikoille kävely ja seuraavan näytöksen odottelu tuntuvat olevan osa kokonaistaideteosta.
Esityspaikoille kävely ja seuraavan näytöksen odottelu tuntuvat olevan osa kokonaistaideteosta.
Kaukosen vanha silta, jota pitkin kantatie 79 ylittää Ounasjoen, oli pitkään Pohjois-Suomen liikenteen pullonkaula; sen painorajoitukset pakottivat raskaimman pohjois–etelä-liikenteen pitkille kiertoteille Kolarin tai Sodankylän kautta.
Uusi silta uusine tielinjauksineen puoli kilometriä vanhasta sillasta pohjoiseen avattiin liikenteelle vuonna 2014 ja vanha silta purettiin. Muutos vaikutti festivaalin ja muutenkin kylän maantieteeseen: aiemmin kantatie kulki suoraan kylän läpi, bussipysäkki oli suunnilleen Villa Magian ja Tökärin puolivälissä. Ennen silta ja kylätaajama pakottivat matkalaiset hiljentämään, nyt kylä on jäänyt selvästi syrjemmäs. Myös matka Tökäriltä Urheilutalolle on pidentynyt huomattavasti.
Vanhaa siltaa muisteltiin vuoden 2016 ohjelmassa. Sirkustaiteilija Sanja Koskinen ylitti Ounasjoen vanhan sillan kohdalta sata metriä pitkää vaijeria myöten. (Esitys tosin jouduttiin siirtämään avajaispäivästä lumimyrskyn vuoksi – harvinainen vastoinkäyminen kesäkuun alussa.) Sillan poistumista pohti myös Ounasjoen oraakkeli, jossa kävijöillä oli mahdollisuus keskustella ammattifilosofien kanssa entisen sillan tienoilla seilaavan saunalautan lauteilla.
Myös vuonna 2019 Unia Ounasjoen mutkassa alkoi kadonneen sillan paikkeilta. Kaukosen myyttisestä historiasta nykyaikaan vievä tilausteos haarautui neljän päivän aikana ympäri kylää. Pohjana oli näytelmäkirjailija Taija Helmisen teksti, joka ammensi niin arkistosta löytyneistä uskomustarinoista kuin kyläläisten haastatteluistakin. Oman panoksensa toivat esimerkiksi näyttelijä, sirkustaiteilija, kontrabasisti ja gambisti.
Teosten synnyinkylä
Unia Ounasjoen mutkassa edusti yhtä Hiljaisuudelle luonteenomaista konseptia: kokonaisuus on suunniteltu vasta paikan päällä. Festivaalin omaleimaiseksi anniksi ovat vakiintuneet taiteilijoiden yhteistyöteokset. Eri aloja törmäyttävät kokoonpanot työstävät esityksen ideasta ensi-iltaan nopeimmillaan muutamassa päivässä.
Kohtaamiseen ovat saattaneet saapua kanadalainen tanssija Emile Pineault ja suomalainen jazzrumpali Olavi Louhivuori (Glorious Forms, 2019) tai kantelisti Arja Kastinen ja ranskalainen akrobaatti Tom Collin (Drop of a Light, 2022). Muutaman päivän harjoitusjaksolla toteutetuissa esityksissä on riskinsä: kokonaisuus saattaa jäädä kovin luonnosmaiseksi, tai toisaalta taiteilijat saattavat pelata varman päälle ja turvautua tuotantonsa parhaisiin paloihin. Parhaimmillaan kuitenkin lopputulos voi olla hyvinkin tuore ja rohkea.
Kaukosta ei lavasteta miksikään, mitä se ei ole.
Pidemmän työstämisen mahdollistaa vuonna 2017 täysimittaisesti käynnistynyt residenssitoiminta. Tökärin residenssissä suunnitelluista teoksista on usein nähty festivaalilla demoversio tai valmis esitys, tai sekä että. On ehkä tarpeetonta miettiä, miten juuri Kaukosen miljöö on vaikuttanut kunkin teoksen sisältöön ja yksityiskohtiin. Tieto teoksen syntypaikasta lisää siihen kuitenkin erityisen sävyn etenkin festivaalilla – ja myöhemminkin, ainakin niiden mielissä, joille Kaukonen on paikkana tuttu.
Hiljaisuudessa on luotu uusia teoksia alusta loppuun, siellä on nähty paikan historiaan ja maantieteeseen pohjautuvia teoksia, ja muualta kantaesitetyt teokset ovat päässeet siellä uudenlaiseen, poikkeukselliseen ympäristöön. Paikan henki on vaikuttanut myös festivaalin luonteeseen ja identiteettiin kokonaisuudessaan. Kaukoseen ei ole tuotu valmista pakettia, eikä Kaukosta lavasteta miksikään, mitä se ei ole.
Tenka Issakainen, FT, on rovaniemeläistynyt teatterikriitikko ja kulttuurialan sekatyöläinen, joka on toiminut myös perinteentutkijana ja kuvataiteilijana.
