Varoitan heti aluksi, että tästä tekstistä puuttuu perehtynyt ja tarkka ote. Kompensoin sitä paatoksella ja epätoivolla.
Kuvataidekriitikon työssäni olen varonut, valmistellut ja varmistellut vaikka kuinka paljon kirjoittaessani tekstejä, joilla ei lopulta ole kovinkaan suurta merkitystä. Siksi on outoa, että kun tämän tekstin aihe on oikeastaan koko planeetan elinkelpoisuus ja ihmiskunnan tulevaisuus, en tee sitä.
Syy on se, että jos alan ajatella ja analysoida liikaa, en voi kirjoittaa tästä aiheesta. Minun on kirjoitettava ikään kuin itseltäni salaa, toinen silmä kiinni.
• • •
Maailma siis tuhoutuu. Se tuhoutuu jatkuvasti ympärillämme ja edessämme. Tuho kiihtyy joka hetki.
Olemme myrskyn silmässä, mutta emme joko suostu näkemään tai pysty käsittämään sitä. Mitenkään muuten ei voi selittää sitä, että päivästä toiseen minäkin pesen hampaita, teen töitä, kirjoitan, käyn näyttelyissä, kaupassa ja kävelyllä koirani kanssa.
Kun puhun tuhosta, tarkoitan ilmastonmuutosta, luonnonvarojen ylikulutusta ja luontokatoa eli ympäristökriisejä, joita ihmisen toiminta kiihdyttää.
Kyse on kognitiivisesta dissonanssista eli yhteensopimattomien käsitysten aiheuttamasta psykologisesta ristiriidasta. Ihminen oikein mielellään vähentää ristiriitaa ja sen aiheuttamia epämiellyttäviä tunteita elämässään. Välttelee ikäviä asioita tai selittää asiat itselleen parhain päin. Sulkee silmänsä tuholta.
Kun puhun tuhosta, tarkoitan ilmastonmuutosta, luonnonvarojen ylikulutusta ja luontokatoa eli ympäristökriisejä, joita ihmisen toiminta kiihdyttää. Seuraukset ovat katastrofaalisia, arvaamattomia ja vääjäämättömiä. Tiedetään jo, että käynnissä on kuudes sukupuuttoaalto, korallit kuolevat, jäätiköt sulavat, sademetsät hupenevat, sään ääri-ilmiöt lisääntyvät, meret tyhjenevät elämästä ja täyttyvät muovista.
Puristan silmiäni tiukemmin kiinni.
Se ei auta. Kun yritän tehdä työtäni eli katsoa ja kirjoittaa taiteesta, joudun usein kohtaamaan tuhon.
• • •
Taiteesta kirjoittaminen on antoisinta työtä, mitä olen osannut kuvitella. Opin ja yllätyn taiteen äärellä jatkuvasti. Taiteilijat tarkastelevat todella erilaisia asioita ja ilmiöitä laaja-alaisesti, oivaltavasti ja syvällisesti. Teokset voivat käsitellä ajankohtaisia teemoja uskomattomalla herkkyydellä tai sitten olla käsittelemättä ja puhutella muilla tavoin: materiaalisuudellaan, sävyillä, muodoilla, rinnastuksilla ja rytmeillä. Parhaimmillaan teoksia katsomalla ja niistä kirjoittamalla oivallan jotakin uutta paitsi taiteesta myös maailmasta ja omasta itsestäni.
Tuhoa käsittelevän taiteen äärellä koen kuitenkin ristiriitaisia tunteita, sillä pahimmillaan tuho laimenee ja kesyyntyy tai pahimmillaan taide laimenee ja kesyyntyy. Taideteoksesta ei tee hyvää ainoastaan se, että sen sanoma on järisyttävän ajankohtainen ja tärkeä. Ja jotakin perustavanlaatuisesti vinksahtanutta on siinä, että lennetään eri paikkoihin katsomaan miten jäätiköt sulavat tai sademetsät palavat ja sitten kutsutaan sitä taideteokseksi. Myös tuhoa käsittelevältä taiteelta on lupa vaatia enemmän.
Tuhon ja taiteen yhteen kietoutuminen on muutenkin hankala ilmiö. Nykytaide ammentaa tuhosta, suorastaan valelee itsensä sillä ja kylpee siinä. Taiteilijat käsittelevät teoksissaan tuhoa. Taidekenttä kokonaisuudessaan on hyvin huolissaan tuhosta. Tuhon keskellä koko taidekenttä kääntää katseensa ihmisen toimiin ja sitten muihin kuin inhimillisiin toimijoihin – eläimiin, kasveihin, sieniin, bakteereihin, mineraaleihin, mereen ja maan alle. Tuhon keskellä taidekenttä toistelee tuttuja sanoja kyllästymiseen asti. Ilmastokriisi, lajikato, fossiilikapitalismi, toislajiset, ekokriisi ja -kriittisyys.
Tuhon ja taiteen yhteen kietoutuminen on hankala ilmiö.
Taidekentällä puhetavat tuhosta ovat muuttuneet hyväntahtoiseksi jargoniksi, jota tulee toistella mutta joka ei enää oikeastaan merkitse mitään tai tunnu miltään. Sanat ovat tapa ilmoittaa, että tuho on pantu asianmukaisesti merkille samalla kun taidekenttä lentää ympäri maailmaa olemassa kansainvälinen ja tärkeä.
Tuhoa on mahdotonta ymmärtää, ja kognitiivisen dissonanssin vuoksi on houkuttelevaa perustella toimintaansa mittakaavoilla. Taidekenttä ei todellakaan ole ongelmista suurin. Silti se on osa ongelmaa. Kaikki ovat.
Tämä on olosuhde, jossa elämme. Silti tuhosta on vaikea puhua. Erityisesti koska sillä on ihmiskasvot, enemmän tai vähemmän jokaisen kasvot.
Siksi kuljen toinen silmä auki ja tarkkailen sekä itseäni että muita. Siksi kysyn myös sinulta, että oletko tosiaan ihan varma, ettei sinun toimillasi ole merkitystä? Oletko ihan varma, ettei sinun tarvitse muuttaa mitään? Luopua jostakin? Tehdä oikeasti jotakin?
• • •
Ehkä kiinnostavin näkemäni ilmastokriisiä käsittelevä taideteos on Rugilė Barzdžiukaitėn, Vaiva Grainytėn ja Lina Lapelytėn Sun & Sea -oopperaperformanssi, joka palkittiin Venetsian biennaalin Kultaisella leijonalla vuonna 2019. Sen jälkeen Sun & Sea on kiertänyt eri puolilla maailmaa, ja itse näin sen vuonna 2022 Kaapelitehtaan Merikaapelihallissa osana Kiasman ARS22-näyttelyä ja Helsingin juhlaviikkoja.
Teos on täydellinen esitys tuhosta tai pikemminkin siitä, miten kohtaamme ja emme todellakaan kohtaa sitä. Se on myös täydellinen esitys siitä, miten taidekenttä toimii: ihmisiä, teoksia ja rahavirtoja liikutellaan ympäri maailmaa ja se, jos jokin, on menestystä.
Sun & Sea kuvaa kiireetöntä päivää auringossa hiekkarannalla – paitsi että vaihtuvista esityspaikoista puuttuvat sekä aurinko että meri. Sisätiloihin luotu keinotekoinen hiekkaranta on lumoava simulaatio. Ihmiset istuvat aurinkotuoleilla, makoilevat pyyhkeiden päällä, pelaavat pelejä tai lueskelevat kirjoja ja lehtiä.
Sun & Sea on täydellinen esitys siitä, miten taidekenttä toimii: ihmisiä, teoksia ja rahavirtoja liikutellaan ympäri maailmaa ja se, jos jokin, on menestystä.
Kontrasti nähdyn ja kuullun välillä on ravisuttava. Kuoro ja vaihtuvat solistit laulavat aurinkorasvasta, työuupumuksesta, muovijätteestä värikkäiksi muuttuneista ja kukkivista meristä, arvaamattomista säistä ja tulivuorista, katoavista koralleista ja kaloista, taivaalta putoavista pölyttäjistä sekä niiden mukana kuolevista kasveista.
– I cried so much when I learned that
corals will be gone.
And together with the Great Barrier Reef
the fish would go extinct –
From sharks to the smallest fry.
– I cried so much when I learned bees
are massively falling from the sky,
And with them all the world’s plant life
will die.
– I cried so much when I understood
that I am mortal,
That my body will one day get old and
wither.
And I won’t see, or feel, or smell ever
again…[1]
On pakko sulkea taas silmät hetkeksi. Tai oikeastaan korvat, sillä rannalla meno jatkuu entiseen tapaan. Auringonottaja kääntää ehkä kylkeään.
Sun & Sea on suosittu ja palkittu syystä, sillä se on upea. Siitä kirjoitetut arviot ovat lähes poikkeuksetta ylistäviä. Luen niitä, koska haluan tietää, miten teoksesta on kirjoitettu. Tai koska haluan tietää, millä tavalla tuhosta on kirjoitettu.
Teosta on kuvailtu syvästi kauniiksi kokemukseksi ja sanoinkuvaamattoman surulliseksi. Sen voima on liitetty hienovaraisuuteen ja kumuloituvaan suruun. Teos näyttäytyy elämäntavan elegiana, jossa maailman kauneuden arvostaminen kulkee käsi kädessä sen tuhoamisen kanssa.[2]
On myös pantu merkille se, miten katastrofin keskellä voisi odottaa, että jokainen jättäisi kaiken tekemänsä sikseen ja keskittyisi tähän käännekohtaan, mutta tietenkään niin ei tapahdu. Ihmisen tapa olla maailmassa on niin perustavanlaatuisen itsekeskeinen ja jokainen on kiireinen itsensä kanssa, vaikka katastrofi koskettaa jokaista meistä, nielee meidät. Sun & Sea muistuttaa siitä, miten ihmiset ovat sekä katastrofin oireita että aiheuttajia.[3]
Ihmiset ovat sekä katastrofin oireita että aiheuttajia.
Teksteissä toistuvat kauneus ja suru, jotka kietoutuvat erottamattomasti yhteen: Sun & Sea on visionäärinen esitys, jossa tuhon sijaan koetaan kaunista surua[4] sekä lähes sietämätöntä paatosta ja kipua[5].
Sun & Sea todella on kaunis ja lumoava. Samalla se on pahaenteinen, irvokas ja realistinen kuva tästä ajasta. Se on muistutus kuolevaisuudesta koko planeetan elinkelpoisuuden mittakaavassa. Memento mori.
Se on peili, jonka edessä avaamme hetkeksi silmämme, räpyttelemme epäuskoisina ja suljemme ne taas.
• • •
Taiteesta kirjoittaessani minua kiehtoo loputtomasti yritys sanallistaa jotakin joka ei ole sanallistettavissa. Taiteen tavoin myös tuho pakenee sanallistamista, mutta siinä ei ole mitään kiehtovaa. Mikään, mitä taiteessa kuvataan tai kritiikissä kirjoitetaan, ei tavoita sitä, miten järkyttävää ja ahdistavaa kiihtyvän ilmastokriisin keskellä eläminen on.
Toistuvien sanojen ja niiden merkityksettömyyden äärellä koen entistä musertavampaa voimattomuutta ja avuttomuutta. Taidekriitikkona toistelen näitä sanoja ja yritän tavoittaa niiden painoarvon. Se on mahdotonta. Ne ovat samaan aikaan täysin painottomia ja niin raskaita, ettei käsityskyky riitä.
Aikaisemmin ajattelin, että taiteen ja kritiikin tehtävä on osaltaan yrittää vaikuttaa tilanteeseen, estää tai hidastaa tuhoa. Nyt alan kallistua siihen, että ehkä se oli liian toiveikasta. Mikään ei muutu. Kukaan ei muutu.
Ehkä paras mihin pystymme on se, että taiteen ja kritiikin kautta edes käsittelemme tätä. Kohtaamme epäonnistumisemme, vuoroin suljemme silmämme ja avaamme ne.
Juuri taide auttaa meitä kestämään maailmankaikkeuden tyhjyyttä ja tuskaa, jota ihmisenä elämiseen väistämättä liittyy.
Olen kirjoittanut toisaalla siitä, miten haluan uskoa, että juuri taide auttaa meitä kestämään maailmankaikkeuden tyhjyyttä ja tuskaa, jota ihmisenä elämiseen väistämättä liittyy. Taide ei välttämättä lohduta. Se voi häiritä ja järkyttää, mutta silloinkin se luo merkityksiä, merkityksellisyyttä.[6] Haluan uskoa tähän yhä, sillä minulle taiteesta kirjoittaminen on havaintojen tekemistä, kauneuden etsimistä ja merkityksen luomista. Taiteesta kirjoittaminen on myös tuhon ja kaaoksen keskeltä kirjoittamista. Yritystä luoda kirjain, sana, lause, kappale tai teksti kerrallaan järjestystä, ymmärtää.
Taiteen äärellä avautuu mahdollisuuksien avaruus, vaikka aina ei siltä tunnu. Taiteella ja kritiikillä on nimittäin valtava kyky ja potentiaali haastaa käsityksiä sekä näyttää tai ehdottaa millainen maailma on tai voisi olla.
Se on myös osa kollektiivista muistia. Että tällaistakin joskus oli.
Sanna Lipponen on kuvataidekriitikko.
Lähteitä ja luettavaa
Eastham, Ben: “Climate Crisis Opera ‘Sun & Sea’: What Did You Do at the End of the World?”. ArtReview, 2021.
Hemming, Sarah: “Sun & Sea is an intensely beautiful experience”. Financial Times, 2022.
Karhunen, Saara: ”Ilmastokriisi, korona ja taidekenttä: miltä näyttää museoiden uusi normaali?”. Mustekala, 2020.
Koski, Anna-Kaisa: “Muistiinpanoja ‘ilmastosta’”. Hereillä mutta mihin hintaan – Nykytaiteen millenniaaliantologia. Toim. EDIT. Khaos Publishing, 2024.
Lievonen, Carlos: ”Häviön taidetta – Ekokatastrofin asema fiktiossa”. Mustekala, 2023.
Lipponen, Sanna: “‘Kirjoitus on jo olemassa yön pimeydessä’ – Yrityksiä hahmottaa taiteesta kirjoittamista Marguerite Durasin kanssa”. Hereillä mutta mihin hintaan – Nykytaiteen millenniaaliantologia. Toim. EDIT. Khaos Publishing, 2024.
Lukowski, Andrzej: “Sun & Sea review”. Time Out, 2022.
Nurmenniemi, Ki: “Polttava taide”. EDIT, 2020.
Osváth, Johanna: ”Tuomittuja toivomaan”. Long Play, 2025.
Searle, Adrian: “Mawkish monuments and the beach from hell: our verdict on the Venice Biennale”. Guardian, 2019.
Ylikangas, Maaria: Kritiikistä. S&S, 2025.
Viitteet
[2] Hemming, 2022.
[3] Eastham, 2021.
[4] Lukowski, 2022.
[5] Searle, 2019.
[6] Lipponen, 2024.
